Mama Dreamer

Olin tänään messuilla. Olin siellä myös perjantaina. Heräsin ajattelemaan. Ajatukseni on juosseet kelatun mainoskatkon vauhdilla, mutta tänään sain niistä otteen. Kävelin osastojen välissä ensin ilman ajatusta. Sitten keksin, että haluan ostaa lahjoja ja tuliaisia. Kiersin etsimässä mielenkiintoisia kirjoja ja pistin merkille, että minua eniten kiinnostavat "artikkelit" löytyivät jostain muualta kuin perinteisten kustantamojen hyllyiltä. Tässä kohdassa minulle syntyi ajatus jota en osannut vielä pukea sanoiksi. Jatkoin kiertämistä ja etenin antikvariaatin puolelle. Se rauhallinen tunnelma joka vanhoissa akkareissa ja myynnistä poistuneissa lautasliinoissa oli, tarttui minuun. Se tunne. Tunne. Se on minun asiani. Se on se mitä haluan välittää ja väkisin yrittäminen voi tappaa sen. Ostin antikvariaatista aarteita ja ennen kaikkea imin itseeni aarretta. Aikaa. Vaikka arvostan vanhoja kirjoja, en halua, että minun kirjani on se joka päätyy kohta kierrätysvihkoksi, tapetiksi se

Itken sohvalla kun näen Erinin laualavan"Mitä tänne jää". Cheekin biisi jota en ole koskaan kuullut. Erin tekee siitä sellaisen, että minä itken. Lapset on hämmentyneitä ja mies huolissaan. Mitä nyt? Minussa on heräännyt ja kuollut niin paljon tänään, etten tiedä mitä tuntea tai ajatella. Tajusin kirjamessuilla käydessäni kustantamoiden juttusilla, etten ole samalla aikakaudella niiden kanssa. Heräsin siihen jo eilen. Olen kokeillut tätä ennenkin. Ensimmäisen käsikirjoituksen kanssa. En halua olla jonossa muiden pöytälaatikkokirjailijoiden kanssa käsi ojossa odottamassa armopalaa jumalalliselta kustantamolta. Minä olen ihminen. Ihminen joka haluaa kirjoittaa teile. Hlauaa julkaista tekstejä teille. Haluan, että te tunnette, ajattelette, vaikutatte ja olette. Olette olemassa. Tuntevina ihmisinä ja vaaditte minulta. Vaaditte kustantamoilta jotain muuta. Kirjailijat ovat aika oman onnensa nojassa ja kustantamoiden varassa. Suomi on pullollaan ihmisiä, jotka haluavat julkais

Tänään oli merkityksellinen päivä. Tapasin pitkästä aikaa entisen kollegani. Sovimme treffeistä jo eilen ja olin innoissani. On ihan nähdä ystävää pitkän ajan jälkeen. Ihana päästä purnaamaan yhteisistä huolenaiheista ja jakaa työntekemisen iloa ja tuskaa. Kiirehdin aamuruuhkassa kohti konttoria. Pääsin perille ja kuoriuduin ulkovarusteista naulakkoon. Lähdin reppuselässä reippain askelin kohti englannin kurssia kun sivusilmällä näin ystäväni keskustelemassa toisten kollekoiden kanssa. Ilahduin, mutta minulle tuli outo tunne. En ehtinyt jäädä siihen vaan pyyhälsin ohi ja juoksin kohti englanninkieltä. "Well, this means that I´m not so good at spoken egnlish but training makes masters!" Ihanan motivoiva tunti oli ohi ja intoa täynnä siirryin sovittuun tapaamispaikkaan. Häntä ei kuitenkaan kuulunut, mutta sain kohta viestin, että hän tulisi hetken kuluttua. Menin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen kurssikaverin kanssa syömään. Olemme istuneet jo muutamia tunteja sama

Istun keittiössä nykyisen työpöytäni edessä. Katselen ulos ikkunasta josta aukeaa uusi näkymä. Käynnissäolevan piharemonttimme yksi saavutuksista on ollut karsia pihan vanhoja jo vaaralliseksi tai haitalliseksi käyneitä puita. Sen vuoksi suuri pihalla kasvanut kuusi on kaadettu ja meidän eteemme on avautunut uusi näkymä. En näe enää pihan pieniä oravia, enkä puussa temmeltäviä pikkulintuja. Prinsessakissa ei enää "metsästä" äänekkäästi säksättäen ja viiksikarvat vapisten kaikkia "villieläimiä". Tilalle on tullut tilhet. Ne popsivat huomattavasti pienemmän pihalla kasvavan pihjalan punaisia marjoja. Pidän niistä. Voin seurata niiden elämää, enkä tunne ahdistusta kerrostalon ylimmässä kerroksessa asumisesta.  Se, etten tunne ahdistusta, on hyvä. Olemme yhdessä perheeni kanssa tulleet siihen tulokseen, että emme ole valmiita muuttamaan omakotitaloon. Ei siksi, ettei meillä olisi taitoa omakotitaloasumiseen vaan siksi, ettei meillä on varallisuutta siihen tällä nyky

Kostea pimeys pitää minua otteessa. Rintaani puristaa, enkä saa henkeä. Olen yksin. Olen niin yksin, etten tiedä edes kuka olen. Kuiva katu tuntuu jalkapohjissani. Kävelen, mutten tiedä mihin. Olen kävellyt jo tunteja, päiviä, vuosia. Musta tunne ei päästä irti. Olen kietonut itseni valheisiin eikä ole enää totuutta mitä kertoa. En tunne ketään eikä kukaan tunne minua. Apua. Apua. Uin minkä pystyn. Yritän ylös. Näen merenpinnan yläpuolella paistavan auringon, mutten pääse sinne. En saa henkeä. Näen taivalla lentävät linnut, mutta en pääse niiden luokse. Pakokauhu asuu minussa. Olen yksin. En tunne enää itseäni. En ole koskaan tuntenut. En tiedä miten pääsisin ulos tästä. Kukaan ei rakasta minua. Minä en rakasta minua. Apua. Älä jätä minua tänne. En tunne täältä ketään. Pelkään kuolevani. Pelkään, että kuolen. --------------------------------------- Tämä on sinulle ystäväni. Usko minuun ja luota minuun. Minä autan sinua kun olet siihen valmis.

Voiko olla? Voiko olla niin, että joku minulle tuntematon henkilö on lukenut minun tekstejäni ja pitää niistä? Voi olla. Hauskaa! Suorastaa mahtavaa! Niin hienoa, että olen loikkinut kuin jänis kuullessani siitä. No kyllähän minä sen tiedän, ettei minulla ole ihan niin paljon ystäviä kun blogillani on lukijoita, mutta kun kuulen sen jostain muualta niin se tuntuu vain jotenkin... mielettömältä. No niin. Tapani suurennella ja hypettää iskee taas päälle. Kukaan ei ymmärrä eikä saa tästä samanlaista juhlatunnelmaa kuin minä (paitsi mussu eli aviomies, joka on tottunut mun hössötykseen ja osaa ottaa sen vaadittavalla kanssahössötyksellä). Joku voisi ajatella, että mitä sitten jos joku lukee mitä olet kirjoittanut. Mutta minulle henkilökohtaisesti se on suuri juttu. Olen vuosia kirjoittanut itselleni. Kirjoittanut "salaa". Nyt minun ei enää tarvitse. Voin olla juuri niin helvetin hölmö kuin haluan ja silti joku jaksaa lukea!! Joku muu kuin ne kolme rakasta sukulaistani ja par

En voi tälle mitään. Minun on pakko kirjoittaa. Kirjoittaa kunnes sormet on turvoksissa ja avioliitto katkolla. Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen. Kirjoitan naisesta, onnesta ja sen etsimisestä. Ihan siis näistä aiheista joista olen täällä kirjoittanut. Älkää peljätkö! En minä itsestäni kirjoita. Aloitan vain helposta aiheesta ja katsotaan mihin se johtaa. Minä kirjoitan myös miehestä. Se on jännittävää. Osaanko istua miehen penkissä, pukea miehen housut ylleni ja tuntea kuten mies. Sain ajatuksen näin vain. Kuin salama kirkkaalta taivaalta ja silti kuitenkin uskon, että tämä on odottanut tulemistaan jo vähän aikaa. Ajatukset nousevat ja kuolevat päässäni kamalaa vauhtia. Tunteet jyllää ja olen meidän perheen itkupilli. En edes aina tiedä miksi itken, mutta tämä minun henkilökohtainen projektini on syystä tai toisesta tunteellinen. Olen ajamassa itseäni kohti unelmaani varmalla otteella vaikka en sitä ehkä ääneen myönnä. Taas saan ajatuksen. Lisään henkilölle lempivärin, uude