Loputon olo, loputon.

Päivästä päivään. Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin. Siltä musta nyt tuntuu. Marttyyrilta, levottomalta tuhkimolta. Ilta pimenee hiljalleen. En jaksanut mennä edes ukuleletreeneihin, vaikka mieli olisikin kaivannut sitä. Koko ennalta ajateltuna aktiivinen kevät on kaatumassa voimattomuuteen. Samanlaiseen voimattomuuteen, mistä jo vähän pääsin pyristelemään irti. 

Äitinä oleminen on parasta ja paskinta. Parasta on se miten paljon voikin rakastaa lapsiaan. Miten lämpö ja rakkaus täyttää, kun ajattelee jälkeläisiään. Paitsi jos sattuu ajattelemaan sitä, miten paljon heidän sanansa ja tekonsa joskus lyö. Silloin se on paskinta. 

Paskaa tästä ajasta tekee se, etten ymmärrä mun teiniä. En saa keskusteluyhteyttä. Ja aivan turha tulla ulisemaan, että: "Ihan tyypillistä teiniä! Se menee ohi!" Joo vittu niin menee, mutta se ei lohduta mua nyt. Ei yhtään. Uskon koko maailman huutavan mulle, että olen ehkä universumin laiskin ja paskin mutsi, kun en tee sitä tai tätä. Vaikka tiedän ihan helvetin hyvin, että minä tai kukaan ei pysty tämän parempaan. Ja, että tämä on nyt se mitä on ja sillä mennään. Lapsi on jo sen verran iso, että ei enää mutsin auktoriteetti riitä kaikkeen. 

Mä olen kaksi teiniä saanut ovesta ulos ehjin nahoin vähemmän tai enemmän ehjänä myös sielultaan. Olen tehnyt hyvää työtä. Näiden aikuisten lasten pitäisi olemassaolollaan muistuttaa mua, että tää on ohimenevä vaihe ja, että hyvin se menee...

Huoli. Siitä en nyt pääse irti. Huoli ja ehkä häpeäkin. Häpeä siitä, että en osaa olla parempi äiti. Häpeä siitä, että tää ei enää ole mun vallassa. Mä tiedän, että tuolla on muita mutseja ja faijoja samassa jamassa. Yhtä lailla hekin tiirailevat koiraa iltapissille viedessään tähtiä ja tirauttavat kyyneleen tai kaksi, luultavasti sata. En ole yksin.

Mun toinen paska juttu tässä ajassa on se, etten saa lääkitystäni reilaan. Se olisi hyvä ja tasapainossa, mutta kun en muista syödä niitä. Se, plus tämä elämän tola... avot ja kyyneleet muodostavat puron, josta muotoutuu joki, joka laskee mereen, joka hukkuu iäisyyteen. Loputon olo. Loputon.

Duunikavereille. Nöyrin kiitos.

 Aloitan tän samalla tavalla, kuin monet mun teksteistä. Istumalla sohvalla.

Oliivin vihreällä, Ikean Ektorp sohvalla. Se on jo kymmenen vuotta kannatellut mun perää. Mun ja lasten, Teemun ja meidän kotona käyneiden vieraiden. Tänään se on kannatellut mun lapseni lasten pieniä kinttuja, kun ne on kiivenneet sen päälle. Paiskoneet sen tyynyjä lattialle ja kikattaen hyppineet sen jouset sojolle, vaikka mummu juuri kielsi. 

Jalat painuu metsänvihreään pehmeään mattoon. Maadoitan itseäni. Kaiuttimet toistaa lempeää mulle tuntematonta musiikkia ja mun mieli on levollinen.

Kuulin tänään paskoja uutisia. Kuulin sen ja ajattelin, että voi vittu. Että se todella tapahtuu. Meidät revitään irti sieltä, missä on ollut turvallinen olla ja kasvaa. Meidät. Meidän kahden hengen piskuinen tiimi. Se, joka paperilla on ollut kahden hengen tiimi, on ollut oikeasti noin kahdeksantoista hengen tiimi. Meidän duuniperhe. Se, joka on jaksanut kannatella, kun mokaa tai kun joku vituttaa. Vaikka uutinen ei ollu yllätys ja ehkä sataviiskytmiljoonaaprossaa varma, oli se konkreettinen. 

Jokaisella tässä perheessä on oma roolinsa. On vitun Virtasta ja toinen jalka haudassa Ahlfors. Kaksi maailman parasta eläkeläistä, jotka jaksaa tätä vittuilulla välittämisen kulttuuria joka työvuoro. On mammalomalla oleva työpaikkaohjaaja ja toinen, jota piinaa huonot miesvalinnat. Jokainen teistä on niin saatanan tärkeä. Työparille erityismaininta; kauan eläköön IBS!

Teetä. Kevätkupista. Se on kevät nyt. Aurinko on paistellut parina päivänä ja lehtopöllöt on bylsineet meidän takapihalla. Aamuisin plehat päähän, autoon ja menoks. Työmaa on kutsunut nyt noin 1,5v. En ikinä, IKINÄ ole ollut näin tyytyväinen mun duuniin ja siihen niin kiinteästi kuuluviin yksilöihin. Ikinä.

Tee maistuu rooibsilta. Aavikko jotain blend. Siemailen sitä hitaasti. Fiilistelen miltä se maistuu lämmittäessään matkalla ruokatorvessa. Kun se painuu vatsanpohjaan, olen täysin tietoinen, että yöllä pitää juosta pissalla.

Kello on kymmenen illalla. Todella paljon enemmän, kuin yleensä silloin, kun mummuilen. Mutta mun on pakko saada tämä pois päiväjärjestyksestä.

Tänään en tajunnut sano tätä ääneen. Enkä ehkä olisi saanut kaikkia näitä ajatuksia sanottua. Kirjoitan, koska sen osaan ja haluan sanoa asioita.

Tänään oli viimeinen työryhmäpäivä. En osallistu enää yhteenkään työryhmäpäivään teidän kanssa. Tällä jengillä, josta on tullut mulle tärkeä. Vähän itketti, vaikka tiiän, että kaikki on vielä auki. Vielä ei kannata tuhlata kyyneleitä. Ei kannata. Teille kuitenkin voin kertoa, kyynel taikka kaks sinne tai tänne. Teille.

EN kylliksi voi kiittää siitä, että te olette parantaneet mun sielua. Kun mun faija kuoli, mulla olikin yhtäkkiä kasa ihmisiä, jotka otti osaa, välitti. Kun sain tulla teidän riveihin pysyvästi, oli mutsikin kuollut. Olen saanut surra, olla rikki. Olen saanut tulla rakastetuksi tällaisena keski-ikäisenä, vähän urpona. Olen saanut loistaa ja olla oma itseni. Sellaisena kuin olen. 

Olen oppinut niin paljon teiltä kaikilta. Olenkin yhtäkkiä ammattilainen. Ammattilainen saatanan vaikealla alalla. Teen työtä ylpeydellä ja sydämellä. Sitä en koskaan ennen ole tehnyt.

Kiitos. Olette rakkaita kaikki. Jätetään hyvästit vasta, kun on sen aika. Siihen asti vittuillaan ja välitetään. 

Elli

Sade pieksää ikkunoita. Takapuoleni painaa sohvaan oman kolonsa.

Sade pieksää ikkunoita ja ilma on kylmä. Kova pakkanen on paukkunut jo monta viikkoa, kunnes säässä tapahtui yllätyskyykky ja alkoi satamaan vettä ja verta.

Istuksin sohvalla ja kirjailen ajatuksiani. Musta tuntuu, että tähän sohvaan on painautunut takapuoleni muoto. Sohvan oliivinvihreä väri oli ensin vähän sinne päin ja nyt, kun siihen on tottunut, ei, rakastunut, se on täydellinen. Matto, viltti ja kynttilät. Kaikki oliivinvihreää. Rakastan.

Vanhat nojatuolini niille uudessa kodissa. Ne on kantaneet aika monta muhkeaa ja vähemmän muhkeaa takapuolta. Ne on nähneet paljon. Vastasyntyneestä jo kohta poisnukkuvaan. Siltä väliltä kaiken. Niihin on upotettu kyyneleet ja ne on kuulleet helmeilevän naurun. Ukulelen kauniit kielet ja huuliharpun elämänmakuisen sävelet.

Mun kodista löytyy elämä. Sen huonekalut eivät kaikki istu sisustukseen, jos sellaista edes on, mutta niillä on kaikilla paikkansa. Joko mun sydämessä tai käytännön paikka asetelmassa. Keittiössä komeilee vitriini, jolla on ikää enemmän kuin tämän kodin asukkailla yhteensä. Se on kuulunut vanhan kansakoulun varustukseen, josta se on sitten kulkeutunut perheessä minulle. 

Arkku, joka painaa lähemmäs satakiloa. Sen sulkee sisäänsä alkoholit ja tilbehöörit. Kaunis ja niin vanhan oloinen, mutta nuori kuin morsian. Keskellä olohuonetta.

Hmh. Koti on enemmän kuin koti. Se on turvapaikka. Sellainen, mihin haluan aina palata. En ymmärrä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kaipaa kotia. Mä kaipaan. Omaa kotiani. Sitä, jonka seinällä on murentuneen maailmani kaikuja. Se joka kätkee sisälleen surujen sillan ja onnen muruset.

En tahdo tämän enempää. Juuri tänään en tarvitse isoa taloa. En kaipaa omaa pihaa. Juuri tänään istun tässä sohvalla vanhan läppärini, koirani kanssa, lasissa punkkua. Tämä. Just tämä. Tänään, kun sade pieksää ikkunoita. 

UGH.