Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2021.

Ihminen jättää minuun jälkensä ja tekee minusta sen mikä olen.

 Aamulla kello soi liian aikaisin. En ole tottunut näihin aamuihin. Eikä koiranikaan. Se katselee minua kulmiensa alta, eikä halua nousta. Sitä ei kiinnosta. Tosiasia kuitenkin on, että minun on noustava ja koiran on käytävä pissalla. Se mulkoilee minua pahana, kun tönin sitä pepulle. "Noniin, ylös siitä nyt..." Käytän vastahakoisen pikkupiskin pihalla ja palautan sen lämpöiseen. Auto pörähtää käyntiin. Mieleni jää koiran kanssa sängyn päälle nukkumaan, mutta ruumiini tekee mitä siltä odotetaan. Käynnistää auton, ajaa pitkin maantietä, pysähtyy valoihin, jatkaa matkaa ja pysäköi. Nousee ylös autosta, soittaa ovikelloa, kuittaa työpaikan avaimen ja riisuu päällysvaatteet. Sitten se alkaa. Työpäivä. Juon kahvia ja lueskelen yön tapahtumia. Rauhallista. Joku on halunnut tupakkaa yöllä ja toinen ei ole saanut unesta kiinni. Ei mitään merkittävää tai normaalista poikkeavaa. Katselen merkintöjä ja mietin, miten minusta on kirjoitettu osastolla. Niillä jokaisella kerralla. Miten ole

Kuoleman hetkellä kaikki unohtuu ja anteeksi annetaan

 Olen kohdannut surua ja kuoleman kohdalla antanut anteeksi. Menetin parhaan ystäväni, serkkuni, siskoni kymmeniä vuosia sitten. Jätin hänet raskain mielin. Unohdin kaiken pahan ja painoin mieleen kaiken hyvän. Jäljelle jäi lämmin muisto ja ikuinen ikävä. Kun ihminen elää, olemme vihaisia ja katkeria. Muistamme ne huonot ajat ja vaalimme niitä, kuin pieniä lapsiamme. Aika ei paranna, vaikka niin sanotaan. Vai parantaako? Kuolinvuoteella kohtaamme oman pienuutemme ja anteeksiantavaisuutemme. Unohdamme kaiken pahan. Muistamme vain kaiken hyvän.  Tärkeintä on antaa anteeksi. Jos pysyisimme siihen jo, kun elämä vielä kulkee keuhkoissamme. Voisimme elää tätä elämää kevyemmin mielin. Mutta ei.  Minä annoin juuri anteeksi eräälle henkilölle. En ole koskaan pitkävihainen, vaan tämä henkilö teki mielestäni jotain niin väärin, etten voinut antaa anteeksi kymmeneen vuoteen. Tajusin kuoleman kynnyksellä olleeni väärässä. Ihmiset tekevät virheitä ja päästävät suustaan sammakoita. Vaan kuolema palja

"Kun kitara soi, ei itkeä saa."

 Kannattelen itseäni kuilun partaalla. Olen eheä, vai olenko. Itkenkö vai nauranko, en tiedä enää. Minun on jatkettava. Hiljaisuus loputon. Ei pääty, vaikka huudan. Huomaan olevani yksin. Sittenkin, vaikka en koskaan uskonut sitä mahdolliseksi.  Kuilu on syvä ja pimeä. Se kutsuu minua luokseen, mutta pyristelen vastaan. Saanko tuntea näin? Pitääkö minun vain hypätä ja antaa sen viedä mukanaan? Niinkö kuuluu tehdä? Kerro minulle, en tiedä. En ole koskaan ollut tässä. Olen katsellut ennenkin kuilua, mutta en koskaan näin. Yksinäisyys on raastavaa. Se repii minua, vaikka tappelen vastaan. Sen pieni pää on noussut sielussani esille veren kätköistä. Kuohun yli äyräitten, vaikka olen tyyni. Mieleni pieni. Älä tee temppujasi. Anna minun selvitä tästä. Älä sinäkin jätä minua yksin. Mieleni pieni. Jätän taakseni kaiken, johon olen kasvanut kiinni. Jäljelle jää vain ammottava haava, jonka umpeutuminen ei ole mahdotonta, mutta saatanallista. Kuin joku kaataisi viinaa haavalle uudestaan ja uudesta

Se päivä jona sinä jätit minut

Sinä päivänä jona sinä jätit minut, peruskallioni järkkyi.  Sinä päivänä jona sinä jätit minut, mieleni läikkyi. Sinä päivänä jona sinä jätit minut, jäin yksin. Sinä päivänä, itkin. En osannut odottaa tätä Minua, minua älä jätä Katson sinua silmiin viimeistä kertaa, enkä tiedä miten selviän Silmiisi katson, enkä tiedä miten sinua ilman elän Kun jokin sinussa vihdoin liikahtaa Otan sen itseeni ja syleilen Kun jokin minussa liikahtaa annan sen sinulle ja rukoilen Kaiken se kesti, vaan ei tätä Kaiken se kesti, vaan ei minua Annoin kaikkeni, mutten kaikkeani Annoit kaikkesi ja kaikkesi Miten purkaa nämä vuodet kipeät ja onnelliset Miten jättää tämä kaikki taakse Sinua, sinua kaipaan Itkin yöllä, itkin päivällä ja haluan, että olet minun vielä Mutta tiedän, että tämä oli sanasi viimeinen Siksi kiitän sinua kaikesta Kaikesta tästä Olen saanut sinulta niin paljon Enemmän kuin uskalsin ikinä toivoa Minä rakastan sinua

Jälleen häpeä. Tuo katala kaveri, joka kiusaa aina vaan.

 Olen mukana vertaisohjaajana Mielenterveyden Keskusliiton kurssilla ja siellä puheenaiheena on ollut häpeä. Me koemme erilaista häpeää samoista asioista. Ja nyt puhun meistä mielenterveyskuntoutujista. Me koemme usein häpeää omasta sairaudestamme, kiloistamme, omista ajatuksistamme, sanoistamme, ja vaikka sun mistä. Mitään näistä ei pitäisi hävetä. Ei kannattaisi hävetä, sillä häpeä on raskas taakka kantaa. Itse häpesin/häpeän omaa sairauttani. Häpeän köyhyyttäni, vartaloani, kohta taas minua koskettavaa työttömyyttäni. Häpeän niitä joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Enempinä hetkinä itken yksin hiljaa vuoteessa. Varon, ettei kukaan kuule. Itken sitä, ettei minulla ole voimia estää täyttymistäni häpeällä. Etten pysty taistelemaan sitä vastaan. Että hukun sen alle ja annan itseni velloa siinä. Tänään en häpeä. Olen kirjoittanut ja vastaillut ihmisten teksteihin kertomalla, ettei tarvitse hävetä. Että sen häpeän voi voittaa. Pienillä asioilla. Niin kuin kaiken ahdistuksen, masennuksen,

Raiskattu mieli. Kohdattu vääryys. Menetetyt ystävät. Kiitos silti.

Olen maannut valveilla vuoteessani lukemattomia kertoja sekaisin tuntein. Ollako onnellinen siitä, mitä olen saanut. En ehkä koskaan olisi saanut kaikkea tätä ilman elämäni kohtaloita. Vai ollako surullinen, vihainen ja katkera niistä kohtaloista, jotka satuttivat minua niin paljon, etten edes muista kaikkea. Suurin kohtaamani vääryys ei ollut ne kerrat kun minut hakattiin mustelmille. Ei ne kerrat, kun minut kiusattiin itkemään yksin huoneeni nurkkaan. Ei ne kerrat, kun minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Vaan se kerta, kun minua kohdeltiin seksuaalisena objektina lapsena. Kun minua rakastettiin, vaikka en halunnut tulla rakastetuksi. Kun minua haluttiin, vaikka en halunnut olla haluttava. Kun minua raiskattiin  sanoilla, ei teoilla. Kun minua syyllistettiin ja pahoinpideltiin kielikuvallisesti. Se. Se oli pahin kohtaamani vääryys. Se, että menetin lapsuuteni, nuoruuteni ja lähes kaikki ystäväni. Kaiken, mikä oli minulle tärkeää.  En koskaan saanut ystäviäni takaisin kuten he sil

ADHD -diagnoosi avun saamiseksi

Erityisyys. Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä. Minulla on erityisiä lapsia. Kolme. Jokaisella vanhemmalla on erityisiä lapsia ja useilla erityisiä.  Kahdella minun erityisistäni on diagnoosi. On ollut helpotus saada diagnoosi, sillä se on helpottanut elämää monilla eri tavoilla. Tai se on helpottanut avunsaamista. Elämä ei ole vielä helpompaa.  Puuttuu oikea lääkitys ja oikea apumuoto. Kaikki on vielä niin tuoretta ja uutta. Olemme vielä vereslihalla. Haavojen paraneminen vie aikaa. Mutta onko ne haavat kuinka syviä? Uskon, että jollain toisella ne voisi olla vielä syvempiä kuin meillä. Se johtunee siitä, että olen itse mielenterveyskuntoutuja ja nämä asiat on minulle osittain tuttuja.  No, diagnoosi itsessään ei ole minulle tuttu, vaikka varmasti jokainen meistä on kuullut sen. "Toi on ihan ADHD!" Jokainen on joko kuullut heiton, tai heittänyt sen itse.  ADHD mielletään usein "sairaudeksi", joka tekee lapsesta "liian" vilkkaan ja ehkä aggressiivisen.

Turhaa lätinää ei mistään.

Katselen ikkunasta ulos. Jälleen rauhallinen työpäivä. Kokouksia, "paperin" pyörittelyä ja ihmettelyä. Kevät on jo pitkällä. Lehdet alkaa tulla puihin ja kukat kukkii. Viime viikonloppu oli viileä, mutta nyt lämpö hivelee käsivarsilla. En ole kirjoittanut omaa tekstiä pitkään aikaan ja se alkaa tuntua sydänalassa. Kirjoittaminen on henkireikä, joka palauttaa minut kaivonpohjalta tai korkeuksista maantasalle. Katselen edelleen ulos. Lämpötila heittelee 18-20 välille. Kesäisen lämmintä. Ihanaa. Tätä olen odottanut koko pitkän talven. Tätä ja näitä rajoitusten purkamisia. Haluan nähdä ystäviä. Ja näenkin. Viime viikonloppu oli ihana, lukuun ottamatta sitä halkoa, joka putosi varpaalleni, joka on nyt tautisen kipeä ja kauniin kirjava. Ystäviä ja puheen sorinaa. Juttua talvesta, työtilanteesta, elämästä, koronasta ja lasten kasvatuksesta. Kaikesta. Ja se ymmärryksen määrä... Saan ystäviltäni ymmärrystä. Ja se on tärkeää. Kukaan ei vähättele tai pakota ajattelemaan positiivisesti,

Luonnevikainen vai luonteenomainen?

Pitkään olen ollut hiljaa. Olen miettinyt, ollut uupunut ja voipunut. Ollut niin poikki, etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa. Minulla ei ole ollut virtaa. Onko nytkään, en tiedä, mutta minulla on tunne, että on kirjoitettava. Istun satulatuoliini ja nostan pöydän sopivaan korkeuteen. Viritin itseni tunnelmaan käymällä lyhyellä kävelyllä (ilman koiraa) ja kuuntelemalla Michelle Obaman kirjaa. Halusin, että minulla on sanottavaa, mutta ei ole. Halusin kirjoittaa kohtaamastani vääryydestä, kohtaamastani epäoikeudenmukaisuudesta, masennuksesta, rikotusta sielusta. Jostain, mikä koskettaa minua syvästi. Mutta ei.  Vai ehkä sittenkin? Minun lapsellani on nyt diagnoosi. Sellaiseen sairauteen, jota voisi pitää lähinnä ehkä monen luonteenpiirteenä, mutta mikä vaatii lääkityksen ollessaan liian päällekäyvä. Jokuhan voisi ajatella, että miksi luonteenpiirrettä pitää lääkitä. No. En mene siihen tässä sen enempää kuin, että pärjätäkseen hän tarvitsee sitä. Ja minä teen äitinä kaikkeni, j