Mama Dreamer

Hätäensiapukurssi alkaa aamulla sämpylällä. Paitsi että minä paastoan, tai no paastoan osan päivää. Seuraava ateria olisi vasta lounas. Olen säännöllisesti syömättä 14-16h vuorokaudesta. Älä kysy miksi. En osaa selittää, enkä jaksa kinata siitä. Haen kuumaa teetä ja lorautan siihen tilkan maitoa. Oletettavasti rasvatonta. Yök. Mutta muutakaan ei ole. Jätän sokerit kuppiinsa, ei sovi minulle. Olen kuitenkin niin ohjelmoitu ilmaiseen leipää, etten voi olla ottamatta sämpylää lautaselle ja kiikuttamatta sitä paikalleni. Tuore, auringonkukansiemenillä päällystetty tuore leipä houkuttelee minua, mutta päätän olla koskematta siihen. Lupaan itselleni, että voin syödä sen jälkiruokana kevyen lounaan päälle. Hörpin kuumaa teetäni, kun kouluttajamme pölähtää paikalle. Kiireisen oloisena hän laskee kantamuksensa pöydälle ja nauraa samalla ääneen, kuinka arvostaa ajoissa paikalle vaivautuneita. Hän itse ei ollut myöhässä, mutta tuli niin tiukalla aikataululla, että joutuu puhuessaan järjestele

Minä pidän työstäni. Miksi? No siksi, että minulla on hyvät esimiehet. Voin olla rehellinen ja oma itseni. Saan kehittää ja soveltaa ihan rauhassa. Minä en ole paras tekemässäni työssä mutta minulla on valtavan hyviä kollegoita, joilta saa apua aina ja joita on helppo katsoa ihaillen. Kollegani ovat osaavia ammattilaisia ja suurin osa nauttii työstään suunnattomasti. Se on hienoa. Minä pidän työstäni. En rakasta sitä. En rakasta siksi, etten pääse pomottamaan riittävästä. Eih.. ei vaan, en pääse valmentamaan. En voi neuvoa ihmisiä, kuunnella, auttaa etsimään vastauksia ja kannustaa. En auta jaksamaan työssä ja motivoi tekemään se paremmin. En ole esimies, en tiiminvetäjä. En ole. Minun pääsääntöinen työni ei ole olla kollegan tukena, vaan päällepäsmäröidä ranteet savessa asiakkaiden puolesta, kanssa ja vuoksi. Hauskaa ja motivoivaa kyllä, mutta ei unelmaa. Onko kaiken pakko olla niin unelmaa? No ei. Siksi tätä duunia teen. Minun piti valita. Joko teen työtä jota rakastan ja josta

Siinä vasta kysymys. Sellainen, jota moni miettii. Moni taas ei mieti. Moni elää elämäänsä päivä kerrallaan ja ajaa samassa paskassa päivästä toiseen. Mussuttaa, kun elämänlaatu on köyhää, eikä televisiostakaan tule mitään. Elämästään otteen saaminen ei ole helppoa, eikä missään nimessä yhden päivän tai oivalluksen juttu. Vaatii säkkitolkulla rohkeutta olla itselleen rehellinen, ja katsoa itseään peilistä, tunnustaa tosiasiat ja tehdä niille jotain. Se vie aikaa. Paljon aikaa. Ja muutos parempaan tapahtuu vähitellen. Joskus vuosien kuluttua voi huomata, että eihän tää niin kamalaa olekkaan. Elämä tuntuu sittenkin ihan kivalta ja hommat luistaa omalla painollaan. Siihen pisteeseen pääseminen on kuitenkin vaikeaa. Aika monella ihmisellä elämä tuntuu olevan vähän joka nurkasta pielessä. Perussetti on näennäisesti toimivaa, mutta joku silti tökkii. Siinä vaiheessa on helppo kaataa paskat jonkun muun niskaan, työnantajan, elämänkumppanin, terveyden tai ihan minkä vain. Elämä voi olla p

Mulla on ylivilkas mieli. Olen ensimmäisen kerran kokeillut rentoutumista Tonttulan kymppiluokalla ollessani. Siellä me vähän mieleltä epävakaat, tai sielulta rikkinäiset nuoret maattiin lattialla ja kuunneltiin rentoutumislevyä. Siinä sitä naurua pidäteltiin, kun piti sukuelimet rentouttaa. Siinä iässä ne ei rentoudu edes unessa, varsinkaan silloin, mutta niin vaan pyydettiin rentoutumaan keskellä kirkasta päivää. Seuraavan kerran pääsin rentoutumaan paikassa, missä meitä oli monta niin rikkinäistä sielua. Toisen ruumis oli revitty väkivallalla rikki, yksi näki nälkää ja jollain oli kipua enemmän, kuin omiin tarpeisiin. Siellä me taas maattiin keskellä kirkasta päivää. Lattialla sielut vierekkäin. Silloin onnistuin hiljenemään. Olin valmiiksi hiljainen. Mieli oli valmiiksi niin täynnä pelkkää tuskaa, ettei siellä liikkunut ajatuksia. Vahingossa kosketin jotain jossakin ja ihan vähän näin sinne jonnekkin sieluni sopukoihin. Kirjoitin kaiken ylös. Se makaa nyt "pöytälaatikossa

Tänään aamulla ensimmäisenä luin Ylioppilaslehdestä jutun, jossa koulukiusatun äiti kertoi elämästä. Kertoi koulukiusatun äitinä olemisesta. Juttu sai veret kuohahtamaan ja mieleni teki kipittää korkea-arvoisimman henkilön luokse ja paukata turpaan. Mutta tiedän, ettei se auta. Saan syytteen pahoinpitelystä ja uskottavuuteni äitinä kärsisi. Minulta menisi se vähäkin auktoriteetti, joka minulla nyt on. Se kuitenkin sai taas ajattelemaan. Ei tästä ole kauaa, kun lapseni tuli ystävänsä kanssa kotiin ja kertoi taas päähän potkuista ja nyrkeistä. Nämä  kyseiset kiusaajalapset on sitä ennenkin tehneet. Koitin suuttumukseltani käsitellä tätä asiaa lasteni kanssa rauhallisesti ja aikuisesti. Laitoin viestiä koululle kaikkien osallisten lasten opettajille ja selitin lapsille, ettei heidän tarvitse osallistua mihinkään selvittelyihin, sillä siitä tulee vain pahemmin turpaan ja kaikkia harmittaa taas. Vain yksi opettaja vastasi ja lapset kuittasivat, ettei siitä mitään tullut. Kukaan ei käs