Mama Dreamer

Ennen kuin mä kuolen on kohdattava kaikki. Ennen kuin mä kuolen on mun saatava rakastaa. Ennen kuin mä kuolen on jätettävä hyvästit. Ennen kun mä kuolen haluan, että sinä tiedät, rakastan. Sekunti vielä ja voin kertoa sulle. Sekunti vielä niin ehdin hengittää viimeisen kerran. Sekunti vielä niin muistan miltä elämä tuntui. Sekunti vielä ja voin mennä. Hyvästi rakkaani. Hyvästi elämä. Hyvästi koko maailma ja kaikki paha sen mukana. Minä olen nyt rauha ja onnellisuus. Sinun unissasi lempeä henkäys ja ajatuksissasi lämmin muisto. Minä olen sinussa aina.

Aamu on aina vaikein. Hengittäminenkin sattuu ja sielua kääntää niin, ettei uskoisi. Nousen silti vaikka silmiä kirveltää ja pää on tuhkaa. Jokainen liike on tuskallinen ja elämä hajottaa pala palalta enemmän ja enemmän. Päivä edessä. Suunnittelen sen niin, että voin nukkua mahdollisimman paljon. Viisi tuntia kaupunkiin puolen tunnin lääkärin vastaanotolle. Nukun suurimman osan matkasta ja jopa lääkärin odotusaulassa. Nukun. Nukkuisin lisää jos voisin, mutta siinä piilee perkele. Se perkele joka ei päästä vaan hyppii silmille. Valveunissa se kiroilee ja pitää minut tuskassa väkisin. Se velvoittaa ja vetää minua yhä syvemmälle. Perkelettä vastaan on turha taistella, mutta hereillä se ei kiusaa. Hereillä sen lapset kuplivat sisälläni ja patoavat pahojaan niin, että kun uni taas tulee on perkele voimissaan. Perkele. Sepä kissaanikin kiusaa ja sille kuumeen nosti. Nyt pikkuinen vain nukkuu ja oksentelee, karvansa pudottaa ja varjoaankin pelkää. Onko se sama perkele? No tuskin, mut

On ihan käsittämätöntä, miten olen vuosikaudet elänyt luullen olevani terve. Onhan minulle kerrottu tosiasiat päin naamaa, mutta olen sulkenut sen itseni ulkopuolelle. Olen saattanut kertoa ihmisille (kuten täällä blogissakin) että minulla on mielen sairaus, mutta en ole halunnut ajatellla sitä. Tässä minä nyt kuitenkin olen. Rikkipaskana ja masentuneena. Minulla ei ole mitään syytä. Ei ensimmäistäkään. Silti minun on vaikea hengittää ja silmissä mustuu vähän väliä. En haluaisi ottaa lääkkeitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja sillä minun aivokemiani ovat ihan (kisorana) sotkussa. Aivokemiat. On pakko katsoa taakseen ja todeta, että minulla todella on sairaus, joka tulee olemaan kanssani aina. Tekisi mieleni sanoa tästäkin (olen sanonut niin migreenistä), että mielummin syöpä kuin tämä; Sen voi joko leikata tai siihen kuolee. Mutta en sano niin. Sillä syöpä on jotain, mitä en voi edes ymmärtää. Kun en pääse ylös vuoteesta. En jaksa nostaa edes kättä. Aamut ovat kaikkein kamalam

Minut on. Monesti. Niin monta kertaa ja niin rajusti, että en tarkkaan edes muista. Haavat muistan. Sen, miten minua edelleen sattuu joskus. Olen välillä sekaisin ja rikki. Reagoin asioihin liian voimakkaasti ja minua pidetään vähän kajahtaneena. Siitä ei koskaan puhuta. Efebofilia.  Varsinkaan jos mitään ei tapahdu. Mitään fyysistä. Minua ei kosketeltu. Minua ei raiskattu fyysisesti, mutta minulta vietiin elämä. Olin murrosikäinen ja minua rakasti aikuinen nainen. Manipuloimalla hän sai minut muuttamaan luokseen ja aikaa myöten minulla ei ollut enää ystäviä. Minulla ei kohta enää ollutkaan muuta kuin hänet. Hän sabotoi sieluani jatkuvasti. Yritti vääristää seksuaalista suuntautumistani ja valehteli elämästä. Saatoimme istua iltaisin hänen autossaan ja satuilimme romanttisia tarinoita toisillemme. Se oli lähes normaaleinta mitä välillämme oli. Minä en koskaan rakastanut häntä. Hän oli minulle ystävä. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten hän otti minut joka paikkaan mukaan. Miten

Seison keittössä. Tai tarkemmin, nojaan tiskialtaaseen keittiön tapaisessa tilassa. Kyyneleet valuvat poskilleni ja kurkkua kuristaa. Tiskiallas tuntuu takapuoltani vasten ja tunnoton suru puskee läpi niin, että korvissa soi. Kurkunpäähän sattuu silmittömästi, mutta pienen ihmisen vaativat huudot pakottavan pyyhkimään kyyneleet. Lapsi kiljahtelee onnesta, juoksee sohvan taakse piiloon ja lopuksi kiipeä syliin. Enkä voi mitään kyynelille jotka valuvat armottomasti rinnuksilleni. Pyyhin kasvoni lapsen puseroon niin, että pieni nauraa ymmärtämättä mistään mitään. En minäkään ymmärrä. Tätä tämä on. Jossain vaiheessa matkaa huomaan olevani aallonharjalla. Olen iloinen, huoleton ja täynnä elämää. Sitten se tulee. Säännöllisesti ja aina. Varmasti ja joka kerta. Pohja. Syvänne johon olen hukkua. Joskus se on helpompaa ja pääsen kiipeämään takaisin ylös suhteellisen helposti. Toisinaan kaivonpohja on niin syvällä, että matka sieltä ylös on liian pitkä. Se on minun tuomioni. Minun ran

Mitä haluaisit nähdä? Minä en halua nähdä tätä mihin olen itseäni määrätietoisesti ajamassa. En halua nähdä sitä, miten olen taistellut tieni suuressa yrityksessä tähän pisteeseen. Kestänyt kaikki muutokset, ylä- ja alamäet sekä talouden kurimukset. En halua nähdä sitä, miten joka päivä kestin asiakkaiden epäasiallisen käytöksen ja prosessien jatkuvan ontumisen. Miten kehitin kehittämistäni ja palkaksi en saanut edes lämmintä kättä. En halua nähdä, miten suurimman osan elämästäni omistan sellaiselle asialle, mikä on itselleni yhdentekevä. Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole kauheaa stressiä, en koe vastenmielisyyttä työnantajaani kohden, eikä minua kohdella huonosti työpaikalla. Minulla on ihan hyvä työpaikka ja yhteisö.  Asiakkaat ovat pääsääntöisesti asiallisia ja heidän kanssaan työskentely on joskus antoisaakin. Työni on mukavaa ja pidän siitä. Projektityöskentely sopii minulle. Minulla on erinomaiset työolosuhteet, hyvät työvälineet ja esimiehet. Kollegat ovat mu