Mama Dreamer

Rakkaat. Olen perustanut uuden blogin. Kokovartalo Elli jatkaa Mama Dreamerin jäljissä, mutta uutena ja enemmän itsenään. Kurkkaa Kokovartalo Elli Bipo päässä, tukka jäässä ja klikkaa itsesi seuraajaksi. Jatkan juttujani ja kuvakokeilujani Kokovartalo Ellin sivuilla ja kokeilen uusia juttuja, kuten raakaruokaa, acupunktiota ja ehkä vielä jotain muuta. Tietysti aion jatkaa myös runoilujani ja kirjoittajaksi pyrkimyksiäni. Kokovartalo Elli seuraa minun vaatimatonta pyrkimystäni kohti terveyttä ja hyvinvointia. Rehellisesti ihan minuna itsenä.  Älkää siis jättäkö minua nyt, vaan tulkaa mukaani matkalle mainioon elämään. Rakkaudella Elli-Jasmiini

Niin. On aika. Tai uskon niin. Minun on noustava tuhkasta ja tartuttava elämää sarvista. Minä olen aika-ajoin siinä pisteessä, että mietin miten haluan elämäni elää. Ihan niin kuin varmasti aika moni muukin. Sitten teen jotain muutoksia. Etsiydyn uuteen toimeen, muokkaan työssäkäyntini aikoja ja stressitasoa. Hölkkään ja teen käsilläni jotain, kuten esimerkiksi sukkia tai joulukortteja. Kohta huomaan, että kaikki on hyvin. Olen onnellinen ja homma rullaa. Sitten se tulee. Tämä. Tämä sama. Ihan varmasti kuin lehtien putoaminen puusta syksyisin. En olekaan tyytyväinen. Päin vastoin. Olen tyhjä kuori ja vailla suuntaa. Huomaan, etten voi tehdä niitä asioita joita kaipaan, riittävästi. En ehdi kirjoittaa sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin. En ehdi askarrella tyttäreni kanssa. En ehdi nähdä ystäviäni. En ehdi, en siis jaksa. Mikä siis neuvoksi? En jaksaisi tätä näin useasti. En halua tällaista. Haluan olla oikeasti onnellinen romantisoimatta sitä enempää. Minulla on nippu u

Heräsin aamulla, enkä halunnut kuolla. Se on hyvä. Voisi melkein luulla, että iloitsen siitä. Mutta se sattui kuitenkin. Se herääminen. Se on helvetin vaikeaa. Jokaista jäsentä särkee vähän, mutta eniten sattuu sieluun. Silmät eivät halua avautua ja raajat eivät tahdo liikkua. Nukun viisitoistatuntia yössä, eikä herääminen onnistu sittenkään kivuttomasti. Nousen kuitenkin. Pakko. En halua, että kukaan on huolissaan, enkä halua laistaa velvollisuuksistani. Silmäluomet rullaan väkisin puolitankoon ja kerään kaiken voimani, että saan itseni liikkeelle. Nousen ja hymyilen. Aamurutiinit onnistuvat sillä, että tiedän pääseväni ihan kohta takaisin nukkumaan. Kun ovi kolahtaa ja osa perheestä on mennyt teilleen, palaan vuoteeseen nukkumaan sen kuusi tuntia vielä. Puolenpäivän kohdalla taistelen uudestaan itseni hereille. Tällä kertaa herääminen on vielä vähän vaikeampaa, koska olen yksin. Vain kissa kehrää kainalossa. Hiljaisuus on riipivää ja samalla vapauttavaa. Minun ei olisi pakko. Vo

Ennen kuin mä kuolen on kohdattava kaikki. Ennen kuin mä kuolen on mun saatava rakastaa. Ennen kuin mä kuolen on jätettävä hyvästit. Ennen kun mä kuolen haluan, että sinä tiedät, rakastan. Sekunti vielä ja voin kertoa sulle. Sekunti vielä niin ehdin hengittää viimeisen kerran. Sekunti vielä niin muistan miltä elämä tuntui. Sekunti vielä ja voin mennä. Hyvästi rakkaani. Hyvästi elämä. Hyvästi koko maailma ja kaikki paha sen mukana. Minä olen nyt rauha ja onnellisuus. Sinun unissasi lempeä henkäys ja ajatuksissasi lämmin muisto. Minä olen sinussa aina.

Aamu on aina vaikein. Hengittäminenkin sattuu ja sielua kääntää niin, ettei uskoisi. Nousen silti vaikka silmiä kirveltää ja pää on tuhkaa. Jokainen liike on tuskallinen ja elämä hajottaa pala palalta enemmän ja enemmän. Päivä edessä. Suunnittelen sen niin, että voin nukkua mahdollisimman paljon. Viisi tuntia kaupunkiin puolen tunnin lääkärin vastaanotolle. Nukun suurimman osan matkasta ja jopa lääkärin odotusaulassa. Nukun. Nukkuisin lisää jos voisin, mutta siinä piilee perkele. Se perkele joka ei päästä vaan hyppii silmille. Valveunissa se kiroilee ja pitää minut tuskassa väkisin. Se velvoittaa ja vetää minua yhä syvemmälle. Perkelettä vastaan on turha taistella, mutta hereillä se ei kiusaa. Hereillä sen lapset kuplivat sisälläni ja patoavat pahojaan niin, että kun uni taas tulee on perkele voimissaan. Perkele. Sepä kissaanikin kiusaa ja sille kuumeen nosti. Nyt pikkuinen vain nukkuu ja oksentelee, karvansa pudottaa ja varjoaankin pelkää. Onko se sama perkele? No tuskin, mut

On ihan käsittämätöntä, miten olen vuosikaudet elänyt luullen olevani terve. Onhan minulle kerrottu tosiasiat päin naamaa, mutta olen sulkenut sen itseni ulkopuolelle. Olen saattanut kertoa ihmisille (kuten täällä blogissakin) että minulla on mielen sairaus, mutta en ole halunnut ajatellla sitä. Tässä minä nyt kuitenkin olen. Rikkipaskana ja masentuneena. Minulla ei ole mitään syytä. Ei ensimmäistäkään. Silti minun on vaikea hengittää ja silmissä mustuu vähän väliä. En haluaisi ottaa lääkkeitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja sillä minun aivokemiani ovat ihan (kisorana) sotkussa. Aivokemiat. On pakko katsoa taakseen ja todeta, että minulla todella on sairaus, joka tulee olemaan kanssani aina. Tekisi mieleni sanoa tästäkin (olen sanonut niin migreenistä), että mielummin syöpä kuin tämä; Sen voi joko leikata tai siihen kuolee. Mutta en sano niin. Sillä syöpä on jotain, mitä en voi edes ymmärtää. Kun en pääse ylös vuoteesta. En jaksa nostaa edes kättä. Aamut ovat kaikkein kamalam

Minut on. Monesti. Niin monta kertaa ja niin rajusti, että en tarkkaan edes muista. Haavat muistan. Sen, miten minua edelleen sattuu joskus. Olen välillä sekaisin ja rikki. Reagoin asioihin liian voimakkaasti ja minua pidetään vähän kajahtaneena. Siitä ei koskaan puhuta. Efebofilia.  Varsinkaan jos mitään ei tapahdu. Mitään fyysistä. Minua ei kosketeltu. Minua ei raiskattu fyysisesti, mutta minulta vietiin elämä. Olin murrosikäinen ja minua rakasti aikuinen nainen. Manipuloimalla hän sai minut muuttamaan luokseen ja aikaa myöten minulla ei ollut enää ystäviä. Minulla ei kohta enää ollutkaan muuta kuin hänet. Hän sabotoi sieluani jatkuvasti. Yritti vääristää seksuaalista suuntautumistani ja valehteli elämästä. Saatoimme istua iltaisin hänen autossaan ja satuilimme romanttisia tarinoita toisillemme. Se oli lähes normaaleinta mitä välillämme oli. Minä en koskaan rakastanut häntä. Hän oli minulle ystävä. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten hän otti minut joka paikkaan mukaan. Miten

Seison keittössä. Tai tarkemmin, nojaan tiskialtaaseen keittiön tapaisessa tilassa. Kyyneleet valuvat poskilleni ja kurkkua kuristaa. Tiskiallas tuntuu takapuoltani vasten ja tunnoton suru puskee läpi niin, että korvissa soi. Kurkunpäähän sattuu silmittömästi, mutta pienen ihmisen vaativat huudot pakottavan pyyhkimään kyyneleet. Lapsi kiljahtelee onnesta, juoksee sohvan taakse piiloon ja lopuksi kiipeä syliin. Enkä voi mitään kyynelille jotka valuvat armottomasti rinnuksilleni. Pyyhin kasvoni lapsen puseroon niin, että pieni nauraa ymmärtämättä mistään mitään. En minäkään ymmärrä. Tätä tämä on. Jossain vaiheessa matkaa huomaan olevani aallonharjalla. Olen iloinen, huoleton ja täynnä elämää. Sitten se tulee. Säännöllisesti ja aina. Varmasti ja joka kerta. Pohja. Syvänne johon olen hukkua. Joskus se on helpompaa ja pääsen kiipeämään takaisin ylös suhteellisen helposti. Toisinaan kaivonpohja on niin syvällä, että matka sieltä ylös on liian pitkä. Se on minun tuomioni. Minun ran

Mitä haluaisit nähdä? Minä en halua nähdä tätä mihin olen itseäni määrätietoisesti ajamassa. En halua nähdä sitä, miten olen taistellut tieni suuressa yrityksessä tähän pisteeseen. Kestänyt kaikki muutokset, ylä- ja alamäet sekä talouden kurimukset. En halua nähdä sitä, miten joka päivä kestin asiakkaiden epäasiallisen käytöksen ja prosessien jatkuvan ontumisen. Miten kehitin kehittämistäni ja palkaksi en saanut edes lämmintä kättä. En halua nähdä, miten suurimman osan elämästäni omistan sellaiselle asialle, mikä on itselleni yhdentekevä. Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole kauheaa stressiä, en koe vastenmielisyyttä työnantajaani kohden, eikä minua kohdella huonosti työpaikalla. Minulla on ihan hyvä työpaikka ja yhteisö.  Asiakkaat ovat pääsääntöisesti asiallisia ja heidän kanssaan työskentely on joskus antoisaakin. Työni on mukavaa ja pidän siitä. Projektityöskentely sopii minulle. Minulla on erinomaiset työolosuhteet, hyvät työvälineet ja esimiehet. Kollegat ovat mu

Ystäväni töytäisi kevyesti minua uuden Pekka Hiltusen kirjan suuntaan. Eipä ollut vaikea homma, sillä minä pidän Pekasta paljon. Hänellä on kyky kirjoittaa ja hän tekee aina loistavaa taustatyötä. Siispä näppäsin Elisa Kirjan sovelluksen auki ja kävin hankkimassa itselleni ISO -nimisen kirijan. Tässä  aiheesta kirjoittamani arvostelu. Nyt kun lukemisesta on aikaa muutama viikko, niin ajatuksen soljuvat vähän helpommin. Kirja oli mielestäni järisyttävä. Sen lisäksi, että se sisälsi valtavan määrän tutkittua faktaa ja oikoi paatuneita, vääräksi väännettyjä käsityksiämme asioista, niin siihen oli hämmentävän helppo samaistua. Ei ollut pienintäkään ongelmaa nähdä itseään 136 kiloisena, suurena naisena, jonka päivän painajainen on mäen ylös nouseminen ja pikkupojan haukkunnan kuuleminen. Ei ollut hetkeäkään ongelmallista kuvitella itsensä makaamaan iltaisin ja öisin sänkyyn ja mielukuvituksissaan puhumaan suunsa puhtaaksi. Valikoiden sanansa huolella ja perustaen puheensa tutkittuu

Minun rikkinäiset ihmiseni Ajattelen teitä. Joka päivä, monesti Halaan teitä ajatuksissani ja pitelen sylissäni Annan teille aikaa vain olla ja itkeä, nauraa tai huutaa Mielessäni. Olen tässä teidän vieressä koko ajan En päästä kädestänne irti, vaikka niin voisitte luulla En pakota teitä mihinkään, mutta haluan, että tiedätte; Olen tässä. Pidän teitä sylissäni ja halaan ajatuksissani Olen tässä ja autan teitä korjaamaan omat rikkinäiset sielunne En voi pelastaa teitä, se teidän täytyy tehdä itse, mutta olen tässä ja pitelen teitä sylissäni Autan teitä. Pitelen teitä sylissäni.

Rakastan tätä. Tätä maan tuoksua. Ilma on vielä viileä, vaikka aurinko on jo noussut. Sen säteet eivät jaksa enää lämmittä minua, eikä luontoa joka on riippuvainen sen valosta, elämän eliksiiristä. Laskeudun sammaloituneet portaat laaksoon ja silmieni eteen avautuu suurten tammien värittämä nuori syksy. Askeleeni ovat pehmeät polulla, jonka varteen on noussut sieniä. Kävelen hitaasti ja hengitän syvään. Vedän ilmaa sisään rauhallisesti ja lasken sen ulos harkiten. Hengitän. Maa valmistautuu talveen. Se järjestää esityksen jollaista ei ole ennen nähty. Sen värit leiskuvat upean punaisina ja keltaisina, oranssina ja vihreänä puiden ja pensaiden latvoissa, ja oksat keräävät kaiken vihreän itseensä suojaan talvelta. Maa ei masennu talvesta, vaan on ylpeä loistostaan lumentuloon saakka jolloin se painuu uneen, kunnes kevät sen jälleen herättää. Kävelen suuren tammen juurelle. Sen varsi on niin jylhä, etten yllä halaamaan sitä. Kurotan käteni sen ympärille siitäkin huolim

Yksi uusi, järisyttävä lukukokemus. Tumman veden päällä. Arvostelun voit lukaista Elisa Kirjan sivuilta täältä. Peter on minusta hyvä näyttelijä. Näin Peterin erinomaisuuden ensimmäistä kertää muistaakseni Koirankynnen leikkaajassa. Mainio leffa ja upeaa näyttelijän työtä. En kuitenkaan valinnut kirjaa pelkästään taiteilijan itsensä vuoksi. Valitsin sen siksi, koska minusta tuntui, että siinä voisi olla jotain sanottavaa. Jotain mikä voisi koskettaa. En kuitenkaan halunnut ladata siihen mitään odotuksia. Vaikka taustalla laulavat linnut piristivät lukukokemusta ja joskus katuporan yllättävä ääni huvitti hieman, ei se vienyt pois sitä jäätävän intensiivistä tunnelmaa, jonka taiteilija loi omalla tummalla äänellään. Kuuntelin kirjan nopeasti. Keksin tekosyitä, jotta voisin kuunnella sitä vielä vähän ja unohdin syödä, kun jumituin tunnelmaan. Yksi kirjan parhaista henkilöhahmoista oli Peten isoisä. Mahtava ukko! Mieletön mielikuvitus ja järkkymätön luotettavuus sekä rakkaus laps

Olen terve. Niin minulle on sanottu. Olen ennenkin avautunut tästä aiheesta. Olen siis terve. Minut on testattu monesti erilaisilla testeillä. Ainoa, mikä minulta löytyi joskus, oli lisämunuaisen vajaatoiminta, joka korjaantui (lääkärin mukaan) sillä, että pienensin liian suurta D-vitamiiniannostani.  Minulla ei ole: Diabetes Reuma Syöpä Vatsakatari Aivokasvain Taimitäänmuutakaan Silti minulla on lähes joka päivä särkyjä ja kipuja. Yleensä päässä, mutta se onkin migreeni eikä sitä voi sairaudeksi kutsua. Se vain on.  Sen lisäksi vatsani ei ole kunnossa ja se aiheuttaa minulle päivittäin ihan typeriä oireita. Esim. että minua oksettaa , pyörryttää ja hikoiluttaa.  Ja sitten viimeisenä nivelet. Voi, että minä tykkään näistä minun nivelistä! Niitä juilii niin mahdottomasti. En myöskään ole vielä löytänyt liikunnalle kultaista keskilinjaa. En voi olla liikkumatta, koska se lisää kipujani. En myöskään voi liikkua, koska se rikkoo paikkani. Olen tulehdusaltis j

Haha... Luin haasteesta  Mami Go Go  Mintun blogista. Ja tunnustan. Sosiaalinen media työnsi tämän syliini. Koska olen äiti ja minussa virtaa tiukan feminisin verta, löytyy minusta hitusen rohkeutta ja ripaus hulluutta. Olen kolmekymmentäneljävuotias joskus kiukkuinen kolmen lapsen äiti. Olen korviani myöten rakastunut vaimo ja nainen, jolla on unelmia ja tavoitteita. Minä olen itsetuntoani ja rohkeuttani etsivä ihminen. Joskus olen rohkea, kaunis, itsevarma ja joskus taas hormonimyrskyissä kamppaileva yksinäinen nainen, joka ei tiedä miltä näyttää ja kuulostaa. Olen laihduttanut teini-ikäisestä asti. Äitini ei koskaan minua rumaksi opettanut vaan yhteiskunta, kaverit, koulu, elämä. Kaikki oli hyvin, kunnes koulun vessassa luokkakaverit sanoivat, että tukka haisee pahalta ja se on likainen, vaikka olin sen edellisenä iltana pessyt. Sen jälkeen olen pessyt hiukseni pilalle ja minusta on kasvanut neuroottinen puhtausfriikki. Sen jälkeen keksin, että ulkonäöllä on väliä ja uskomato

Minulla on ollut unelma. Sellainen vaatimaton unelma puutarhasta.  Olen onnellisessa asemassa, kun unelmani on toteutunut ja minulla on nyt puutarha.  Puutarhani on sellainen, ettei se ole minun puutarhani.  Se on kaunis ja olisi vielä kauniimpi jos sitä joku hoitaisin. Puutarhassani on sellaisia yksityiskohtia kyllä, jotka ovat minun, kuten nuo lyhdyt. Niistä minä pidän ja niitä puutarhaan pääsee vielä monta kappaletta. Ruusuja puutarhassani on paljon. Ne on hämmentävän kauniita ja siitä löytyy ihmeellisistä paikoista. Minä en kuitenkaan ehdi hoitamaan ruusuja, niinpä ne valitettavasti jäävät tämän kesän ihmeeksi.  Muutama kuva niistä nyt kuitenkin, ettei ihan pääse unohtumaan. Voi, kunpa osaisin ottaa niistä vähän parempia kuvia. Aurinkoa odotellessa, pari vähän huonompaa kuvaa. Tämä tuoli on niitä minun yksityiskohtia... tuossa nurkkauksessa ei olekaan yhtään kukkivaa ruusua. Yksi yrittää työntää uutta oksaa, mutta senkin kaivan tässä syksyn mittaa pois

Minä rakastan kaikkea lifestyleä. Rakastan sisutamista ja vanhan uudistamista. Haluan olla erilainen ja olen silti samanlainen kun niin moni muu. Pidän maalaisromanttisesta ja voin ostaa sen prismasta vaikka mielummin tekisin sen itse. En koskaan käy huippukalliissa sisustusliikkeissä, koska usein niissä on se sama muka vanha laatikko kuin siellä prismassakin. Aina silloin tällöin iskee mahdoton inspiraatio. On tuunattava jotain ja tehtävä käsillä. Silloin se pitää tehdä heti. Jos siirrän tekemistä, en koskaan tee sitä. Yleensä minulla ei ole kuitankaan aikaa eikä juuri siihen tekemiseen tarvittavia juttuja kuten vaikkapa sohvan uusiin päälisiin kankaita. Niinpä ne jää tekemättä. Sitten tulee se hetki kun vaivun taas unelmiin. Olen jo vuosia unelmoinut omasta tilasta jolla olisi oma työhuone. Voisin tehdä töitä omaan tahtiin ja vaikka palkkatyön rinnalla. Voisin tehdä omaksi iloksi. Kehittyä taitavaksi ja osaavaksi. Tehdä lahjoja ja josksus ehkä myytäväksi asti. Voisin kirjoittaa

Puhelin soi. Vastaan siihen ajattelematta. - "Birgitte" - "Markus tässä hei, kuule... Tanja on kuollut. En osaa sanoa nyt muuta. Mä olen pahoillani. Ajattelin soittaa sulle, kun tiesin, että olette ystäviä." Hiljaisuus. Hiljaisuus joka huutaa korvaani niin, että en kuule. En saa sanotuksi mitään. Etsin penkin ja puhisen puhelimeen. - "Birge? Ootko vielä siellä? Onko kaikki hyvin? Tyhmä kysymys... sano jotain." Tuoli tuntuu kovalta ja pakarani pusertuvat surun ja penkin väliin. Painava musta humus ryöpsähtää jostain sielustani ja tukkii keuhkoni. Henkeni pihisee kun yritän taistella henkeni edestä. - "Olen. Täällä. Miten? Milloin, miksi?" - " Toissapäivänä. Kuoli nukkuessaan. Onneksi. Mun pitää nyt lopettaa. Lapset tuli mun luokse joksikin aikaa... hautajaiset, no ne on joskus. Mä ilmoitan sitten..." Puhelu päättyy ilman hyvästelyjä. Lasken sen kädestäni pöydälle vieressäni. Mieleni on täynnä kysymyksiä, jotka sinkoilevat pää

Sunnuntai-aamu. Aika hieno aamu. On aika juhlia poikalasten yhteisiä syntymäpäiviä läheisten kanssa. Ensimäiset puutarhajuhlat. Vähän pienimuotoiset, kun puutarha on kesken, mutta se on kaunis ja se riittää. Vähän huono kuva, mutta juu get tö point.  Omassa puutarhassa on se hyvä puoli, että kukka-asetelmat saa ihan tuoreena ja kauniina. Vähän nuo minun puutarhasuunnitelmat taas kärsii, kun haikailin sellaista puutarhaa, jossa ei tarvitse tehdä juuri mitään, mutta nämä kukat on todella kauniita. Tyttäreni tättähäärä teki asetelman ja kuinka ollakaan, mummokupit on päässeet jaloittelemaan. Kauniit kupit saivat uusia ystäviä, kun rakas tätini toi kahdentoista hengen sarjan uskomattoman kauniita kuppeja. Vanhoja, kuinkas muuten. Niihin oli myös sokerikko ja kermakko, mutta kahvikannun täti piti vielä itsellään. Kerroin kyllä, että kaapissani on sille paikka, kun on sen aika. Kuvia niistä myöhemmin. Tupaantuliaislahjaksi saadut pöytäliinanpainot innoitt

Teidän täytyy kuunnella se! Jos et jaksa lukea laatujournalismia, niin kuunnelkaa. Pään avaus on maan mainio artikkeli ja Pinjan erinomainen ääni siivittää sen ihan omiin sfääreihinsä. Ette usko, kuinka monta päätä bongasin ja miten montaa kalloa jäin ihmettelemään. Mutta ennen kaikkea. Tuon hemmetin artikkelin vuoksi eksyin Elisa Kirjan kesäkamppikseen ja tilasin kuusitoista kirjaa ja äänikirjaa. Hei... ei muuten lopu kesällä tekeminen. Onneksi älysin tilata muutamia juttuja lapsillekin, etten joudu yksin urakoimaan kaikkia! Niin ja sitten olisi se mun kirjaprojekti. Kukahan sen kirjoittaa?? :D

Kesäyö on lämmin ja kaunis. Musiikki soljuu lahden poukamassa hiljaa. Kokko keinuu laineilla ja sen kituva tuli on kaunis. Suuri kuu valaisee jo valmiiksi valoisaa yötä ja rakastuneiden kasvoja. Kolmekymmentä vuotta olen sinua rakastanut. Ne vuodet olen sinua jumaloinut, vihannut, rakastanut ja ihmetellyt. Olen tutustunut sinuun kerta toisensa jälkeen ja uskoutunut uudelleen ja uudelleen. Lempeät silmäsi katselevat minua nyt, kun olen käsivarsillasi ja olemme tässä, yhdessä. Silität kasvojani kuluneilla käsilläsi samalla, kun Georg Ots hyräilee kauneimpiaan rahisten savikiekolta. Löysin sinut nyt. Uudelleen. Rakastuin sinuun taas, enkä kadu hetkeäkään. Suutelemme varovasti kuin vastarakastuneet ja liikumme hiljaa toisiimme nojaten. Mikään ei meitä häiritse, eikä mikään voi ottaa tätä meiltä pois. Rakastan sinua.

Moi kaikille lukijoille. Nyt on sellainen juttu, että kesä on piipahtanut kylään tänne Kanttulaan. Kirjoitusprojekti pitää ottaa haltuun ja kaikki vapaa-aika (jota ei ole) kuluu siihen. Tulen päivittämään kesän aikana Lady Gracen Blogikirjaa, mikäli saan tabletin huoltoon ajoissa, mutta muuten bloggaaminen taukoaa. Palaan syksyllä kuvien ja ehkä muutaman ihan mitääntekemättömän sanan kanssa. Ihanaa kesää kaikille! Olette mun mussukkaisia! Elli-Jasmiini

Mieheni työtoveri menee naimisiin huomenna. Olemme menossa juhlimaan häitä. Häät on iloinen juhla ja niihin on pukeudettava asiallisesti. Viimeaikaisten muutosten vuoksi, minun juhla-asuvarasto on aika köyhä. Minulla toki on vuosien aikana ihan mittatilauksenakin tehtyjä kivoja asuja, mutta nepä eivät enää sovi. Niinpä kaivelin kaappeja ja mietin, josko pitää kappaan lähteä. Onnekseni löysin kuin löysinkin puvun, joka on toimiva ratkaisu. Paitsi, että se on avoselkäinen ja luontevasti täysin hihaton. Eli helvetin kylmä! Kesä. Tämä saatanan Suomen kesä. Ja nyt kiroilen, koska sormeni on taas siniset kylmästä, vaikka istun sisätiloissa!! Ensinnäkin, kuka perhana menee järjestämään yhtään mitään "kivat juhlat" tyyppisiä ratkaisuja kesällä?? Silloin purjehditaan! Ei juhlita, onko selvä! Ja toiseksi, kesä on kylmä. Aina. Ei ole hellettä. Se on vain jotain hemmetin fiktiota, mitä levitellään valheellisesti lehdistössä totuutena... Mitä ratkaisuksi? En keht

Junan kiskot kolisee. Meteli kirvelee korvissa. Nappaan kännykän laukunpohjalta ja etsin sen näytölle kirjan. Silmät rullaavat rivejä hartaasti. Olen lukenut tätä kirjaa, kuin olisin rakentanut Iisakin kirkkoa. Juna nytkähtelee ja tönäisen vahingossa vieressä istuvaa tummaihoista tyttöä. En sano mitään. Vilkaisen häneen, mutta huomaan, ettei häntä kiinnosta minun olemassaoloni. Tytön tabletin näytölle piirtyy huonoa kuvaa youtubesta ja hän nauraa lähes ääneen. Annan tytön kihertää itsekseen ja siirrän silmäni takaisin kirjaani. Pidätän hengitystäni. Pääsen uudelleen kiinni tunteeseen ja se puristaa rintaani. Ote on niin tiukka, että jalkani naputtavat junan lattiaan. Teksti soljuu ajatuksiini ja tunteisiini. Pidätän itkua ja mieleni tekisi huutaa. Tunteet sattuvat ja tuovat menneisyyden tähän hetkeen. Sieluni silmissä näen, miten tuo kirjan nainen olen minä. Se on minä jota lyödään, raiskataan ja joka sekoittaa viimeisen ja kohtalokkaan satsin. Se on minun lapseni, joka itkee pinnasä

Olen päättänyt vihdoin opetella tuon kameran käyttöä. Valotus on nyt työn alla. Olen kuvannut tuolla perus putkella (EFS 18-55). Päätin, että ensin opin vähän säätöjä ja sitten vaihdan putkea. Haluan myös ostaa kokonaan uuden putken, mutta siihenkin vannotin itseäni opettelemaan säätöjä ensin.  Kuvia ei ole rajailtu, eikä niitä ole käsitelty. Tarkoitus on oppia ensin se kamera. Ei minulla ole edes mitään kuvankäsittelyohjelmaa, mutta ehkä sellaisiinkin voisi tutustua, kun olen itse omasta mielestäni riittävästi oppinut kuvaamaan ilman sellaisia. Se "riittävästi" voi tulla hyvinkin nopeasti, koska olen ehkä euroopan kärsimättömin ihminen. Vain Katinka saattaa päihittää minut kärsimättömyydessä. Katinka on yksi minun supertsemppareistani! Ja tätä lattiaa vaan rakastan. Siitä olen napsinut miljoona kuvaa ja tulen varmaan miljoona vielä napsimaan Kun osaisin vangita sen tunnelman joka tässä lattiassa on... Alla olevissa tuoleissa ja pöydässä yritin erila

Iiebster Blog -tunnustus Tunnustus kolahti nilkkaan. Kiitos  Katinka!  Alla siis nippu ihan yhdentekeviä juttuja, rakkaudesta lajiin. :) Tunnustus lähtee eteenpäin seuraavilla säännöillä: 1. Kiitä tunnustuken antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle. 2. Valitse 5 blogia (joilla alle 200 lukijaa) ja kerro se heile jättämällä kommentti heidän blogiinsa. 3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin viidelle. Laitan haasteen eteenpäin näille seuraaville blogeille:  Kahvia ja unelmia Unelmia ja elämää Purjeen viemää Espanjan auringon alla Pieniä Unelmia Haasteen kysymykset ovat seuraavat: Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin: Perhe Luonto Ruoka Kirjoittamisen riemu Rakkaus omiin ihmisiin Viisi kirjaa, joita suosittelet muille: Mikä tahansa kirja, lukeminen sivistää aina ja on terapeuttista Viidennen portaan enkeli, McCourt Geishan muistelmat, Golden Ananas vai k