Mama Dreamer

Todella pitkästä aikaa olen innoissani ja hyvällä tuulella. Tunnen itseni energiseksi ja draivi on hyvä. Mutta kaikilla ei ole niin ja tunnen lievää syyllisyyttä asiasta.  Ympärilläni on ihmisiä, jotka surevat ja ovat alakuloisia, jopa masentuneita. Ahdistuneita ja kokevat yksinäisyyttä. Millä oikeudella minä en tunne niin? Haluaisin puristaa jokaista ja ottaa syliin. Silittää päätä ja lohduttaa, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Olen menettänyt rakkaista rakkaimman isäni. Tapahtumat ovat järkyttäviä ja synkkiä. Niin synkkiä, että vakuutusyhtiölle sisareni kirjailemassa kirjeessä läpikäydyt muistot tulvahtivat sieluuni kammottavalla voimalla. Voima olkoon kanssasi sisko. Teet arvokasta työtä läheistesi eteen.   Mutta ei. En tunne suurta tuskaa tai ahdistusta. Suruakin vain ajoittain. Pelkään, että tilanne muuttuu jossain vaiheessa. Itken kännipäissäni räkä poskella  kaiken ulos tilanteessa, jossa se ei ole soveliasta. Tai sitten hajoan atomeiksi nanosekunnissa, enkä pysty suoriutum

 Radio pauhaa makuuhuoneessa. Tv olohuoneessa. Selaan kännykkää, enkä mieti. Sitten se tulee mieleen. Mutsi on vanhus. Milloin niin kävi? Miksi niin kävi ja miksi hänellä on kipuja? Mutsi on ollut tervein ja upein ihminen ketä tunnen. Mutsilla ei ole ennen tätä ollut kipuja. Ei flunssaa kummempaa. Sitäkin harvoin.  Nyt hän kulkee kyyryssä, jos kulkee. Istuu sohvalla ja juttelee kuten ennen, mutta jotain on muuttunut. Mutsista on tullut vanhus. Enkä minä ole huomannut sitä. Totuus lävähti kasvoille, kun faija nukkui pois.  Silloin tajusin mihin maailmaan olemme ajautumassa. Olemme ajautumassa tai ajautuneet siihen pisteeseen, missä oma elämä alkaa tuntua toisarvoiselta ja pelottavalta. Missä kaikki ajatukset pyörivät mutsin luona.  Mutsi nauraa makuuhuoneessa ja puhuu puhelimessa ystävättärensä kanssa. Kuuntelen hänen nauruaan ja sydämessäni läikähtää onni. Hänen huumorintajunsa on säilynyt kivuista huolimatta. Mun mutsi on maailman hauskin tyyppi! Muistan miten kipulääkkeiden viemä ter

 On sanomattakin selvää, että elämäni on muuttunut. Mutta jotenkin jännästi... se ei ole muuttunut. Istun tässä sohvalla läppäri sylissäni, kuten ennenkin. Arki rullaa kotona, koulussa, töissä, kuten ennenkin. Koira on oma suloinen itsensä, lapsi ruinaa uutta skuuttia, ruoka porisee hellalla ja mikään ei ole muuttunut. Isäni nukkui pois. Lähti saappaat jalassa, kuten sanotaan. Jos jostain, niin siitä olen onnellinen. Ei pitkittynyttä kärsimystä, ei tuskaa jota ei pysty käsittelemään, ei sairaanloista yksinäisyyttä. Vain kuolema, joka vei mennessään. Lähes kerralla.  Varmasti jokainen haluaa lähteä saappaat jalassa, mutta faija ansaitsi sen. Kaiken sen jälkeen. Kaiken kokemansa ja elämänsä jälkeen. Hänen elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Ei helppoa, eikä kotoisaa. Eihän kenenkään elämä ole, mutta faija sai kyllä tarpeeksi paskaa niskaansa. Sairauksia, taloushuolia, konkursseja ja mitä vielä. Faija rakasti Elvistä ja aurinkoa. Elviksen kokoomalevy ajautui joskus minulle ja kuuntelin