Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on joulukuu, 2012.

Sydämeni jäätyi vain sulaakseen ja aloittaakseen uuden elämän

Avaan oven ja olen saada sydänkohtauksen. Vihreät silmät ja pellavainen pää nauraa makeinta nauruaan. "Voi prkl!" kiroan ja nauran itsekin. Lapsi rakastaa tätä. Minun säikyttämistä. Säikähdän joka kerta ja lapsi on kyltymätön. Minun pitää varmasti hankkia kohta tahdistin kun tuntuu, että sydämmeni jättää lyöntejä väliin joka kerta! Ilta taituu yöksi ja istun kynttilän valossa. Muistan miten yksitoista ja puolivuotta sitten elämäni muuttui täysin. Olin juuri mennyt naimisiin ja odotin onnellisesti ensimmäistä lastamme. Sydämeni jäätyi sinä aamuna kun tajusin, että lapseni syntyy nyt. Liian aikaisin. Kaksikymmentä kahdeksan tuntia sen jälkeen kun sydämeni jäätyi ja minusta tuli voimaton kuori, olen niin shokissa, etten uskalla hengittää. Odotan vain, että tuore isä tulee takaisin luokseni ja kertoo minulle edes jotain. Olen saanut pitkän ja vaikean synnytyksen jälkeen koskettaa pienen pientä nenänpäätä kun hänet jo kiidätettiin kilometrien päähän minusta, ettei pikkuiselta

Sydän pamppaillen!

Kylpyhuoneesta kuuluu pauketta, surinaa ja sahan ääniä. Mies laulelee iloisesti ja rakentaa lauteita. Minua hymyilyttää. Minulla on kaunis koti ja se on juuri saamassa uuden, ihanan saunan jossa on helppo rentoutua. Lauteet alkavat hahmottua ja olen asettanut tuoksuporon uusitulle ikkunalaudalle. Ihana tunne. Jouluna saamme saunoa uudessa, kaunissa saunassa ja voin ihastella oman ammattimieheni kättenjälkiä. Katselen kotiani. Olen nyt nähnyt sen eri näkökulmasta kun se on kuvattu myyntiin. Minä rakastan tätä paikkaa. Jokaista kukkaa tapetissa ja hankalaa seinää väärässä paikassa. Olen painanut tunteet taustalle ja uskotellut tämän olevan ihan oikea ratkaisu. On se. Mutta nukkekoti on silti minulle rakas. Tämä on minun ensimmäinen koti. Koti jossa viihdyn ja voin hyvin. Koti jota on rakennettu yhdessä sellaiseksi kun olemme halunneet. Meillä on euroopan paras koti. Oikeasti. Tänään oli koulun Joulujuhlat. Lapset esiintyivät juhlissa taustarooleissa. Hyvin meni. Hymyilin ja itkin niin

Ota minut salaa, sulje silmät ja suutele!

Bussin ikkunasta ei näy mitään. On hiljaista. Aamuiset ihmiset eivät katso toisiinsa. Ikkunassa on pelkkää pimeää, mutta jokaisen katse on ikkunaan suunnatu. Talvi on tullut kaduille ja lumi laskeutunut maahan. Minä tarvitsen lämpöä. Painan pipon syvemmälle päähän ja annan puhelimeni näytön valaista kasvoni. Luen ahneesti ja punastun hieman. Tunnen herääväni eloon ja luen häpeilemättä. Hymyilen äänekkäästi, enkä voi olla katsomatta ikkunasta ulos. Suljen silmäni hitaasti, kääntämättä päätäni, istumatta enää tässä. Olen pakotettu sulkemaan puhelimen työpäivän ajaksi, mutta se kuumottaa minua koko päivän. Se katselee minua pöydältä ja houkuttaa . "Muutama sana vielä... lue minua vielä vähän ja lupaan, lupaan olla kiihkeä..." En voi hymylleni mitään, mutta pidän pääni. En lähde tuohon leikkiin, sillä en voi taata kurittoman mieleni liikkeitä. Minun on pystyttävä ilmeettömään työhön. Kannettavan tietokoneen ruutu pimenee. Suljen kannen hätäisesti ja kerään tavarani kiireellä

Aukea.net

On sunnuntai. Olen ollut koko päivän suurten tunteiden varassa. Jätän ne järjen alle ja samalla epäilen, että olen väärässä. Tunteilla pitäisi olla tilaa. Niiden pitäisi saada kuulua. En kuitenkaan voi antaa niille sijaa. Jos tekisin niin, olisin järjetön eläin ja elämä olisi hankalaa ja kipeää. Istun sohvalle siemailemaan viiniä. Sunnuntain lähes täydellinen illallisen lautaset on jääneet keittiön pöydälle odottamaan halutonta kokkia jälkiään korjaamaan ja punaviini on hengittänyt lasissa liian kauan. Olo on raukea ja tabletin näytölle latautuu Hesarin uutiset. Poks. Aukea.net! Kaikki suuret tunteet häviävät kuin tuhka tuuleen ja saan uutta tuulta purjeisiin. Aukea.net. On siis olemassa paikka missä voin julkaista tekstiäni siinä toivossa, että saan rakentavaa palautetta. Palautetta sellaisilta ihmisiltä, jotka voivat minulle sitä antaa. Jotka voivat sanoa; "suksi suolle ja jätä nämä hommat!" tai sitten jotain muuta. Jotain muuta, toivon. No niin. Minä etenen taas.

Cry me a river!

Aamulla silmiin sattuu. En jaksaisi nousta, mutta kuulen olohuoneessa uutisten alkavan. Parivuoteemme jalkopäätyyn sijoitetusta pinnasängystä pikkuinen kurkistelee varpaideni välistä ja väläyttää aurinkoisen hymyn. Nousen lämpimän peiton alta ja värähdän kylmää aamua. Nostan lapsen pinnasängystä ja aamun kylmyys kaikkoaa kun pikkuihminen halaa koko pienellä ruumillaan minua. Painan nenäni pikkuisen kaulakuoppaan ja suljen silmäni hetkeksi. Nämä muutamat sekunnit laitan sieluni sopukoihin talteen ja hymyillen kannan pikkuisen ja itseni olohuoneeseen uutisten ääreen. Aamukahvi tarjoillaan eteeni ja maitomuki nostetaan lapsen pieniin käsiin. Isommat röllit kömpivät silmät unesta suloisina olohuoneeseen ja aamun rutiinit pyörivät omalla painollaan. Kukaan ei korota ääntään, eikä kukaan ole vihainen. Kenelläkään ei ole kiire, vaikka aikataulu on tiukka. Aamun on ohi ja painan oven kiinni jokaisen lähdettyä omaan päivään. Jään yksin tähän pieneen kotiimme. Silmiin sattuu. Päätän mennä ta