Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2020.

Tämä on kirjoitettu ystävälle, joka on vakavasti sairas. Ystävälle, joka merkitsee minulle ja monelle muulle valtavan paljon.

Istun nojatuolilla ja ajatukseni juoksevat kilpaa keskenään. En saa itseäni rauhoittumaan. En saa mielestäni sitä kuvaa, kun istumme nuotiolla, etkä sinä ole siinä. Olen jo haudannut sinut, vaikka eilen vasta kuulin sairaudestasi. Minä itkin. Itkin silloin, itken nyt, itken huomenna, koska pelkään, että menetämme sinut. En silti aio itkeä kanssasi, sillä haluan nauttia sinun kanssasi jokaisen hetken. Olet niin kaunis ihminen. Niin kaunis, etten henkeä saa. Olen sanonut niin ennenkin, mutta vain harvoin. Nyt sanon sen sinulle. Sinä ansaitsisit kultaa ja timantteja, loputonta rakkautta. Olet niin hyvä ihminen ja kaipaan sinua jo nyt, vaikka olet vielä siinä. Pelkään, mitä ihmisille sinun ympärilläsi tapahtuu. Sillä sinä olet kantava voima. Sellainen, jota ilman on vaikea katsoa aurinkoon. Mutta minä en hautaa sinua vielä. Koska toivoa on. Ja sen haluan sanoa. Toivoa on. Se toivo auttaa minua eteenpäin tässä yksinäisessä surussani. Surussa, jonka jaan varmasti monen kanssa, mutt

Saattohoitopotilas

Katsoin ylös ja näin kuun möllöttävän taivaalla. Se oli kovin pyöreä ja punainen. Mummonmökki oli hiljainen ja heiveröinen. Mutta se oli muistoja täynnä. Lähdin kävelemään pientä taloa kohti ja minut valtasi epäilevä tunne. Kuin joku muukin olisi täällä. En saanut mielestäni sitä ajatusta, että Marko olisi hiipinyt mökkiin sillä välin, kun kävin uimassa, mutta en uskonut siihen. Mitä lähemmäksi pääsin taloa, sitä varmempi olin, etten ollut enää yksin. Saavuin ovelle ja huomasin sen olevan raollaan. Olinko minä jättänyt sen, vai oliko täällä joku muu. Avasin oven varovasti vain huomatakseni Markon. ”Mitä helvettiä sinä teet täällä” tiuskaisin. Kävelin miehen luokse ja katselin miten pieneksi kuihtunut ihminen makasi mummomme vuoteella hiljaa. Marko ei vastannut, mutta en minä sitä odottanutkaan. En ollut varma, mutta epäilin, että Marko siirtyy tuonpuoleiseen kohta. Ainakin lääkärit olivat epäilleet, ettei hän jaksa kauaa enää. Marko liikahti hieman ja se näytti kivuliaalta. Hän

Kun kirjoitan itsestäni, voinkin kirjoittaa sinusta. Kumpi koskettaa sinua enemmän. Minä vai Inkeri?

 Minä Hulluus ajaa mua helvettiin. Se pistää mut nauramaan. Nauran kaikelle. Itselle, sinulle, heille. Maailmalle. Nauran, koska se on ainoa mikä pitää minut täällä. Tässä elämässä kiinni. Mun hulluuteni on sairas, mielipuolinen. Olen varma, että sinä olet pelkkää paperia. Ainakin minulle. Olet pelkkä kuori, jolla ei ole merkitystä. Heitän sinut biojätteeseen. Olen ylivoimainen. Olen jotain, mitä monetkaan ei pysty ymmärtämään, mutta minä en välitä. Minä olen. Olen niin voimakas ja mahtava. Olen ammattitaitoinen ja parempi kuin moni muu. Kirjoitan paremmin kuin moni muu. Olen ihmeellinen, upea. Olen lähes kuolematon. Olenhan minä. Mutta kun voimani vihdoin hyytyvät, minusta jää jäljelle vain biojätteen katkuinen paperi. Yhtäkkiä kaipaan sinua. Murskaava suru ryöpsähtää sisältäni ulos. Olen kuin painekattila, joka räjähtää. Silmitön vihan, suru, ahdistus ja kaikki. Kaikki leviää lattialle, enkä saa kaavittua sitä. Se leviää ja minä olen sotkussa. Valun hikeä yrittäessäni siivota, mu

Varoitus. Teksti saattaa herättää voimakkaitakin tuntemuksia.

Muistan, miten sinun seksuaalifantasiasi syöpyivät mieleeni, kuin kyyn myrkky. Sinä istutit minut, milloin autoon, milloin sänkysi laidalle ja kerroit niistä. Minä kuuntelin, vaikka olisin halunnut vain kuolla pois. Olin kuin kohmeessa, enkä pystynyt liikkumaan. Jäin paikoilleni vuosiksi. Jäin kuuntelemaan irvokkaita tarinoitasi ja vastailemaan vastahakoisesti sinun kysymyksiisi, joita ei olisi koskaan saanut esittää. Jäin pakoilleni. Ahdistus liikkuu veressäni vieläkin. Kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen. En usko, että minulle jäi mitään hyvää tästä käteen, paitsi ehkä tämä tarve purkaa. Tämä kirjoittamisen pakottava tarve. Sinä teit minusta kirjoittavan, mutta en osaa olla sinulle siitä kiitollinen. En pysty antamaan sinulle siitä kiitosta. En, vaikka kirjoittaisin miljoona kirjaa. En, vaikka rikastuisin sillä. En. Haluan päästä sinusta eroon. Haluan, etten enää koe tuskaa, jota sinä aiheutit. Haluan, ettet enää tule uniini kiduttamaan. Minä en ole ansainnut sinua. Eikä kukaa

Mitähän mieleni miettivi?

Kuva
Olen siis saanut työpaikan. Se on koulutusohjelma, joka kestää puoli vuotta. Elleivät he halua minusta eroon aikaisemmin, tai itse haluan lähteä aikaisemmin. Kaikki on mahdollista. Minäpä pelkään eniten sitä, että tuotan heille pettymyksen. Se pelko on jotenkin niin käsinkosketeltavan konkreettinen, etten tiedä miten päin olisin. Juon teetä ja mietin. Mietin kaikkea sitä mitä on sattunut parin päivän sisällä. Sen lisäksi, että pääsin tähän tämänpäiväiseen työhaastatteluun, sovin uuden työhaastattelun eri putkan kanssa ensiviikolle. En ole perunut sitä uutta sovittua haastattelua, koska... Haluan nähdä mitä heillä on tarjottavaa.  Ja puntarissa painaa kaksi asiaa. Toinen paikka olisi vähän helpompi, ehkä ja toinen kestää mahdollisesti vain puoli vuotta. Mutta toisesta saan uuden koulutuksen alalle, joka minua kiinnostaa, toinen uppoisi jo osaamaani tekemiseen. Tämänpäiväinen haastattelu oli todella miellyttävä. Kaksi hyvin mukavan tuntuista ja rehellistä ihmistä vastassa. Työnkuva tuntu

Lavuaari

Minun kotonani on kaaos. Sellainen, ei hallittu kaaos. Mutta miksi kaaoksen keskellä haluan, että lavuaarini kiiltää kuin kotonani ei olisi kaaosta? Miksi kotonani on kaaos. Koska en jaksa siivota. Tavarat ovat suurimmaksi osaksi oikeilla paikoillaan, mutta kukaan ei ole pessyt lattioita. Kukaan ei jaksa välittää. Miksi sitten minä välittäisin? Niin. Siksi meillä ei kukaan siivoa. Koska kukaan ei välitä. Lapset eivät välitä, koska heille riittää se, että joku pitää huolen puhtaista vaatteista, käskyttää suihkuun ja passittaa nukkumaan ajoissa, vatsa täynnä. Mies ei välitä, koska ei vain työpäivän jälkeen jaksa. Minä en välitä, koska en välitä. Tarvitseeko minun selittää enempää. Ehkä selitän. Alkuun minä välitin ja paljon. Siivosin paljon ja pidin huolen, että kaikki oli tiptop. Mieheni piti huolen, että kaikki oli tiptop. Meillä oli siistiä ja ihanaa. Raikasta ja kaunista. Sitten tuli ensimmäinen lapsi. Jaksoin vielä, koska olin nuori ja kaunis. Toinen lapsi. Vieläkin jaksoin, mut

Mutsille

 Uskollinen lukijani ja minun suurin fanini. Äitini. Olet kultaakin kalliimpi ja älykkäin ihminen ketä tunnen. Rakastan sinua taivaaseen ja takaisin. Sinulle olen kiitollinen kaikesta siitä älykkyydestä, jota minulle on suotu, samoin kuin lempeydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Sinulla on kapean katseen paikkasi, mutta niitä on niin vähän, etten ala niitä tässä luettelemaan. Sen sijaan kerron koko maailmalle, miten sinulla on kyky eheyttää ja antaa rohkeutta heikommallekin. Miten annat voimaa jokaiselle, joka tulee luoksesi. Sinulla on jotain sellaista, mitä maailma tarvitsee enemmän. Olet upea. Äitini. Sinun kanssasi tunnen olevani elossa.

Faijalle

 Minun miehen mallini. Olen ihailijasi. Sinä olet antanut minulle kaiken, minkä isä voi antaa. Sinä ja sinun Elviksesi. Sinun ihana musiikkimaksusi on kylvänyt hedelmää minussa. Olen laaja ja monipuolinen, kiitos sinun. Olet näyttänyt, miten tehdään töitä, mutta olet herkkyydelläsi antanut minulle luvan pyytää apua ja tunnustaa, etten jaksa. Olet saanut kokea niin paljon ja sitä kautta olet opettanut minulle paljon. Sinun kokemuksesi kantaa minun sydämessäni ja nostaa minut ojasta kerta toisensa jälkeen. Olet antanut minulle ehjän, viallisen ja kauniin perheen. Sinä sanoit minulle kerran: ”Älä rakastu, se sattuu” ja silti opetit, että rakkaus voi parantaa. Olemme istuneet tuhannen kertaa pelipöydän ääreen ja olet huutanut voitonriemuissasi; ”BANG!” Faija. Olet kultaakin kalliimpi ja korvaamaton.

Pikkuveli

 Voi pikkuveljeni mun. Näsäviisain ihminen mitä maa päällään kantaa. Sinulla on silti samaa älykkyyttä kuin mutsilla ja faijalla. Eli et oo ihan tyhmä jätkä. Et aina ehkä osaa ajatella tunteella, mutta minä tunnen sinut. Suutun sinulle nanosekunnissa ja voin olla vihainen pitkään, mutta loppujen lopuksi rakastan sinua niin paljon, että vihani kuihtuu alkujuurilleen. Sinä olet pelastanut minun mielenterveyteni monta kertaa korvaamattomalla järkeilylläsi. Minä olen anteeksipyynnön velkaa. Anteeksi, etten ole ollut parempi sisko. Olen kyllä yrittänyt, mutta elämä on ajanut meidän maailman ääriin toisistamme. Olemme aikuistuneet eri aikaan ja olemme jakautuneet kahtia. Se on sääli, sillä minä kaipaan sinua ja sinun viiltäviä kommenttejasi. Et vastannut minulle, kun soitin syntymäpäivänäsi. Etkä soittanut takaisin. Minä loukkaannuin, kunnes tajusin, että se on turhaa. Se kuuluu sinun tyyliisi. Et tee sitä tahallasi. Sinä vain olet. Minun pikkuveljeni. Ja sitä paitsi. Sinulla on niin u

Isobroidille. Sä olet korvaamaton.

Olin ihan pikkulikka, kun loit minuun ystävällisen katseen. Sitten räjähdit, että olen tappanut sinun pikkuisen linnunpoikasesi. No en se minä ollut, mutta sillä hetkellä sinusta tuntui oikealta purkaa olosi pikkulikkaan. Aivan oikein. Minäkin olisin tehnyt niin. Seuraava välähdys. Minä olen vähän pikkulikkaa isompi ja tulin luoksesi kaupunkiin. Menimme baariin sinun ja kavereittesi kanssa. Olin kuolla nälkään, mutta en halunnut sanoa sitä sinulle. Sinä elit pyhällä hengellä. En ymmärrä miten pystyit siihen. Minä en. Sitten tulit luokseni, kun elämäsi oli murtumispisteessä. Annoin sinulle kupillisen teetä ja me löysimme toisemme uudelleen. Kaikki vuosien rakkaus pakkautui siihen yhteen hetkeen. Kupilliseen teetä. Me olimme pitkään hiljaa. Sitten taas puhuimme. Ja kun olimme uudelleen hiljaa, vuodatit kyyneleitä. Veljeni leijonamieli. Olen menettänyt sinut kerran. En koskaan enää.

Ystävälleni, vertaiselleni

Miten voisin sinulle kertoa. Kertoa, miten paljon merkitset minulle. Miten sinä autat minua jaksamaan kaikkea tätä. Haluaisin antaa sinulle kaiken. Kaiken sellaisen, joka auttaisi sinua, kuten sinä autat minua. Itket puhelimessa, emmekä tiedä miten voisimme auttaa sinua lopettamaan itkemisen. Et jaksa enää, mutta minä haluan, että jaksat. Minä tarvitsen sinua. Välillämme on liikaa kilometrejä, että voisimme nähdä. Mutta välillämme ei ole yhtään kilometriä, ettemme voisi kuulla. Saan sinulta lähes joka päivä viestejä ja jos en kuule sinusta, huolestun. Olet aikuinen ihminen, mutta minusta on tullut riippuvainen. Riippuvainen sinusta ja sinun ystävyydestäsi. Olet sielunsiskoni. Tiedät ilman sanoja, tiedän ilman sanoja. Olen onnellinen siitä, että tapasimme. Nukuimme samassa huoneessa, nauroimme pissat housussa, itkimme pimenevässä illassa. Olimme heti samaa verta ja lihaa. Samaa muistia ja muistamattomuutta. Olimme me. Yhdessä. Kiitos, että olet osa minun tarinaani. Osa minun elämä

Isommalle systerille

Meidät on kasvatettu erilleen. Ei ole ollut meitä, eikä ole vieläkään. On vain me kaksi omissa koloissamme. On vain me, joilla on sama isä. Ja mikä isä tuo onkaan! Mutta siitä myöhemmin. Me yritämme niin kovasti löytää toisemme, mutta olemme hakoteillä vieläkin. Etäisyys välillämme ei auta. Mutta me rakastamme silti. Vaikka elämämme eivät tänään kohtaa uskon, että ne kohtaavat vielä jonain päivänä. Uskon, sillä meissä on jotain samaa. Jotain sellaista, mitä ei ole muissa. Olemme kovia päältä, pehmeitä sisältä. Olemme kättemme uhreja ja samalla saamme voimaa siitä mitä ne tekevät. Meidät on ympäröinyt valheiden verkko. Olemme olleet sokeita ja niin muiden puheiden armoilla, ettei meillä ole ollut aikaa toisillemme. Emme ole nähneet toisiamme kaiken keskellä ja nyt, kun muita esteitä ei ole on välillämme matka. Ja elämä. Miten sen sanoisi. Meitä ei erota, kuin 700 km. Miten voikaan olla pitkä matka, vaikka tämmöisenä aikana välimatkan luulisi olevan mitätön. Minä kaipaan sinua. E

Rakkauteni ratsu, hopeanharmaa datsun

Minä rakastan sinua. Sen haluan sanoa ihan ensimmäiseksi. Toiseksi haluan sanoa, että olet elämäni valo ja suuri rakkaus. Olet kaikkeni ja enemmän. En sano sitä sinulle kovinkaan usein, mutta uskon, että tiedät. Olet antanut minulle kolme maailman kauneinta ja urheinta lasta. Olet antanut minulle kokonaan uuden elämän. Jotain sellaista mitä saadaan, kun synnytään. Synnyin sinun kanssasi uudelleen silloin kauan sitten. Silloin, kun minusta ei ollut jäljellä enää minua. Oli vain tyhjäksi imetty kuori. Satutettu, satutettu, rikottu ja olemattomaksi tehty. Sinä olet minun prinssini valkoisella ratsulla. Tai hopeisella datsunilla, kuten aina tapaan sanoa. Sinä olet ollut tukeni ja turvani silloinkin, kun olet jättänyt minut yksin oman pahan oloni kanssa. Sinä olet ollut siinä, ihan lähellä. Tavoitettavissa. Mieleni on kuohunut, mutta sinä olet ollut tyyni kuin öinen järven pinta, samalla hurja kuin pauhaava meri. Olet minun vereni, minun lihani. Olet minun. Kun maailma pyörii napani

Olisinpa tiennyt silloin.

Rakas Elli.  Olisitko uskonut, jos olisin sanonut, että muiden mielipiteillä ei ole väliä? Olisitko uskonut, jos olisin kertonut, ettei muita tarvitse miellyttää oman hyvinvoinnin uhallakin? Sinä olit hyvä juuri sellaisena pikkuihmisenä. Olisitpa ymmärtänyt pysyä sellaisena. Mutta ei huolta. Olet nyt aikuinen ja sinulla on kolme lasta sekä aviomies ja koira. Teillä on harrastuksia ja elämä, jota voi hyvällä omallatunnolla elämäksi kutsua. Olen jälleen saanut ystäviä ympärillesi. Ja lähes kaikki ne, jotka menetit, on jälleen elämässäsi ainakin jollain mikroskooppisella tasolla. Sinä sairastat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se on balanssissa ja voit hyvin. Pääsääntöisesti elämäsi on rikasta ja arvokasta ja sisällöllistä. Kun olit nuori. Olit niin haavoittuvainen. Rääväsuu, joka ei kuunnellut muita, mutta joka samalla meni atomeiksi pienestäkin kritiikistä. Joka hajosi aikuisten käytökseen kerta toisensa jälkeen. Sinä et saanut loppujen lopuksi aikuisilta sitä turvaa, jot

Siskoni

 Minä olin pieni tyttönen. Ala-asteella. Minulla oli sileä kivi, johon oli kaunokirjoituksella kirjoittanut nimesi. Olin koristellut sen sydämin ja kukkasin. Rakastin sinua niin paljon, mutta sinä et sitä tiennyt. Minä ikävöin sinua liikaa. Se sattui minuun. Minusta tuntui, kuin koko elämäni olisi ollut vinossa ilman sinua. Kuljin alas koulun portaita ja pistin kiven kaiteen teräksisten tolppien väliin. Kuljin alaspäin ja annoin kiven soittaa metallista sävelmää. Sisko. Kaipaan sinua edelleen. Niin paljon, että se sattuu minuun. Näen sinua liian harvoin ja kerrot kuulumisesi suppeaan. Emme koskaan ehdi vain olla. On aina jotain muuta. Lapsia, harrastuksia, koiria. Kaipaan niitä hetkiä, kun loputtoman rojukasan takaa naurat jollekin mitä sanon. Kun yhdessä pohdimme mihin mikäkin tavara kuuluu, mietimme mihin mikäkin asia sielussamme pitää järjestää. Sinä olet minun ohjenuorani ja esikuvani. Olet niin taitava, etten osaa sanoa sitä sinulle. Olemme kasvaneet erisuuntiin, vaikka joskus

Sinulle ystäväni menneisyydessä

Muistan, miten sytytit tupakan. Virheän belmontin.  Sanoit, että lääkäri määräsi. Sitten alakuloinen minäsi imi savuketta kuin viimeistä päivää, mutta hienostuneemmin. Et olisi halunnut polttaa. Toisin kuin minä. Minä olisin halunnut, mutten voinut. Silti istuin tupakkakopissa kanssasi ja kuuntelin juttujasi. Olisin halunnut halata sinua. Olisin halunnut pitää sinua sylissäni ja lohduttaa. ”Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu.” mutta en osannut. En voinut. Olin itse niin rikki, etten nähnyt oleellista. Syliä. Piirsit kukkia ja mehiläisiä ja annoit ajatuksillesi tilaa. Olit niin kaunis. Minä pidin sinusta ensisilmäyksellä. En välittänyt siitä, että olit kuuluisan veljen sisko. En välittänyt muusta maailmasta. Olisin halunnut vain olla sinun kanssasi. Olit hauska ja valovoimainen. Puhuit itsestäsi paljon. Me kaikki puhuimme. Olimmehan siellä sitä varten.   Puhumista ja toipumista. Rentoutumisharjoitukset. Muistan ne erityisesti, sillä sinä kuorsasit. Ehkä minäkin. Sitä en tietenkää

Kirjeitä teille. Henkilökohtaisia avauksia rakkaudesta, yksinäisyydestä ja kaikesta.

 Olen siinä pisteessä, että on aika kirjoittaa kirjeitä. Haluan kirjoittaa kirjeitä. Ja julkaisen ne täällä. Julkaisen ne kannustaakseni muitankin kirjoittamaan kirjeitä. Jos nämä on liian henkilökohtaisia sinulle, niin älä lue. Mutta jos haluat kurkistaa minun sielunelämääni ja ajatuksiini, lue. En halua lähettää näitä kirjeitä. Osa ihmisistä eivät koskaan saa tietää näistä kirjeistä ja osa lukee ne täältä postauksina. Kirjoitan ne mielessäni teille. Kirjoitan ne puhdistaakseni itseni ja silti vain kirjoittamisen ilosta. Ja surusta. Kirjoittamisen vuoksi.  Olen läytänyt itseni. Ja sen ilosta joudun nyt laittamaan kaikki arvoni uusiksi. Mutta nyt on hyvä hetki siihen. Niinpä kirjoitin kirjeitä teille. Julkaisen kirjeen kerrallaan parin päivän välein. Helpoiten seuraat tilaamalla sähköpostiin tämän blogin päivitykset, mutta minä uskollisesti ilmoittelen postauksista myös facebookkiin ja Instaan. SIltä varalta, että unohdat minut. :)

Se yö jolloin en saanut unta

Makasin hiljaa vuoteessa. Kuuntelin yksinäisyyttä. Sinä olit poissa. Olit poissa pitkään, ikuisesti. Olin tottunut sinuun niin, että poissaolosi sai minut voimaan pahoin. Itkin joskus koko yön ja joskus, kuten nyt, minä vain mietin sinua. Olit komea, kun tapasimme. Mahdottoman komea. Minä poltin tissiliivejä ja sinä marssit puolueen riveissä. Kun tapasimme, se oli menoa! Jalat alta ja naks. Se oli siinä. Naks. Nyt olet poissa. Neljäkymmentä vuotta ja nyt sinua ei enää ole. Minua alkaa itkettämään, mutta päätän, etten itke tänä yönä. En vaikka se olisi viimeinen tekoni. Olen itkenyt niin paljon, etten enää jaksa. Silmämunani ovat kuivuneet rusinoiksi. Alaluomeni roikkuvat polvissa. Minä päätän ajatella sinua. Sinun tuuheaa tukkaa, joka harmaantui hyvin tyylikkäästi jo melko nuorena. Rakastin hiuksiasi. Pidit ne aina siistin lyhyenä, paitsi silloin, kun sinulla oli motoristi vaihe. Oi sitä vaihetta! Sinulla oli pitkä parta, jonka lapsenlapset letittivät kahdeksi ruoskaksi leukasi a

Meri ja minä. Meri ja me.

 Vene keinahtelee hiljaa laineillaan. Se ei kerro minulle mitään, mutta luen sen purjeista kaiken elämän. Tuuli kuljettaa laineiden lomitse. Linnut kirkuvat jossain kaukana ja olen erottavinani taivaanrannassa kotkan. Sitä ne kirkuvat. Linnut. Ne puolustautuvat tuolta pedolta, jota me suojelemme. Luonto näyttää voimiaan, mutta minä en pelkää. En jaksa pelätä. Se olisi turhaa, sillä tiedän mitä voi tapahtua.  Meri kastelee minut saunan jälkeen. Sen viileät kädet kietovat minut syleilyyn. En halua jäädä, enkä nousta vielä. En halua. Se kuuntelee minua herkästi. Mutta kylmä on armoton. Kylmä huutaa minulle loputonta huutoaan ja pakenen sen kirkuvaa ääntä takaisin saunaan. Lämpöön lempeään. Kiuas juttelee kauniisti. Kuin vihainen kissa. Pitkät ja lempeät löylyt hiljentävät pauhaavan mieleni ja voin vain istua tässä hiljaa. Loppujen lopuksi elämässä on vain meri. Ei muuta. Kaikki sen ympärillä ovat oleellisia, mutta vain meri on se millä on väliä. Meri pitää minut hengissä. Ennen kaikkea se

Kuka minä olen ja minne olen matkalla?

Olen pieni kiharapäinen tyttö. Tyttö, jolla on koko elämä edessä. Se minä olen. Tyttö on peloissaan ja häntä jännittää kaikki uusi, vaikka toisaalta kaikkea uutta päin on mentävä rohkeudella ja sellaisella voimalla, että se jää taatusti kaikkien kohdattujen sielujen mieleen. Olen yksinäinen tyttö, vaikka en ole yksinäinen. Vaikea selittää. Olen vähän hukassa, vailla jonkinlaista identiteettiä. Mutta olen kuitenkin olemassa. Elossa. Olen tullut kaukaa tuolta joen toiselta puolen. Sieltä, missä pellot kasvoivat heinää ja kyitä. Siellä elämä oli risaista, mutta ehyttä. Minua rikottiin paljon, mutta kasvoin siitä. Jos jotain jäi sisälleni, niin sen olen kasvattanut uurteeksi runkooni, jota puuksi kutsun. Elämäni puuna olen kaunis ja suuri. En vielä ehkä vanha, mutta kaunis ja suuri. Siksi olen uurteinen ja oksakas. Lehtevä ja tuoksuva. Olen puu, koska minulla on menneisyys. Olen tullut pitkän matkan tänne meren rannalle. Meren ääreen. Sen lähelle, sen syliin. Olen ehkä tullut joen to

Yksinäisyys

Olenko yksinäinen. En. Olen. Se on pusertanut minut pieneksi niin monta kertaa. Mutta se ei näy. Se on niin hiljainen ja pieni, ettei sitä huomaa, vaikka kuinka katsoisi. Se on pienempi kuin yöperhonen joka lepattaa ikkunan edessä koittaen pakoon sisäistä pahaa. Kukaan ei pidä minua kädestä kiinni yöllä, kun itken yksin. Kukaan ei pidä minua kädestä kiinni, kun näen painajaisia, joille ei ole loppua. Kukaan ei silitä minua, kun sairaalavuoteen kylmät kaaret tuntuvat jakojeni alla. Rintakehä kohoilee, vaikka se haluaisi jättää kohoilematta. Tuntuu puristavaa hengettömyyttä. Happi loppuu. Ilma on tunkkainen ja haisee pahalta. Päätäni särkee. Ohimo sykkii. Sykkii niin kovaa, että ihmettelen, miten kukaan muu ei huomaa sitä. Nostan jalkani ylös ja hengitän. Niin minulle aina sanotaan. "Hengitä". Hengitän, hengitän, mutta kun se ei jumalauta auta! Henki ei kulje enää. Se takertuu keuhkoihini kuin pikaliimattuna. Tunnen miten silmissä mustenee ja miten elämä lipuu silmieni edessä.

Sauna

Maisema. Hiljainen veden pinta. Valot pimenevässä yössä meren pinnan yläpuolella. Saaret kohoilevat veden alta. Taivas on värjäytynyt ja se kuiskailee minulle. "Elä vielä hetki. Elä vielä toinenkin. Anna tuulen silittää huolesi ja murheesi." Yö on jo pimeä vaikka kello ei ole paljonkaan. Saunan lämmin höyry kerääntyy iholle ja valuu pisaroina lauteiden välistä lattialle. Nousen, sillä en saa enää henkeä. Tarvitsen viileää meri-ilmaa. Merta. Minun tarvitsee päästä uimaan. Kylmenevään veteen. Syksyn taivaan alla. Ilma on kostea. Kävelen reippaasti kohti merta. lyhyt laituri tikkaineen odottaa minua. Meri odottaa minua. Pimeys pelottaa. On aina pelottanut, mutta nyt, kun pitäisi uida pimeässä meressä, alan epäillä. Jalkani eivät epäile, vaan ne kuljettavat minut tikkaille ja kiipeän ne alas. Rauhallinen meri huuhtoo nyt poskilleni kihoavat kyyneleet. Pidän tikkaista kiinni. En uskalla irrottaa.  Mietin hiljaa mielessäni en mitään. Hiljaa. Saunakaveri juttelee. En kuule mitä hän
 Kävelisinkö yksin pimeässä. Istuisinko yksin valossa. Makaisinko yksin kivussa. Raottaisinko maailmaani sinulle. Rikkoisinko elämäni tässä. Kieltäydyn siitä. Kieltäydyn kaikesta mikä satuttaa ja silti sattuu. Kipu on kanssani nyt ja aina. Se ei juurikaan kysele lupaa, vaan tulee aina silloin kun ei pitäisi ja silloinkin, kun sille on lupa. Se kiipeää minua pitkin loputtoman matkan. Kiipeää kunnes löytää mitä etsii ja sitten... se pusertaa itsensä läpi joka solun. Saa suun maistumaan vereltä ja sappinesteeltä.  Kipu viiltää, kaivaa lihaksia irti jäisellä lusikalla, polttaa sieraimissa, leikkaa irti vatsalaukun ja valmistaa siitä aterian itselleen. Kohtu on jälkiruokaa. Ja tukka on kipeä. Jalat eivät kanna tätä raunioitunutta ruumista enää. En jaksa enää kulkea tätä polkua, mutta on pakko. Ainoa polku pois kivusta, vaikkei sellaista olekaan. Laahaan elottomuutta mukanani ja näen kirkkauden polun päässä. Siellä täytyy olla rauha ja kivuttomuus. Kipu minussa huutaa. Älä mene. Älä jätä min

Rakastan sinua arjesta huolimatta

Sinä et taaskaan sanonut mitään. Olit vain hiljaa vaikka pyysin sinulta sanoja. Et edes katsonut minua. Annoit ilta suukon ja käänsit kylkeä. Ihan niin kuin kaikki nämä vuodet. ”Mutta minä rakastan sinua” ajattelin. ”Rakastan ja kaipaan niin perkeleesti.” Käännyin selälleni ja tuijotin kattoa hiljaa. Miten me olimme ajautuneet tähän? Miksi me emme olleet enää toisillemme rakastavaisia? Oliko rakkaus välillämme sittenkin kuollut? Intohimo ainakin oli kuollut. Kauan sitten yksinäisyyteensä.  En saanut unta. Tuijotin kattoa herkeämättä. Hämärä teki temppujaan ja olin näkevinäni liikettä. Hievahdin levottomasti. Sinä käännyit selällesi vierelläni ja nukuit raskaasti. Miksi et halua minua enää? Miksi et suutele kuin olisin ainoa veden lähteesi? Miksi katsot minua niin väsyneesti? Miksi? Mieleeni pulppusi yhä enemmän kysymyksiä kysymysten perään ja aloin väsyä. Jospa nukahtaisin pian. Pääsisin pois tästä piinasta huomiseen. Silloin voisin taas päivän paneutua ajattelemaan työtä. Olisit poiss

Minun puuni, minun juureni

Jokaisen puu on erilainen. Minun puu tuntuu, näkyy, maistuu. Se haisee, tuoksuu, kuuluu ja keinuu. Puussa on erilaisia osia, toisiinsa kuuluvia mutta toisistaan silti erilaisia. Ne kiinnittyvät kuitujen avulla yhteen ja joskus ne pysyvät toisissaan kiinni vain ajatuksen voimalla. Lehdet, oksat, runko, juuret, kuori, mahla, kuitu ovat kaikki yhdessä, erikseen toistensa voimavara ja olemassaolon ehto. Ilman yhtä, et voi saada toista, mutta ilman toista, yksi ei ole niin kaunis. Jokaisen puussa yksityiskohdat vaihtelevat. Ne vaihtelevat vuodesta toiseen, päivästä aamuun ja viikosta kuukausiin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa kertoa. Ei ole vain yhtä tarinaa yhdestä ihmisestä vaan yhteenkuuluvat elämät nivoutuvat toisiinsa ja muodostavat yksittäisiä tarinoita jokaisen omassa puussa. Juureni ovat ihmisiä, vain muutamia ihmisiä elämässä. Minun ihmisiä, minun pienessä, lyhyessä, mutta merkityksellisessä elämässä. Ne ovat paksuja ja virtaavat voimaa enemmän kuin sata härkää, eikä kukaan voi kai

Tarinoita osastolta

Iltapala. Se on kohokohta. Vai oliko se kuolaaminen kohokohta? En enää muista, niitä on yhtäkkiä niin paljon. Kärryssä on tarjolla leipää, juustoa, ehkä kinkkua ja sitten mahdollisesti tomaattia taikka kurkun viipaleita. Teetä ja vettä on luontevasti myös. Mitä enempää ihminen voisi toivoa? No ei kuulkaas mitään. Paitsi ehkä… Seura. Olen vaihtanut osastoa. Vähemmän kuolaamista ehdottomasti, enemmän keskustelua ja sosiaalista toimintaa… APUA! No kestän sen kyllä. Ihan varmasti. Onhan tämä hauskaakin. Kun olin lätkinyt härskiintynyttä margariinia leivälle ja sen päälle puoliksi kuivahtaneita kinkun siivuja, istuin alas suureen pöytään. Jokaisella tuolilla nökötti joku enemmän tai vähemmän puheliaana.  Minun vieressäni istuu Jorma (en oikeasti kyllä muista nimeä). Jormalla on pikkutakki päällä ja hän syö ainakin seitsemän leipää jonka päällä on valehtelematta puoli pakettia sitä härskiintynyttä margariinia ja kaikki kinkkusiipaleet mitkä vain löytyi (hyvä ettei minun siivuja alkanut r

Kirjoitus menneiltä vuosilta. Rakkaudesta tämäkin.

 Yö on pimeä ja viileä. Takki ei pysy kiinni vaikka kuinka yritän. Hihna nykäisee taaksepäin. Vanha koira on löytänyt hajun, josta se ei pääse irti. Jään paikoilleni seisomaan. Koira on ihana otus. Sen pakottaa hidastamaan. Ehtii katsella maisemia, kun tuo haistelee niin tarkasti kaikki hajut. ”Eikö voi vain viihtyä toisen seurassa? Mitä rakkaus on?” Mies kysyy alavireinen katse minuun käännettynä. ”Hmm, en tiedä. Etkö sinä koskaan ole tuntenut sellaista rakkautta, että voisit tehdä mitä vain toisen eteen?” Nykäisen hihnasta vähän kovempaa. En jaksa enää odottaa koiraa kun se lyllertää masentavan hitaasti edestakaisin jonkun uroksen hajuissa. ”En” hän sanoo kylmästi. Minua puistattaa. En voi käsittää ettei joku usko rakkauteen.  Pakotan hartiani pois hyökkäysasennosta ja otan isosiskomaisen ilmeen kasvoilleni. ”Etkö koskaan ole rakastanut ketään enemmän kuin itseäsi?” Kallistan päätäni hieman, sillä haluan kuulla vastauksen kirkkaasti. ”Kerran, mutta siitä seurasi vain huonoa, joten

Onko sulla jo paska mutsi -palkinto? Mulla on!

"Ponnista!" kätilö sanoi, enkä arvannut, että siitä alkaisi elämäni paras ja kauhein aika. Ponnistin. Ponnistin minkä pystyin ja itkun sekaisin tuntein huomasin, ettei tästä tulisi mitään. Olin luovuttamassa, mutta minua kannustettiin lempeästi ja toistuvasti. Ja tiesinhän minä, ettei tästä enää voi perääntyä. Sattui niin vietävästi aina siihen asti, kun sain koskettaa sinun nenänpäätäsi. Kaikki kipu hävisi. Tai niin luulin. Siltä se tuntui. Sen hetken.  Toisen synnytyksen kohdalla menetin hetkeksi tajuntani ja kolmannen kanssa se sujui kuin tanssi. Kaikki kolme olivat niin erilaisia, kuten syntyneet lapsetkin. Ja niiden äiti. Jokaisen kohdalla erilainen. Eri ihminen. Minä olen ollut terroristi, kauhujen kauhu ja maailman paras mutsi. Olen voittanut paskin mutsi -palkinnon monta kertaa omasta mielestäni, mutta myös lasteni. OIkeasti. Olen ollut huono äiti. Mutta myös hyvä. Ehkä paras mitä lapsilleni olisi koskaan voinut tulla.  Kun sairastuin, järkytyin. Luulin, että nyt minä

Kuolema antaa meille enkeleitä

 Sun henki leijuu mun yllä. Olet mun enkeli. Mun ainoa ja rakkain enkeli. Olen menettänyt sut vain saadakseni sut kokonaan. Omakseni ja ikuisesti. Nyt ja huomenna. Istut olkapäälläni aina, kun teen tyhmiä. Aina, kun hymyilen ja halaan. Aina, kun olen ystävän lähellä. Lähellä ketä tahansa. Sinä istut siinä ja hymyilet mulle. Teen mitä tahansa. Et ole hyvä enkeli, et huono. Olet mun enkeli. Et sano mitään, et tee mitään. Et anna mulle merkkejä tai ääniä. Olet vain. Rakkaus olkapäälläni.  Talvi voi olla kylmä, mutta olkapäälläni on lämmin. Kesä voi olla kuuma, mutta olkapäälläni on viileä. Olet tasapainottava, keinuttava. Olet minun. Olet mun kasvoni, kehoni. Olet mun voimani, heikkouteni. Olet mun kaikkeni. Olet mun enkeli. Kirjoitan susta tuhannetta kertaa. En viimeistä, en ensimmäistä, tuhannetta. Kirjoitan susta, koska olet mun voimaeläimeni. Elämä joka saa mut elämään. Kuollut joka saa mut tuntemaan, kaipaamaan. Olet mun. Mun enkeli. Olet erilainen kuin muut. Olet aina ollut. Olen er

Migreeni on paholaisen keksintö

Voi vittu, että sattuu päähän. Taas. Mua on sattunut päähän aina pikkulikasta saakka. Se ei ole aurallista migreeniä. Auratonta. Jonkun mielestä sitä helpointa, mutta voin vakuuttaa, että se,  joka niin luulee, !! Tervetuloa vaan kokeilemaan. Joka päivä !!  Tänään olen yrittänyt nukkua sitä pois, lääkinnyt sitä, tehnyt mielikuvaharjoituksia, ulkoillut, juonut, syönyt, käynyt vessassa.  Mikään ei nyt auta. En näe kunnolla. Tietokoneen näytön teksti on kissan kokoisilla fonteilla. Suuta kuivaa, vaikka lipitän vettä (kohtuudella) koko ajan. Kaikki äänet vituttaa ja valot satuttaa. Huono omatunto kolkuttaa ja masennus lisää tuskan tuntua.  Mulla on diagnosoitu hemipleginen migreeni ja sekä auraton migreeni. Ei onneksi muuta. Tämä on ollut ihan perseestä. Joka päivä jonkin asteista kipua. Joskus kaivellaan jäisellä lusikalla silmäkuoppaa ja toisinaan töhnäsärkee ohimolla. Joskus sattuu niin paljon, etten pysty olemaan, toisinaan taas pystyn elämään normaalia elämää säryn värittämänä. Mun on

Jätän kaiken vuoksesi.

 Sinun ihanan kiihkeä hengityksesi tuntuu minussa. Joka soluni hengittää sinua kuin olisit viimeinen hengenvetoni. Rakastan sinua kiihkeästi ja vertahyytävästi. Yksin. Kävelen katua pitkin ja näen ympärilläni vain zombeja joilla ei ole määränpäätä, eikä älykkyyttä. He eivät ymmärrä minua. He eivät ymmärrä rakkauttani ja vaikka kuinka selitän, en saa sanottua mitään. Katu päättyy ja päättyy päivä. Minä jään seisomaan tuuleen ja tuiskuun. Kaipaan sinua. Kaipaan sinua liikaa. Se sattuu. Puristaa minut pieneksi. Puista varisee viimeisetkin lehdet ja talvi kiristää otteensa minusta. Haluan vain olla. Mennä ja tuntea itseni voimalliseksi, voittamattomaksi. Tunnen miten veri virtaa suonissani kuohuen.  En välitä tästä elämästä. Haluan vain elää kanssasi. Haluan olla ikuisesti sinun. Haluan elää ja kuolla kanssasi. Jätän kaiken. Saanhan jättää kaiken? Jätän lapset, miehen ja elämän. Koiran ja kaiken. Sinun vuoksesi.  Sinun vuoksesi mania.

En ole kirjoittanut päiväkirjaani, etten rakasta sinua enää.

 "Peittele minut!" Hän pyytää ja katson häntä säälien. En voi muutakaan, tai siltä minusta tuntuu. Istun hänen vuoteensa vierelle ja peittelen. "Noin. Nyt minä menen..." Nousen ja poistun.   Huoneeni ovi tuntuu liian kevyeltä. Se ei pidä poissa tuota ihmistä, joka haluaa hallita. Minua ahdistaa, itkettää ja tuntuu, etten saa henkeä enää. Kirjoitan päiväkirjaani merkinnän.   "Jos ikinä tuntuu tältä pitkässä parisuhteessa, juokse!"  Jos alkaisin inhota sitä ihmistä, ketä rakastan, istun alas ja pyydän lupaa lähteä, lähden. Jos alkaisin inhota. Olin varma, että alkaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vesi liplattaa hiljaa ja tuuli on leppeä. Juuri sellainen täydellinen. Aurinko lämmittää ihanasti, juuri niin, kuin kuuluu. Vene lipuu veden päällä kevyesti. Juuri sillälailla täydellisesti. Olen onnellinen. Katson sinua.   En muista enää miksi peittelin ja luin satuja ihmiselle, joka satutti minua vuosia. En enää muista miksi vihasin ja miten paljon. Mutta sinut mi

Onko pääkaupunkiseudulla asuva muita arvokkaampi terveyspaleluissa?

 Luin Asta Lepän kolumnin, joka kysyy; " Miksi jatkotutkimuksiin ja oikeaan diagnoosiin pääseminen on niin hidasta julkisessa terveydenhuollossa " https://yle.fi/uutiset/3-11577074?fbclid=IwAR1GPs8nJr8fKvLd3ZjwCqC8_ZX-M6U2znm71IRHWoLnsb5irBeUzTvyOPE Niin. Minulla on käynyt posketon tuuri. Olen kuulunut työterveyden piiriin aikaisemmat kolmetoista vuotta. Se tarkoitti käytännössä sitä, että minulla on ollut mahdollisuus päästä hoitoon heti tai heti. Muistan kirkkaasti esimerkiksi sen, kun minulta yksikertaisesti loppui voimat kun nojasin keittiön tiskialtaaseen. Nojasin ja silmissä musteni. En jaksanut enää. Siitä alkoi minun matkani julkiseen erikoissairaanhoitoon työterveyden kautta. Matkani oli nopea ja minulla oli koko ajan joku tukenani. Nyttemmin. Olen edelleen erikoissairaanhoidon piirissä, luojan kiitos siitä, mutta siellä minua hoidetaan vain yhden sairauden osalta. Jos minulle tulee flunssa tai migreeni, jos minulla epäillään jotain muuta pitkäaikaissairautta niin ol
 Kuulen hengityksesi takanani. Rakastan sinua. Viimeiset vuotemme on olleet raskaita ja todella raskaat ajat ovat vasta alkamassa. Kaikki päättyi alkaakseen alusta.  En olisi mitään ilman sinua. Minua ei olisi ilman sinua. Kuuntelen rauhallista hengitystäsi tunnin, kaksi, en tiedä. Kuuntelen sinua, koska se tyynnyttää minut. Minun levoton sieluni tarvitsee sinun hengitystäsi. Käännyn ja näen hahmosi piirtyvän silmieni alla. Näen, miten rintakehäsi kohoilee. Luojan kiitos, sillä minä en kestäisi jos se lakkaisi kohoilemasta. Ennen minua. En hallitse tätä. Tätä rakkauden määrää. Rakastan sinua niin paljon, että se sattuu. Sattuu, koska en ehkä ole tarpeeksi sinulle. Sinä kannattelet minua, mutta kuka kannattelee sinua? Herään. Olen viimein nukahtanut. Suutelet minua ja lähdet. Katselen loitonevaa selkääsi ja suljen silmäni uudelleen. Haluan nukkua, en tuntea tuskaa. En tuntea mitään. Vain nukkua. Pieni märkä nenä koskettaa minua; "Mennääks pissille pliis." nousen ja tunnustelen
Kuva
 Ette arvaa missä istun!  Nojatuolin pehmusteet ovat muotoutuneet minuksi ja rahi jaloikseni. Istun tässä ja huokailen. Haluaisin kirjoittaa toivosta, mutta en saa sanoja näytölle. Kirjoitin toivosta kyllä jo aikaisemmin. Olen kirjoittanut siitä monta kertaa. Sillä aina on toivoa. Se voi olla vain hankala löytää. Olen löytänyt toivon ja vaalin sitä. Jos on päiviä, jolloin tuntuu, ettei elämässä ole sitä, kaivan pienen vihreän kirjani ja etsin sieltä. Sinne minä olen piilottanut sen. Kaiken jo sanotun. Syys on värjännyt lehdet keltaiseen ja punaiseen. Mutta se alkaa jo olla mennyttä. Talvi koputtelee ovella ja pyytää lupaa, jota se ei tarvitse, saa. Se tulee huolimatta minusta. Olen saamaton, laiska ja haluton. Olen elämääni väsynyt tallustaja. En tunnusta, mutta näet sen minusta. Kaiken, minkä salaan. Katson sinuun ja kuulet huutoni. Nojatuoli kantaa kaikki huoleni. Painaudun siihen, kuin tarttuisin viimeiseen elämänlankaan ja kietoutuisin siihen. Sen näkee siitä, nojatuolista. Se näke

Elossa

Kuva
 Kylmä jalka koskettaa kylmää lattiaa.  Peili ei hymyile tänäänkään. Mutta mielipuoli minussa katsoo sitä.   Sijaamaton vuoteeni houkuttelee, mutten pysty kiipeämään sinne. Se on liian korkealla minun pienelle mielelleni.  Kylmä lattia kuljettaa kylmät jalat keittiön kautta kylpyhuoneeseen. Sielläkin on peili. Koitan katsoa itseäni silmiin, mutta en pysty. En näe siellä mitään. Vain ruskeaa loputtomuutta.  Laitan teen hautumaan ja avaan radion. Sen suloiset soinnut soljuu korvissani kuin ikuinen uni.  Avaan silmäni uudelleen. Tee tuntuu kuumalta, mutta nielen sen siitä huolimatta. Jäähtynyt juoma ei ole mun juttuni. Aamun lehti loistaa kirkkaana edessäni. Kännykkä. Pirun kapistus. Mutta olen siinä kiinni. Olemme symbioosissa.  Avaan vihreän vihkoni taas. Avaan sen joka päivä. Haluaisin kirjoittaa siihen, mutta pieni valkoinen ystäväni tönii märällä kuonolla jalkaan. "Pissille tänks." Huuhtelen tyhjän teekuppini, suljen laitteeni ja otan takkini. Käyn ulos kylmään syysaamuun. 

Menetettyjen muistolle! Juurille! Skool!

Mä en oikeastaan ole Korsosta, vaikka aina niin sanon. Mä olen kotoisin Jokivarresta. Siitä Korson ja Mikkolan kupeesta. Nuoruuteni vietin siellä Jokivarressa, Nikinmäessä, Mikkolassa, Korsossa ja Koivukylässä. Taisin mä käydä Tikkurilassakin.  Missä mun juuret on? Siellä ne on. Missä sun juuret on ja minkälaisen jäljen ne on sinuun jättäneet?  Mä muistan kaikki ne narkomaanit, alkoholistit ja täysipäiset. Muistan ystäväperheet, ystävät. Vanhempien työkaverit ja ne sivilipalvelusmiehet, jotka lauloivat mutsin kanssa aamuyöhön.  Mutta juuret. Ne on niissä ihmisissä. Mun frendeissä. Ala-asteelta. yläasteelta. Sitten oli Mira.  Mä muistan Nooran, Anun, Piian, Karon, Ralen, Rolen, Reijan ja mitä niitä nyt oli! Herran jestas niitä oli! Rakkaudella muistelen niitä aikoja.  Sitten oli Mira. Mira saa mulle kyyneleet silmiin. Aina. Koska Mira oli mun sielunsisko. Yhtään vähättelemättä ketään.  Miran kanssa vietettiin kesät. Milloin meillä, milloin hänen luonaan, milloin mummulassa. Mira oli mul
Koira vaeltaa puolelta toiselle. Puista pudonneet lehdet on kuurassa. Talvi tulee, se on selvä. Mä puristan käsiäni nyrkkiin. Hengitän raitista ilmaa ja koitan olla ajattelematta. Musiikki soljuu korvissa. Taas. Kukaan ei tunne mun tuskaa. Se kaivaa mun sielua ja vaikka kuinka pinnistelen, se on siellä. En halua ja koitan taistella sitä vastaan, mutta se on. Mä voitan tän vielä. Tiedän sen. Olenhan voittanut tämän ennenkin. Ja siinä se on. Toivo. Olen etsinyt sitä ja uurastanut sen eteen. Se on siellä. Mutta miksi se tuntuu niin kaukaiselta? Ja kun ulkoa pääsen sisälle, miksi minä istun taas tässä sohvalla ja kutistun pieneksi rusinaksi. Yksinäiseksi rusinaksi, joka on kuivunut ja maistuu homeelta. Kävin kurssin. Viiden viikon mittaisen.  Siellä käsiteltiin myös toivoa. Se avasi jonkun sopukan ja näin sen toivonpilkahduksen jossain. Yritän pitää siitä kiinni. Kurssista oli muutakin hyötyä. Se avasi ovia. Niistä lisää joskus myöhemmin.  Aah. Ääh. Televisiosta tulee remonttiveljekset. Ih

Metsä parantaa minua

Kuva
Nousin tänään ylös, mutta tuntui siltä, kuin en olisi herännyt ollenkaan. Päivä kulkee hitaasti ja kuuntelen äänikirjaa hukuttamalla sen aivosumuun. En kuule, mutta en voi olla kuulematta. Sohva alkaa tuntua ahdistavalta ja raitis ilma houkuttelee. Nousen, puen päälle punaisen takkini ja lenkkarit. Sitten olen valmis. Ulos. Maailmaan. Kaivan naftaliinista vanhan järjestelmäkamerani ja ajattelen verestellä muistoja. Muistoja joita ei oikein ole. Kamera on minulle yhtäkkiä mysteeri. Mitä nämä nappulat oikein on ja mitä ihmettä minä teen. En pääse metriäkään, kun näen ensimmäisen kuvauskohteen. Metsä parantaa minua. Sen värit. Ikuiset värit. Kuvasin vanhalla kamerallani, mutta tie ei ollut smootti. Se ei suostunut kuvaamaan ja kuva oli linssistä katsottuna suttuinen. Miksi?! Jos olisin aikoinani käynyt kursseilla niin osaisin varmaan vähän paremmin. Tai jos olisin viitsinyt tutkia alan kirjallisuutta. Löytyisi netistäkin varmasti hyviä vinkkejä valotukseen ja muuhun. Mutta mutta... Sain a