Mama Dreamer

Tarkkaavaisuushäiriö liitetään lähes poikkeuksetta lapsiin. On kuitenkin olemassa aikuisia jotka kärsivät tästä samasta elämää haastavasta ongelmasta. Ihmisiä kuten minä. En ole aina tiennyt, että minulla on tarkkaavaisuuden kanssa haasteita. En ole aina ollut ylipäätään tietoinen koko tarkkaavaisuushäiriöstä. Lasten kasvun myötä olen tutustunut aiheeseen. Olen joutunut pohtimaan oman lapseni kautta näitä asioita ja  havainnut, että itsellenikään ei ole helppoa keskittyä tekemiseen hälinän keskellä. Minun on vaikea jaksaa kuunnella ja olla intensiivisesti mukana palaverissa jossa minun ei tarvitse olla aktiivinen tekijä vaan aktiivinen kuuntelija. Olen myös seurannut sivusta muita aikuisia. Olen havainnut, että vielä aikuisiässä saattaa olla vakaviakin vaikeuksia tarkkaavaisuuden ja jopa ylivilkkauden kanssa. En koe itseäni kuitenkaan häiriöiseksi vaan ehkä enemmän tarkkaavaisuushaasteelliseksi. Häiriö on mielestäni niin painava sana, että sitä tulisi käyttää harkiten. ------------

Istun tässä hiljaa ja kuuntelen. Kuulen kuinka kurkiaura lipuu ylitseni. Istun tässä hiljaa ja kuuntelen. Kuulen kuinka vesi lainehtii laitaa vasten. Istun tässä ja kuuntelen. Suljen silmät ja annan tuoksujen värittää maiseman. Silmät kiinni, nostan kasvot kohti taivasta ja hengitän. Hengitän elettyä elämää. Hengitän uutta tulevaa. Hengitän laulettuja lauluja ja auringon nousuja. Minä rakastan syksyä. Värit ovat kauneimmillaan ja ilman viiletessä hengittäminen käy helpommaksi. Syksyllä on helppo antaa mielen liikkua ja nauttia viileistä illoista kynttilän valossa. Syksyllä talven harmaa ja surullinen ote on vielä kaukana vaikka se on lähellä. Syksyllä voi nauttia lempivillasukista ja kaivaa kaapista ihana villapaita joka lämmittää kylmipinäkin hetkinä. Syksy on uuden alku. Kun pienet ihmiset menee uudelle luokka-asteelle, aloittaa muutkin uuden kauden. Vanhemmat lastensa myötä ja isovanhemmat lastenlastensa myötä. Uusi aika antaa mahdollisuuden unohtaa taaksejääneet murhe

Tai raajan ja raajan, tänään ja tänään. Miten sen ottaa ja mistä se lasketaan. Ja oliko se nyt menetetty kuitenkaan. Neljätoista vuotta sitten opiskelin hatuntekijäksi. Sehän on käsillä tekemistä. Konkreettistä käsillä vääntämistä. Epäonnisena ihmisenä (tai ihan kai tavallisena) sain molempiin käsiini jännetupen tulehduksen. En voinut leputtaa käsiäni sillä opintoni olisi kärsineet. Tosiasiassa en vain malttanut lepuuttaa niitä. Meni sitten vuosia eteenpäin ja aika ajoin ranteissa on ollut tulehduksia. Tilanne karkasi käsistä kun istutin itseni vakituisesti tietokoneen eteen. Käsiäni pakotti tuon tuostakin. Hoidin ne joka kerta asiaan kuuluvalla tavalla eli kaksi viikkoa sairaslomaa ja kipulääkkeitä sekä muutama kuukausi lastaa. Yllätyksekseni sain jälleen ikävän tulehduksen noin vuosi sitten. En ollut työelämässä ja koneen edessä tapittaminen oli jäänyt jo vähän aikaa sitten. En myöskään tehnyt käsitöitä, mutta hoidin pienen pientä poikaani. Tällä kertaa tulehdus on oikean rante

Olen aikaisemminkin pohtinut rakastamista. Itsensä rakastamista. Päätin kysyä, olenko nyt siis rakastunut itseeni? Olenko päässyt niihin tavoitteisiin mitä asetin aikaisemmassa pohdinnassani? En. Olen tosin edennyt valtavasti. Kesän kynnyksellä minulta kysyttiin toistuvasti pelottaako kesäloma ja sen mukana tuoma ruoka. Pelottaako minua kaikki se olut, jäätelö ja muut. Ei. Join kyllä olutta ja söin jäätelöä. No pelottiko minua lihominen. Se että en enää mahdu kesän jälkeen vaatteisiin. Mitä jos alankin yhtäkkiä näyttää ihan kamalalta. Ei. En pelännyt lihomista ja ulkonäköni kanssa olin koko kesän ihan sujut. Jos ihan kohta kohdalta käydään läpi niitä aikaisempia tavoitteita niin olen saavuttanut virstanpylväitä jotka ovat mielestäni merkittäviä. Ehkäpä siksi että teen niistä merkittäviä. Kuten se että voin katsoa itseäni peilistä, enkä oksenna. Se on hyvä asia. Olen oivaltanut olevani ihminen. Olen kaunis. Tiedän sen. En ole kaunis kaikkien mielestä. jotkut pitävät minua kamala

Onko niin, että ihminen on aina loppujen lopuksi yksin? Kun on suurten päätösten aika, joutuu tekemään päätöksensä yksin. Vaikka päätös koskettaisi toista ihmistä, eikö silti ole yksin? Sanoisin niin. Elämässä on joka päivä tehtävä päätöksiä. Suuria päätöksiä jotka vie elämässä eteenpäin. Vaikka olisit tekemättä yhtään päätöstä, teet silti päätöksen. Teet päätöksen olla tekemättä päätöstä. Mutta onko hyvä olla päättämättä? Ei. On helpompi päättää ja sitten muuttaa sitä, kuin jäädä vellomaan ja vaivaamaan ja pohtimaan ja pyörimään paikalleen. Uskon että monesti on enemmän harmia olla päättämättä kun päättää. Seuraan sivusta kun läheiseni pohtivat päänsä puhki suuren kysymyksen äärellä. Muuttaakko vai ei? Sijoittaakko vai ei? Ympäristö luo omia paineitaan huomaamattaan vaikka uskonkin, ettei ympäristö vie viimeistä sanaa tässä tilanteessa. Mutta sivusta seuraajana minuakin alkaa mietityttää samat kysymykset. Muuttaakko vai ei? Miksi muuttaisin? Mitä minä sillä saavuttaisin? Toisi