Kuolematon lapseni mun.
Hätäensiapukurssi alkaa aamulla sämpylällä. Paitsi että minä paastoan, tai no paastoan osan päivää. Seuraava ateria olisi vasta lounas. Olen säännöllisesti syömättä 14-16h vuorokaudesta. Älä kysy miksi. En osaa selittää, enkä jaksa kinata siitä. Haen kuumaa teetä ja lorautan siihen tilkan maitoa. Oletettavasti rasvatonta. Yök. Mutta muutakaan ei ole. Jätän sokerit kuppiinsa, ei sovi minulle. Olen kuitenkin niin ohjelmoitu ilmaiseen leipää, etten voi olla ottamatta sämpylää lautaselle ja kiikuttamatta sitä paikalleni. Tuore, auringonkukansiemenillä päällystetty tuore leipä houkuttelee minua, mutta päätän olla koskematta siihen. Lupaan itselleni, että voin syödä sen jälkiruokana kevyen lounaan päälle. Hörpin kuumaa teetäni, kun kouluttajamme pölähtää paikalle. Kiireisen oloisena hän laskee kantamuksensa pöydälle ja nauraa samalla ääneen, kuinka arvostaa ajoissa paikalle vaivautuneita. Hän itse ei ollut myöhässä, mutta tuli niin tiukalla aikataululla, että joutuu puhuessaan järjestele