Mama Dreamer

Olen päättänyt vihdoin opetella tuon kameran käyttöä. Valotus on nyt työn alla. Olen kuvannut tuolla perus putkella (EFS 18-55). Päätin, että ensin opin vähän säätöjä ja sitten vaihdan putkea. Haluan myös ostaa kokonaan uuden putken, mutta siihenkin vannotin itseäni opettelemaan säätöjä ensin.  Kuvia ei ole rajailtu, eikä niitä ole käsitelty. Tarkoitus on oppia ensin se kamera. Ei minulla ole edes mitään kuvankäsittelyohjelmaa, mutta ehkä sellaisiinkin voisi tutustua, kun olen itse omasta mielestäni riittävästi oppinut kuvaamaan ilman sellaisia. Se "riittävästi" voi tulla hyvinkin nopeasti, koska olen ehkä euroopan kärsimättömin ihminen. Vain Katinka saattaa päihittää minut kärsimättömyydessä. Katinka on yksi minun supertsemppareistani! Ja tätä lattiaa vaan rakastan. Siitä olen napsinut miljoona kuvaa ja tulen varmaan miljoona vielä napsimaan Kun osaisin vangita sen tunnelman joka tässä lattiassa on... Alla olevissa tuoleissa ja pöydässä yritin erila

Iiebster Blog -tunnustus Tunnustus kolahti nilkkaan. Kiitos  Katinka!  Alla siis nippu ihan yhdentekeviä juttuja, rakkaudesta lajiin. :) Tunnustus lähtee eteenpäin seuraavilla säännöillä: 1. Kiitä tunnustuken antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle. 2. Valitse 5 blogia (joilla alle 200 lukijaa) ja kerro se heile jättämällä kommentti heidän blogiinsa. 3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin viidelle. Laitan haasteen eteenpäin näille seuraaville blogeille:  Kahvia ja unelmia Unelmia ja elämää Purjeen viemää Espanjan auringon alla Pieniä Unelmia Haasteen kysymykset ovat seuraavat: Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin: Perhe Luonto Ruoka Kirjoittamisen riemu Rakkaus omiin ihmisiin Viisi kirjaa, joita suosittelet muille: Mikä tahansa kirja, lukeminen sivistää aina ja on terapeuttista Viidennen portaan enkeli, McCourt Geishan muistelmat, Golden Ananas vai k

No niinhän se on, että yhteiskunta painostaa... no eikä painosta. Mainokset pakottaa! No ei pakota. Kaikki haluaa vain hoikkia... no älä viitsi. Sinä haluat. Ei kukaan muu. Voimme olla mainoksista mitä mieltä tahansa. Voimme olla yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa, mutta pahin vihollisesi olet sinä itse. Ja se pitää sinut lihavana. Ajelin autolla kohti kotia. Ajatukset harhaili ystäviini ja ylipäätään naisiin tai miehiin, joilla on tarve laihtua. Puhun oikeasta tarpeesta. Sellaisista ihmisitä joilla on jo terveydellisiäkin pakotteita. Laihtuminen ei ole helppoa. Tai oikeastaan... itsensä rakastaminen riittävästi, ei ole helppoa. Minä itse olen paras itseni vihaaja; "tommonen hemmetin läski tossa peilissä. Ällöttävä maha, iso perse ja niin kuvottavat roikkuvat käsivarret..." Kuinka moni meistä katsoo itseään peilistä ja ajattelee, että; "Olenpas minä tänään nätti. Ihan kuin olisin onnellinen. Kaunis hymy. Kyllä tällä miehensä viettelee."? Niinpä. Ei varmaan

Herään aamulla. Oloni on mainio. Mikään ei voi pilata tätä päivää. Käännän peitonhelmaa ja annan kylmän aamun hiipia vartalolleni. Jalka laskeutuu lattialle ja sen pinta tuntuu kylmältä varpaissa. Kipristän niitä hieman, mutten vedä jalkaa takaisin lämpimään vuoteeseen. Vedän syvään henkeä ja nousen hieman viivytellen istumaan sängyn laidalle. Hartiat nousee korviin ja pitkä ja autas haukotus seuraa hartioiden tärinää. Kotini täysi tohina heitää kaikki syntymässä olleet ajatukset syrjään. Lasten jatkuva pölinä ja sutina virkistää mieltä ja huulilla on tahdoton hymy. Niin pienet kuin isommatkin lapseni saavat aikaan outoa onnellisuutta. Heidän vilpitön hyvä tuulensa tarttuu. Uto murahtelee allani kun kaarran mutkaista tietä kohti juna-asemaa. Aurinko näyttää säärtään iloisesti. Halvat aurinkolasini täyttää tehtävänsä erinomaisesti eikä mikään voi pilata tätä päivää. Auto jää pian parkkiin, juna ottaa matkalaisia kyytiin ja lämmin kahvi tuoksuu jonkun kupissa. Toimistolla on työn t

Vanhempani muuttivat vähän aikaa sitten. Arkistoista löytyi vanhoja kuvia lapsuudesta ja äiti torppasikin nipun luokkakuvia syliini. Ääneen nauraen selasimme vanhoja kuvia. Ihania. Täytyy sanoa, että olin ihan mitäänsanomaton. Silti minulla oli hauskaa. Paljon ystäviä ja niitä poikaystäviäkin. Tunsin itseni ehjäksi, kunnes tuli murrosikä... Ajelimme kotiin, jossa odotti muutama purkamaton pahvilaatikko. Kun kaikki oli jälleen asettunut omiin tekemisiin, sain varastettua itselleni aikaa purkaa yhden laatikon. Tuossa minä istuin olohuoneen lattialla ja purin... Laatikosta löytyi valokuvia viimeisen kuudentoista  vuoden ajalta. Kuvia minusta. En tunnistanut itseäni niistä. Niissä oli joku, jolla oli muutama kilo ylimääräistä. Jokaisessa kuvassa. Kun vihdoin pääsin niihin kuviin, missä olin esikoisen jälkipuinneissa pudottanut 17kg, niin tunnistin tuttuja piirteitä. Seuraavissa kuvissa oli jälleen kiloja vyötäröllä ja verkkokalvoilleni hiiipi joku mu kuin se, joka minua nykyisin pei

Hyvä ystäväni Katinka kävi kuvailemassa meillä ihan muuten vain. Päivä oli ihana ja riemuinen. Ensinnä siksi, että koko Katinkan ihana perhe tuli mukana. Ystäviä, hyvää ruokaa ja mielettömän hauskaa photailua. Katinkan visiitti pisti sormet syyhyämään ja uusivanha unelmani heräili talviuniltaan. Olen aina, siis ihan aina tykännyt kuvaamisesta. Olen pitänyt kuvien kehittämisestä ja asia kerrallaan uusien juttujen oppimisesta. En ole koskaan ollut perinteisen maisemakuvaamisen suurin ystävä. Minun intohimoni on näkemysissä, tunteissä ja yksityiskohdissa. Äitini on josksu tosi kauan sitten kertonut, että hänen ihmeellinen kuvaamisen intohimoinen kohde on ollut jalat. Ja jostain kumman syystä, minä pidän niistä samoista härpättimistä! TÄnäänkiin Kipparin varpaat tuli ikuistettua muutamankin kerran. Katinka räpsi liudan kuvia yksityiskohdista. Hän on vasta "löytänyt" tällaisen kuvaamisen ja hänen aivan mielettömän ihana intonsa sai minut ihan uuteen vireeseen. Vahinko vain,

Jos on synnytyksen jälkeinen masennus, on myös muuton jälkeinen masennus. Onnesta soikeena, pelosta sekaisin ja hajuista hulluna oli muutto edessä. Ihanaa, ajattelin. Pakkasin pakkaamistani, ja kuinka ollakkaan muuttopäivä saapui. Onnistuneesti muuttoihmiset kantoivat kaiken ensin ulos ja sitten sisään. Reippaat ihmiset ruokittiin ja ilta saunottiin uudessa kodissa, uudessa saunassa, uudella mielellä. Viimeisetkin apulaiset lähtivät ja uusi koti odotti sisustamistaan. Painoin raskaan perseeni sohvalle. Uudelle vaalealle sohvalle. Minua ei enää hymyilyttänyt. Ahdisti. Halusin ulos tästä talosta. Halusin pois. Halusin tuntea jotain muuta kuin tätä. "Eikö uuden kodin seinät inspiroi sinua?" Kollegani kysyi. No kyllähän ne, mutta... En tiedä. Nyt, kun on melkein viikko asuttu tässä, alkaa helpottamaan. Ahdistus ei ole niin suuri. Tunne ei ole niin pakottava ja huomaan jopa hymyileväni. Suuri olohuoneen ikkuna antaa auringolle tilaa valaista koko asuntoa ja huomaan nauttiv