Mama Dreamer

Olen terve. Niin minulle on sanottu. Olen ennenkin avautunut tästä aiheesta. Olen siis terve. Minut on testattu monesti erilaisilla testeillä. Ainoa, mikä minulta löytyi joskus, oli lisämunuaisen vajaatoiminta, joka korjaantui (lääkärin mukaan) sillä, että pienensin liian suurta D-vitamiiniannostani.  Minulla ei ole: Diabetes Reuma Syöpä Vatsakatari Aivokasvain Taimitäänmuutakaan Silti minulla on lähes joka päivä särkyjä ja kipuja. Yleensä päässä, mutta se onkin migreeni eikä sitä voi sairaudeksi kutsua. Se vain on.  Sen lisäksi vatsani ei ole kunnossa ja se aiheuttaa minulle päivittäin ihan typeriä oireita. Esim. että minua oksettaa , pyörryttää ja hikoiluttaa.  Ja sitten viimeisenä nivelet. Voi, että minä tykkään näistä minun nivelistä! Niitä juilii niin mahdottomasti. En myöskään ole vielä löytänyt liikunnalle kultaista keskilinjaa. En voi olla liikkumatta, koska se lisää kipujani. En myöskään voi liikkua, koska se rikkoo paikkani. Olen tulehdusaltis j

Haha... Luin haasteesta  Mami Go Go  Mintun blogista. Ja tunnustan. Sosiaalinen media työnsi tämän syliini. Koska olen äiti ja minussa virtaa tiukan feminisin verta, löytyy minusta hitusen rohkeutta ja ripaus hulluutta. Olen kolmekymmentäneljävuotias joskus kiukkuinen kolmen lapsen äiti. Olen korviani myöten rakastunut vaimo ja nainen, jolla on unelmia ja tavoitteita. Minä olen itsetuntoani ja rohkeuttani etsivä ihminen. Joskus olen rohkea, kaunis, itsevarma ja joskus taas hormonimyrskyissä kamppaileva yksinäinen nainen, joka ei tiedä miltä näyttää ja kuulostaa. Olen laihduttanut teini-ikäisestä asti. Äitini ei koskaan minua rumaksi opettanut vaan yhteiskunta, kaverit, koulu, elämä. Kaikki oli hyvin, kunnes koulun vessassa luokkakaverit sanoivat, että tukka haisee pahalta ja se on likainen, vaikka olin sen edellisenä iltana pessyt. Sen jälkeen olen pessyt hiukseni pilalle ja minusta on kasvanut neuroottinen puhtausfriikki. Sen jälkeen keksin, että ulkonäöllä on väliä ja uskomato

Minulla on ollut unelma. Sellainen vaatimaton unelma puutarhasta.  Olen onnellisessa asemassa, kun unelmani on toteutunut ja minulla on nyt puutarha.  Puutarhani on sellainen, ettei se ole minun puutarhani.  Se on kaunis ja olisi vielä kauniimpi jos sitä joku hoitaisin. Puutarhassani on sellaisia yksityiskohtia kyllä, jotka ovat minun, kuten nuo lyhdyt. Niistä minä pidän ja niitä puutarhaan pääsee vielä monta kappaletta. Ruusuja puutarhassani on paljon. Ne on hämmentävän kauniita ja siitä löytyy ihmeellisistä paikoista. Minä en kuitenkaan ehdi hoitamaan ruusuja, niinpä ne valitettavasti jäävät tämän kesän ihmeeksi.  Muutama kuva niistä nyt kuitenkin, ettei ihan pääse unohtumaan. Voi, kunpa osaisin ottaa niistä vähän parempia kuvia. Aurinkoa odotellessa, pari vähän huonompaa kuvaa. Tämä tuoli on niitä minun yksityiskohtia... tuossa nurkkauksessa ei olekaan yhtään kukkivaa ruusua. Yksi yrittää työntää uutta oksaa, mutta senkin kaivan tässä syksyn mittaa pois

Minä rakastan kaikkea lifestyleä. Rakastan sisutamista ja vanhan uudistamista. Haluan olla erilainen ja olen silti samanlainen kun niin moni muu. Pidän maalaisromanttisesta ja voin ostaa sen prismasta vaikka mielummin tekisin sen itse. En koskaan käy huippukalliissa sisustusliikkeissä, koska usein niissä on se sama muka vanha laatikko kuin siellä prismassakin. Aina silloin tällöin iskee mahdoton inspiraatio. On tuunattava jotain ja tehtävä käsillä. Silloin se pitää tehdä heti. Jos siirrän tekemistä, en koskaan tee sitä. Yleensä minulla ei ole kuitankaan aikaa eikä juuri siihen tekemiseen tarvittavia juttuja kuten vaikkapa sohvan uusiin päälisiin kankaita. Niinpä ne jää tekemättä. Sitten tulee se hetki kun vaivun taas unelmiin. Olen jo vuosia unelmoinut omasta tilasta jolla olisi oma työhuone. Voisin tehdä töitä omaan tahtiin ja vaikka palkkatyön rinnalla. Voisin tehdä omaksi iloksi. Kehittyä taitavaksi ja osaavaksi. Tehdä lahjoja ja josksus ehkä myytäväksi asti. Voisin kirjoittaa

Puhelin soi. Vastaan siihen ajattelematta. - "Birgitte" - "Markus tässä hei, kuule... Tanja on kuollut. En osaa sanoa nyt muuta. Mä olen pahoillani. Ajattelin soittaa sulle, kun tiesin, että olette ystäviä." Hiljaisuus. Hiljaisuus joka huutaa korvaani niin, että en kuule. En saa sanotuksi mitään. Etsin penkin ja puhisen puhelimeen. - "Birge? Ootko vielä siellä? Onko kaikki hyvin? Tyhmä kysymys... sano jotain." Tuoli tuntuu kovalta ja pakarani pusertuvat surun ja penkin väliin. Painava musta humus ryöpsähtää jostain sielustani ja tukkii keuhkoni. Henkeni pihisee kun yritän taistella henkeni edestä. - "Olen. Täällä. Miten? Milloin, miksi?" - " Toissapäivänä. Kuoli nukkuessaan. Onneksi. Mun pitää nyt lopettaa. Lapset tuli mun luokse joksikin aikaa... hautajaiset, no ne on joskus. Mä ilmoitan sitten..." Puhelu päättyy ilman hyvästelyjä. Lasken sen kädestäni pöydälle vieressäni. Mieleni on täynnä kysymyksiä, jotka sinkoilevat pää