Mama Dreamer

Olin ihan pikkulikka, kun loit minuun ystävällisen katseen. Sitten räjähdit, että olen tappanut sinun pikkuisen linnunpoikasesi. No en se minä ollut, mutta sillä hetkellä sinusta tuntui oikealta purkaa olosi pikkulikkaan. Aivan oikein. Minäkin olisin tehnyt niin. Seuraava välähdys. Minä olen vähän pikkulikkaa isompi ja tulin luoksesi kaupunkiin. Menimme baariin sinun ja kavereittesi kanssa. Olin kuolla nälkään, mutta en halunnut sanoa sitä sinulle. Sinä elit pyhällä hengellä. En ymmärrä miten pystyit siihen. Minä en. Sitten tulit luokseni, kun elämäsi oli murtumispisteessä. Annoin sinulle kupillisen teetä ja me löysimme toisemme uudelleen. Kaikki vuosien rakkaus pakkautui siihen yhteen hetkeen. Kupilliseen teetä. Me olimme pitkään hiljaa. Sitten taas puhuimme. Ja kun olimme uudelleen hiljaa, vuodatit kyyneleitä. Veljeni leijonamieli. Olen menettänyt sinut kerran. En koskaan enää.

Miten voisin sinulle kertoa. Kertoa, miten paljon merkitset minulle. Miten sinä autat minua jaksamaan kaikkea tätä. Haluaisin antaa sinulle kaiken. Kaiken sellaisen, joka auttaisi sinua, kuten sinä autat minua. Itket puhelimessa, emmekä tiedä miten voisimme auttaa sinua lopettamaan itkemisen. Et jaksa enää, mutta minä haluan, että jaksat. Minä tarvitsen sinua. Välillämme on liikaa kilometrejä, että voisimme nähdä. Mutta välillämme ei ole yhtään kilometriä, ettemme voisi kuulla. Saan sinulta lähes joka päivä viestejä ja jos en kuule sinusta, huolestun. Olet aikuinen ihminen, mutta minusta on tullut riippuvainen. Riippuvainen sinusta ja sinun ystävyydestäsi. Olet sielunsiskoni. Tiedät ilman sanoja, tiedän ilman sanoja. Olen onnellinen siitä, että tapasimme. Nukuimme samassa huoneessa, nauroimme pissat housussa, itkimme pimenevässä illassa. Olimme heti samaa verta ja lihaa. Samaa muistia ja muistamattomuutta. Olimme me. Yhdessä. Kiitos, että olet osa minun tarinaani. Osa minun elämä

Meidät on kasvatettu erilleen. Ei ole ollut meitä, eikä ole vieläkään. On vain me kaksi omissa koloissamme. On vain me, joilla on sama isä. Ja mikä isä tuo onkaan! Mutta siitä myöhemmin. Me yritämme niin kovasti löytää toisemme, mutta olemme hakoteillä vieläkin. Etäisyys välillämme ei auta. Mutta me rakastamme silti. Vaikka elämämme eivät tänään kohtaa uskon, että ne kohtaavat vielä jonain päivänä. Uskon, sillä meissä on jotain samaa. Jotain sellaista, mitä ei ole muissa. Olemme kovia päältä, pehmeitä sisältä. Olemme kättemme uhreja ja samalla saamme voimaa siitä mitä ne tekevät. Meidät on ympäröinyt valheiden verkko. Olemme olleet sokeita ja niin muiden puheiden armoilla, ettei meillä ole ollut aikaa toisillemme. Emme ole nähneet toisiamme kaiken keskellä ja nyt, kun muita esteitä ei ole on välillämme matka. Ja elämä. Miten sen sanoisi. Meitä ei erota, kuin 700 km. Miten voikaan olla pitkä matka, vaikka tämmöisenä aikana välimatkan luulisi olevan mitätön. Minä kaipaan sinua. E

Minä rakastan sinua. Sen haluan sanoa ihan ensimmäiseksi. Toiseksi haluan sanoa, että olet elämäni valo ja suuri rakkaus. Olet kaikkeni ja enemmän. En sano sitä sinulle kovinkaan usein, mutta uskon, että tiedät. Olet antanut minulle kolme maailman kauneinta ja urheinta lasta. Olet antanut minulle kokonaan uuden elämän. Jotain sellaista mitä saadaan, kun synnytään. Synnyin sinun kanssasi uudelleen silloin kauan sitten. Silloin, kun minusta ei ollut jäljellä enää minua. Oli vain tyhjäksi imetty kuori. Satutettu, satutettu, rikottu ja olemattomaksi tehty. Sinä olet minun prinssini valkoisella ratsulla. Tai hopeisella datsunilla, kuten aina tapaan sanoa. Sinä olet ollut tukeni ja turvani silloinkin, kun olet jättänyt minut yksin oman pahan oloni kanssa. Sinä olet ollut siinä, ihan lähellä. Tavoitettavissa. Mieleni on kuohunut, mutta sinä olet ollut tyyni kuin öinen järven pinta, samalla hurja kuin pauhaava meri. Olet minun vereni, minun lihani. Olet minun. Kun maailma pyörii napani

Rakas Elli.  Olisitko uskonut, jos olisin sanonut, että muiden mielipiteillä ei ole väliä? Olisitko uskonut, jos olisin kertonut, ettei muita tarvitse miellyttää oman hyvinvoinnin uhallakin? Sinä olit hyvä juuri sellaisena pikkuihmisenä. Olisitpa ymmärtänyt pysyä sellaisena. Mutta ei huolta. Olet nyt aikuinen ja sinulla on kolme lasta sekä aviomies ja koira. Teillä on harrastuksia ja elämä, jota voi hyvällä omallatunnolla elämäksi kutsua. Olen jälleen saanut ystäviä ympärillesi. Ja lähes kaikki ne, jotka menetit, on jälleen elämässäsi ainakin jollain mikroskooppisella tasolla. Sinä sairastat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se on balanssissa ja voit hyvin. Pääsääntöisesti elämäsi on rikasta ja arvokasta ja sisällöllistä. Kun olit nuori. Olit niin haavoittuvainen. Rääväsuu, joka ei kuunnellut muita, mutta joka samalla meni atomeiksi pienestäkin kritiikistä. Joka hajosi aikuisten käytökseen kerta toisensa jälkeen. Sinä et saanut loppujen lopuksi aikuisilta sitä turvaa, jot

 Minä olin pieni tyttönen. Ala-asteella. Minulla oli sileä kivi, johon oli kaunokirjoituksella kirjoittanut nimesi. Olin koristellut sen sydämin ja kukkasin. Rakastin sinua niin paljon, mutta sinä et sitä tiennyt. Minä ikävöin sinua liikaa. Se sattui minuun. Minusta tuntui, kuin koko elämäni olisi ollut vinossa ilman sinua. Kuljin alas koulun portaita ja pistin kiven kaiteen teräksisten tolppien väliin. Kuljin alaspäin ja annoin kiven soittaa metallista sävelmää. Sisko. Kaipaan sinua edelleen. Niin paljon, että se sattuu minuun. Näen sinua liian harvoin ja kerrot kuulumisesi suppeaan. Emme koskaan ehdi vain olla. On aina jotain muuta. Lapsia, harrastuksia, koiria. Kaipaan niitä hetkiä, kun loputtoman rojukasan takaa naurat jollekin mitä sanon. Kun yhdessä pohdimme mihin mikäkin tavara kuuluu, mietimme mihin mikäkin asia sielussamme pitää järjestää. Sinä olet minun ohjenuorani ja esikuvani. Olet niin taitava, etten osaa sanoa sitä sinulle. Olemme kasvaneet erisuuntiin, vaikka joskus

Muistan, miten sytytit tupakan. Virheän belmontin.  Sanoit, että lääkäri määräsi. Sitten alakuloinen minäsi imi savuketta kuin viimeistä päivää, mutta hienostuneemmin. Et olisi halunnut polttaa. Toisin kuin minä. Minä olisin halunnut, mutten voinut. Silti istuin tupakkakopissa kanssasi ja kuuntelin juttujasi. Olisin halunnut halata sinua. Olisin halunnut pitää sinua sylissäni ja lohduttaa. ”Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu.” mutta en osannut. En voinut. Olin itse niin rikki, etten nähnyt oleellista. Syliä. Piirsit kukkia ja mehiläisiä ja annoit ajatuksillesi tilaa. Olit niin kaunis. Minä pidin sinusta ensisilmäyksellä. En välittänyt siitä, että olit kuuluisan veljen sisko. En välittänyt muusta maailmasta. Olisin halunnut vain olla sinun kanssasi. Olit hauska ja valovoimainen. Puhuit itsestäsi paljon. Me kaikki puhuimme. Olimmehan siellä sitä varten.   Puhumista ja toipumista. Rentoutumisharjoitukset. Muistan ne erityisesti, sillä sinä kuorsasit. Ehkä minäkin. Sitä en tietenkää

 Olen siinä pisteessä, että on aika kirjoittaa kirjeitä. Haluan kirjoittaa kirjeitä. Ja julkaisen ne täällä. Julkaisen ne kannustaakseni muitankin kirjoittamaan kirjeitä. Jos nämä on liian henkilökohtaisia sinulle, niin älä lue. Mutta jos haluat kurkistaa minun sielunelämääni ja ajatuksiini, lue. En halua lähettää näitä kirjeitä. Osa ihmisistä eivät koskaan saa tietää näistä kirjeistä ja osa lukee ne täältä postauksina. Kirjoitan ne mielessäni teille. Kirjoitan ne puhdistaakseni itseni ja silti vain kirjoittamisen ilosta. Ja surusta. Kirjoittamisen vuoksi.  Olen läytänyt itseni. Ja sen ilosta joudun nyt laittamaan kaikki arvoni uusiksi. Mutta nyt on hyvä hetki siihen. Niinpä kirjoitin kirjeitä teille. Julkaisen kirjeen kerrallaan parin päivän välein. Helpoiten seuraat tilaamalla sähköpostiin tämän blogin päivitykset, mutta minä uskollisesti ilmoittelen postauksista myös facebookkiin ja Instaan. SIltä varalta, että unohdat minut. :)

Makasin hiljaa vuoteessa. Kuuntelin yksinäisyyttä. Sinä olit poissa. Olit poissa pitkään, ikuisesti. Olin tottunut sinuun niin, että poissaolosi sai minut voimaan pahoin. Itkin joskus koko yön ja joskus, kuten nyt, minä vain mietin sinua. Olit komea, kun tapasimme. Mahdottoman komea. Minä poltin tissiliivejä ja sinä marssit puolueen riveissä. Kun tapasimme, se oli menoa! Jalat alta ja naks. Se oli siinä. Naks. Nyt olet poissa. Neljäkymmentä vuotta ja nyt sinua ei enää ole. Minua alkaa itkettämään, mutta päätän, etten itke tänä yönä. En vaikka se olisi viimeinen tekoni. Olen itkenyt niin paljon, etten enää jaksa. Silmämunani ovat kuivuneet rusinoiksi. Alaluomeni roikkuvat polvissa. Minä päätän ajatella sinua. Sinun tuuheaa tukkaa, joka harmaantui hyvin tyylikkäästi jo melko nuorena. Rakastin hiuksiasi. Pidit ne aina siistin lyhyenä, paitsi silloin, kun sinulla oli motoristi vaihe. Oi sitä vaihetta! Sinulla oli pitkä parta, jonka lapsenlapset letittivät kahdeksi ruoskaksi leukasi a

 Vene keinahtelee hiljaa laineillaan. Se ei kerro minulle mitään, mutta luen sen purjeista kaiken elämän. Tuuli kuljettaa laineiden lomitse. Linnut kirkuvat jossain kaukana ja olen erottavinani taivaanrannassa kotkan. Sitä ne kirkuvat. Linnut. Ne puolustautuvat tuolta pedolta, jota me suojelemme. Luonto näyttää voimiaan, mutta minä en pelkää. En jaksa pelätä. Se olisi turhaa, sillä tiedän mitä voi tapahtua.  Meri kastelee minut saunan jälkeen. Sen viileät kädet kietovat minut syleilyyn. En halua jäädä, enkä nousta vielä. En halua. Se kuuntelee minua herkästi. Mutta kylmä on armoton. Kylmä huutaa minulle loputonta huutoaan ja pakenen sen kirkuvaa ääntä takaisin saunaan. Lämpöön lempeään. Kiuas juttelee kauniisti. Kuin vihainen kissa. Pitkät ja lempeät löylyt hiljentävät pauhaavan mieleni ja voin vain istua tässä hiljaa. Loppujen lopuksi elämässä on vain meri. Ei muuta. Kaikki sen ympärillä ovat oleellisia, mutta vain meri on se millä on väliä. Meri pitää minut hengissä. Ennen kaikkea se

Olen pieni kiharapäinen tyttö. Tyttö, jolla on koko elämä edessä. Se minä olen. Tyttö on peloissaan ja häntä jännittää kaikki uusi, vaikka toisaalta kaikkea uutta päin on mentävä rohkeudella ja sellaisella voimalla, että se jää taatusti kaikkien kohdattujen sielujen mieleen. Olen yksinäinen tyttö, vaikka en ole yksinäinen. Vaikea selittää. Olen vähän hukassa, vailla jonkinlaista identiteettiä. Mutta olen kuitenkin olemassa. Elossa. Olen tullut kaukaa tuolta joen toiselta puolen. Sieltä, missä pellot kasvoivat heinää ja kyitä. Siellä elämä oli risaista, mutta ehyttä. Minua rikottiin paljon, mutta kasvoin siitä. Jos jotain jäi sisälleni, niin sen olen kasvattanut uurteeksi runkooni, jota puuksi kutsun. Elämäni puuna olen kaunis ja suuri. En vielä ehkä vanha, mutta kaunis ja suuri. Siksi olen uurteinen ja oksakas. Lehtevä ja tuoksuva. Olen puu, koska minulla on menneisyys. Olen tullut pitkän matkan tänne meren rannalle. Meren ääreen. Sen lähelle, sen syliin. Olen ehkä tullut joen to

Olenko yksinäinen. En. Olen. Se on pusertanut minut pieneksi niin monta kertaa. Mutta se ei näy. Se on niin hiljainen ja pieni, ettei sitä huomaa, vaikka kuinka katsoisi. Se on pienempi kuin yöperhonen joka lepattaa ikkunan edessä koittaen pakoon sisäistä pahaa. Kukaan ei pidä minua kädestä kiinni yöllä, kun itken yksin. Kukaan ei pidä minua kädestä kiinni, kun näen painajaisia, joille ei ole loppua. Kukaan ei silitä minua, kun sairaalavuoteen kylmät kaaret tuntuvat jakojeni alla. Rintakehä kohoilee, vaikka se haluaisi jättää kohoilematta. Tuntuu puristavaa hengettömyyttä. Happi loppuu. Ilma on tunkkainen ja haisee pahalta. Päätäni särkee. Ohimo sykkii. Sykkii niin kovaa, että ihmettelen, miten kukaan muu ei huomaa sitä. Nostan jalkani ylös ja hengitän. Niin minulle aina sanotaan. "Hengitä". Hengitän, hengitän, mutta kun se ei jumalauta auta! Henki ei kulje enää. Se takertuu keuhkoihini kuin pikaliimattuna. Tunnen miten silmissä mustenee ja miten elämä lipuu silmieni edessä.

Maisema. Hiljainen veden pinta. Valot pimenevässä yössä meren pinnan yläpuolella. Saaret kohoilevat veden alta. Taivas on värjäytynyt ja se kuiskailee minulle. "Elä vielä hetki. Elä vielä toinenkin. Anna tuulen silittää huolesi ja murheesi." Yö on jo pimeä vaikka kello ei ole paljonkaan. Saunan lämmin höyry kerääntyy iholle ja valuu pisaroina lauteiden välistä lattialle. Nousen, sillä en saa enää henkeä. Tarvitsen viileää meri-ilmaa. Merta. Minun tarvitsee päästä uimaan. Kylmenevään veteen. Syksyn taivaan alla. Ilma on kostea. Kävelen reippaasti kohti merta. lyhyt laituri tikkaineen odottaa minua. Meri odottaa minua. Pimeys pelottaa. On aina pelottanut, mutta nyt, kun pitäisi uida pimeässä meressä, alan epäillä. Jalkani eivät epäile, vaan ne kuljettavat minut tikkaille ja kiipeän ne alas. Rauhallinen meri huuhtoo nyt poskilleni kihoavat kyyneleet. Pidän tikkaista kiinni. En uskalla irrottaa.  Mietin hiljaa mielessäni en mitään. Hiljaa. Saunakaveri juttelee. En kuule mitä hän

 Kävelisinkö yksin pimeässä. Istuisinko yksin valossa. Makaisinko yksin kivussa. Raottaisinko maailmaani sinulle. Rikkoisinko elämäni tässä. Kieltäydyn siitä. Kieltäydyn kaikesta mikä satuttaa ja silti sattuu. Kipu on kanssani nyt ja aina. Se ei juurikaan kysele lupaa, vaan tulee aina silloin kun ei pitäisi ja silloinkin, kun sille on lupa. Se kiipeää minua pitkin loputtoman matkan. Kiipeää kunnes löytää mitä etsii ja sitten... se pusertaa itsensä läpi joka solun. Saa suun maistumaan vereltä ja sappinesteeltä.  Kipu viiltää, kaivaa lihaksia irti jäisellä lusikalla, polttaa sieraimissa, leikkaa irti vatsalaukun ja valmistaa siitä aterian itselleen. Kohtu on jälkiruokaa. Ja tukka on kipeä. Jalat eivät kanna tätä raunioitunutta ruumista enää. En jaksa enää kulkea tätä polkua, mutta on pakko. Ainoa polku pois kivusta, vaikkei sellaista olekaan. Laahaan elottomuutta mukanani ja näen kirkkauden polun päässä. Siellä täytyy olla rauha ja kivuttomuus. Kipu minussa huutaa. Älä mene. Älä jätä min

Sinä et taaskaan sanonut mitään. Olit vain hiljaa vaikka pyysin sinulta sanoja. Et edes katsonut minua. Annoit ilta suukon ja käänsit kylkeä. Ihan niin kuin kaikki nämä vuodet. ”Mutta minä rakastan sinua” ajattelin. ”Rakastan ja kaipaan niin perkeleesti.” Käännyin selälleni ja tuijotin kattoa hiljaa. Miten me olimme ajautuneet tähän? Miksi me emme olleet enää toisillemme rakastavaisia? Oliko rakkaus välillämme sittenkin kuollut? Intohimo ainakin oli kuollut. Kauan sitten yksinäisyyteensä.  En saanut unta. Tuijotin kattoa herkeämättä. Hämärä teki temppujaan ja olin näkevinäni liikettä. Hievahdin levottomasti. Sinä käännyit selällesi vierelläni ja nukuit raskaasti. Miksi et halua minua enää? Miksi et suutele kuin olisin ainoa veden lähteesi? Miksi katsot minua niin väsyneesti? Miksi? Mieleeni pulppusi yhä enemmän kysymyksiä kysymysten perään ja aloin väsyä. Jospa nukahtaisin pian. Pääsisin pois tästä piinasta huomiseen. Silloin voisin taas päivän paneutua ajattelemaan työtä. Olisit poiss

Jokaisen puu on erilainen. Minun puu tuntuu, näkyy, maistuu. Se haisee, tuoksuu, kuuluu ja keinuu. Puussa on erilaisia osia, toisiinsa kuuluvia mutta toisistaan silti erilaisia. Ne kiinnittyvät kuitujen avulla yhteen ja joskus ne pysyvät toisissaan kiinni vain ajatuksen voimalla. Lehdet, oksat, runko, juuret, kuori, mahla, kuitu ovat kaikki yhdessä, erikseen toistensa voimavara ja olemassaolon ehto. Ilman yhtä, et voi saada toista, mutta ilman toista, yksi ei ole niin kaunis. Jokaisen puussa yksityiskohdat vaihtelevat. Ne vaihtelevat vuodesta toiseen, päivästä aamuun ja viikosta kuukausiin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa kertoa. Ei ole vain yhtä tarinaa yhdestä ihmisestä vaan yhteenkuuluvat elämät nivoutuvat toisiinsa ja muodostavat yksittäisiä tarinoita jokaisen omassa puussa. Juureni ovat ihmisiä, vain muutamia ihmisiä elämässä. Minun ihmisiä, minun pienessä, lyhyessä, mutta merkityksellisessä elämässä. Ne ovat paksuja ja virtaavat voimaa enemmän kuin sata härkää, eikä kukaan voi kai

Iltapala. Se on kohokohta. Vai oliko se kuolaaminen kohokohta? En enää muista, niitä on yhtäkkiä niin paljon. Kärryssä on tarjolla leipää, juustoa, ehkä kinkkua ja sitten mahdollisesti tomaattia taikka kurkun viipaleita. Teetä ja vettä on luontevasti myös. Mitä enempää ihminen voisi toivoa? No ei kuulkaas mitään. Paitsi ehkä… Seura. Olen vaihtanut osastoa. Vähemmän kuolaamista ehdottomasti, enemmän keskustelua ja sosiaalista toimintaa… APUA! No kestän sen kyllä. Ihan varmasti. Onhan tämä hauskaakin. Kun olin lätkinyt härskiintynyttä margariinia leivälle ja sen päälle puoliksi kuivahtaneita kinkun siivuja, istuin alas suureen pöytään. Jokaisella tuolilla nökötti joku enemmän tai vähemmän puheliaana.  Minun vieressäni istuu Jorma (en oikeasti kyllä muista nimeä). Jormalla on pikkutakki päällä ja hän syö ainakin seitsemän leipää jonka päällä on valehtelematta puoli pakettia sitä härskiintynyttä margariinia ja kaikki kinkkusiipaleet mitkä vain löytyi (hyvä ettei minun siivuja alkanut r

 Yö on pimeä ja viileä. Takki ei pysy kiinni vaikka kuinka yritän. Hihna nykäisee taaksepäin. Vanha koira on löytänyt hajun, josta se ei pääse irti. Jään paikoilleni seisomaan. Koira on ihana otus. Sen pakottaa hidastamaan. Ehtii katsella maisemia, kun tuo haistelee niin tarkasti kaikki hajut. ”Eikö voi vain viihtyä toisen seurassa? Mitä rakkaus on?” Mies kysyy alavireinen katse minuun käännettynä. ”Hmm, en tiedä. Etkö sinä koskaan ole tuntenut sellaista rakkautta, että voisit tehdä mitä vain toisen eteen?” Nykäisen hihnasta vähän kovempaa. En jaksa enää odottaa koiraa kun se lyllertää masentavan hitaasti edestakaisin jonkun uroksen hajuissa. ”En” hän sanoo kylmästi. Minua puistattaa. En voi käsittää ettei joku usko rakkauteen.  Pakotan hartiani pois hyökkäysasennosta ja otan isosiskomaisen ilmeen kasvoilleni. ”Etkö koskaan ole rakastanut ketään enemmän kuin itseäsi?” Kallistan päätäni hieman, sillä haluan kuulla vastauksen kirkkaasti. ”Kerran, mutta siitä seurasi vain huonoa, joten

"Ponnista!" kätilö sanoi, enkä arvannut, että siitä alkaisi elämäni paras ja kauhein aika. Ponnistin. Ponnistin minkä pystyin ja itkun sekaisin tuntein huomasin, ettei tästä tulisi mitään. Olin luovuttamassa, mutta minua kannustettiin lempeästi ja toistuvasti. Ja tiesinhän minä, ettei tästä enää voi perääntyä. Sattui niin vietävästi aina siihen asti, kun sain koskettaa sinun nenänpäätäsi. Kaikki kipu hävisi. Tai niin luulin. Siltä se tuntui. Sen hetken.  Toisen synnytyksen kohdalla menetin hetkeksi tajuntani ja kolmannen kanssa se sujui kuin tanssi. Kaikki kolme olivat niin erilaisia, kuten syntyneet lapsetkin. Ja niiden äiti. Jokaisen kohdalla erilainen. Eri ihminen. Minä olen ollut terroristi, kauhujen kauhu ja maailman paras mutsi. Olen voittanut paskin mutsi -palkinnon monta kertaa omasta mielestäni, mutta myös lasteni. OIkeasti. Olen ollut huono äiti. Mutta myös hyvä. Ehkä paras mitä lapsilleni olisi koskaan voinut tulla.  Kun sairastuin, järkytyin. Luulin, että nyt minä