Mama Dreamer

Tänään on kaikki edellytykset olla surullinen. Hukkua surullisiin ajatuksiin lumen alle. On paras aika vuodesta antaa pimeyden kömpiä sisimpään ja metsän pelotella hymy huulilta. Suru on helppo houkutella pois kolostaan ja antaa sille tilaa tanssia silmissä. Pimeydelle voi helposti ojentaa kätensä ja mennä sinne mistä on vaikea tulla pois. Tänään on surullisten ihmisten ilta. Lumi on tullut jäädäkseen ja on heidän vuoronsa. Surulliset ihmiset istuvat surullisissa kodeissaan täynnä lohdutonta surua. Yksinäisyyttä miehensä vieressä. Eristyneisyyttä lastensa leikkiessä lattialla. Tänään surullinen tyhjentää lasinsa, eikä vuodata kyyneltäkään. Kyyneleiden kaivo on kuivunut jo aikaa sitten, eikä tilalle ole ehtinyt muodostua mitään muuta kuin pölyä. Tänään surullinen juo kylmää kahvia kupistaan ja syö vanhentunutta kakkua likaiselta lautaselta. Paha olo oksentaa surullisen sisuksiin sellaisella voimalla, että on mahdoton pysyä pystyssä. Päätä kivistää ja silmiin sattuu. Kunpa voisin sulk

Luen kirjaa. Teen tutkimusta eroottisesta kirjallisuudesta ja otin työn alle huippusuositun Fifty Shades of Gray https://kirja.elisa.fi/ekirja/fifty-shades-sidottu Olen lukenut kirjasta nyt kohta kymmenen lukua. Minusta tuntuu, etten pysty tähän. Siis lukemaan tätä kirjaa loppuu. En voi uskoa, että mikään huonosti kirjoitettu voisi oikeasti olla näin suosittu. Aihe on kutkuttava, mutta jotenkin niin kaikkien saatavilla. En mitenkäään pysty samaistumaan teennäisesti keksittyyn roolihenkilöön kuten Anastasia. En löydä mitään yhteneväistä. Istuin bussissa kun vihdoin pääsin ensimmäiseen rakastelukohtaukseen ja hyppäsin sen yli. Hyppäsin sen yli, koska en vain yksinkertaisesti jaksanut lukea tekstiä mikä ei jätä mitään mielikuvituksen varaan. On niin uuvuttavaa lukea toisen ihmisen liian tarkasti kuvailemia fantasioita. Olin tyrmistynyt kun ensimmäisen kuolettavan tylsän kappaleen jälkeen vilkaisin sivumäärää ja tajusin kirjassa olevan lähemmäksi viisisata sivua. Silmänvalkuaiseni p

On sateinen sunnuntai. Olemme ajelemassa Kirkkonummen suunnalla. Olemme olleet täällä viimeaikoina enemmänkin. Jostain syystä järki ei riitä selittämään, että miksi olemme täällä taas. Ilma on harmaa ja on tyypillinen marraskuu. Katselen näitä taloja, niiden seiniä ja lehdettömiä omenapuita. Minua väsyttää. Nuorin lapsi hermostuu takapenkillä ja keskimmäinen enkelilapsi viihdyttää häntä minkä ehtii. Auto lipuu hiljalleen koulun ohi. "Tässä olisi koulu ja päiväkoti. Kauppakin on hei tossa..." Käännymme vasemmalla ja huomautan miehelleni, että olemme etuajassa. En halua mennä liian aikaisin. Se osoittaa sellaista innokkuutta joka saattaisi herättää kiinteistövälittäjässä turhia toiveita ja liikaa innokkuutta. Mieheni kurvaa seuraavan risteyksen ohi ja katselemme naapurustoa. Talot on hauskan näköisiä. Näen itseni juoksemassa täällä. Huolestun, kun huomaan muutaman talon verhouksen olevan viheriän levää peitossa. Muistan, että talo tuo erilaiset vastuut ja huolet. Kadulla kul

istun tässä hiljaisessa keittiössä kuuntelen vanhan kelloni valitusta aika ei kysy lupaa vaikka valittaa mennessään tunnen sen kevyet siiveniskut sielussani se kannattelee minua en anna itselleni armoa vaan piiskaan eteenpäin kuin aika ei kuluisi juoksen läpi elämäni peläten, että aikani loppuu silti elän kuin sitä olisi loputtomasti istun tässä hiljaisessa keittiössä kuuntelen vanhan kelloni valitusta en halua antaa ajan mennä haluan pusertua sen syliin ja pidellä sitä tässä ja nyt minulla ei ole varaa menettää sekuntiakaan olen köyhä köyhä ajasta minä rikastun vielä nopeammin kuin koskaan uskoin saan aikani tuplana takaisin jos nyt istun tässä hiljaisessa keittiössä Muistutukseksi kaikille. Aika on meille niin itsestään selvää. Miksi me ihmiset istumme hiljaisissa keittiöissämme ja pidämme niin paljon ääntä? Miksi me vain juoksemme eteenpäin pysähtymättä tähän hetkeen? Minä sanon sinulle, että kohta huomaat juokseneesi elämäsi läpi, eikä käteesi jää mitään. Mi

Olen jo lähes viisikymppinen nainen. Aikuinen nainen. Olen elänyt monta elämää ja vielä useamman suhteen. Minulla ei ole koskaan ollut pulaa miehistä. Olen ihan tavallinen nainen joka ei ole löytänyt sitä oikeaa. Monta yritystä minulla on ollut. Kyllästyin tähän. Elämään. Tähän rakkaudettomaan elämään. Minusta tuntuu kuin olisin päiväperhonen. Elän hetken vain kuollakseni kohta. En enää jaksa olla yksin. Siksi päätin kirjoittaa kaiken. Tunnustan kaiken. Tunnustan sen tässä ja nyt. Pimeimmät salaisuuteni, haluni ja synkimmät toiveeni. Kevyen kauniit unelmani ja elämäni onnelliset hetket. Kerron kaiken ja vähän enemmän, jotta minusta jää jäljelle jotain, kun minusta ei ole enää mitään. Minulla ei ole lapsia, ei miestä eikä koiraa. Kukaan ei muista minua eikä kanna arkkuani kun kuolen. Siksi minä kirjoitan, että kuolemani jälkeen minusta olisi jäljellä jotain. --------------------------------------------------------- Olisko tässä jotain? Jaksaisitko lukea enemmän? Kiinnos