Mama Dreamer

 Sun henki leijuu mun yllä. Olet mun enkeli. Mun ainoa ja rakkain enkeli. Olen menettänyt sut vain saadakseni sut kokonaan. Omakseni ja ikuisesti. Nyt ja huomenna. Istut olkapäälläni aina, kun teen tyhmiä. Aina, kun hymyilen ja halaan. Aina, kun olen ystävän lähellä. Lähellä ketä tahansa. Sinä istut siinä ja hymyilet mulle. Teen mitä tahansa. Et ole hyvä enkeli, et huono. Olet mun enkeli. Et sano mitään, et tee mitään. Et anna mulle merkkejä tai ääniä. Olet vain. Rakkaus olkapäälläni.  Talvi voi olla kylmä, mutta olkapäälläni on lämmin. Kesä voi olla kuuma, mutta olkapäälläni on viileä. Olet tasapainottava, keinuttava. Olet minun. Olet mun kasvoni, kehoni. Olet mun voimani, heikkouteni. Olet mun kaikkeni. Olet mun enkeli. Kirjoitan susta tuhannetta kertaa. En viimeistä, en ensimmäistä, tuhannetta. Kirjoitan susta, koska olet mun voimaeläimeni. Elämä joka saa mut elämään. Kuollut joka saa mut tuntemaan, kaipaamaan. Olet mun. Mun enkeli. Olet erilainen kuin muut. Olet aina ollut. Olen er

Voi vittu, että sattuu päähän. Taas. Mua on sattunut päähän aina pikkulikasta saakka. Se ei ole aurallista migreeniä. Auratonta. Jonkun mielestä sitä helpointa, mutta voin vakuuttaa, että se,  joka niin luulee, !! Tervetuloa vaan kokeilemaan. Joka päivä !!  Tänään olen yrittänyt nukkua sitä pois, lääkinnyt sitä, tehnyt mielikuvaharjoituksia, ulkoillut, juonut, syönyt, käynyt vessassa.  Mikään ei nyt auta. En näe kunnolla. Tietokoneen näytön teksti on kissan kokoisilla fonteilla. Suuta kuivaa, vaikka lipitän vettä (kohtuudella) koko ajan. Kaikki äänet vituttaa ja valot satuttaa. Huono omatunto kolkuttaa ja masennus lisää tuskan tuntua.  Mulla on diagnosoitu hemipleginen migreeni ja sekä auraton migreeni. Ei onneksi muuta. Tämä on ollut ihan perseestä. Joka päivä jonkin asteista kipua. Joskus kaivellaan jäisellä lusikalla silmäkuoppaa ja toisinaan töhnäsärkee ohimolla. Joskus sattuu niin paljon, etten pysty olemaan, toisinaan taas pystyn elämään normaalia elämää säryn värittämänä. Mun on

 Sinun ihanan kiihkeä hengityksesi tuntuu minussa. Joka soluni hengittää sinua kuin olisit viimeinen hengenvetoni. Rakastan sinua kiihkeästi ja vertahyytävästi. Yksin. Kävelen katua pitkin ja näen ympärilläni vain zombeja joilla ei ole määränpäätä, eikä älykkyyttä. He eivät ymmärrä minua. He eivät ymmärrä rakkauttani ja vaikka kuinka selitän, en saa sanottua mitään. Katu päättyy ja päättyy päivä. Minä jään seisomaan tuuleen ja tuiskuun. Kaipaan sinua. Kaipaan sinua liikaa. Se sattuu. Puristaa minut pieneksi. Puista varisee viimeisetkin lehdet ja talvi kiristää otteensa minusta. Haluan vain olla. Mennä ja tuntea itseni voimalliseksi, voittamattomaksi. Tunnen miten veri virtaa suonissani kuohuen.  En välitä tästä elämästä. Haluan vain elää kanssasi. Haluan olla ikuisesti sinun. Haluan elää ja kuolla kanssasi. Jätän kaiken. Saanhan jättää kaiken? Jätän lapset, miehen ja elämän. Koiran ja kaiken. Sinun vuoksesi.  Sinun vuoksesi mania.

 "Peittele minut!" Hän pyytää ja katson häntä säälien. En voi muutakaan, tai siltä minusta tuntuu. Istun hänen vuoteensa vierelle ja peittelen. "Noin. Nyt minä menen..." Nousen ja poistun.   Huoneeni ovi tuntuu liian kevyeltä. Se ei pidä poissa tuota ihmistä, joka haluaa hallita. Minua ahdistaa, itkettää ja tuntuu, etten saa henkeä enää. Kirjoitan päiväkirjaani merkinnän.   "Jos ikinä tuntuu tältä pitkässä parisuhteessa, juokse!"  Jos alkaisin inhota sitä ihmistä, ketä rakastan, istun alas ja pyydän lupaa lähteä, lähden. Jos alkaisin inhota. Olin varma, että alkaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vesi liplattaa hiljaa ja tuuli on leppeä. Juuri sellainen täydellinen. Aurinko lämmittää ihanasti, juuri niin, kuin kuuluu. Vene lipuu veden päällä kevyesti. Juuri sillälailla täydellisesti. Olen onnellinen. Katson sinua.   En muista enää miksi peittelin ja luin satuja ihmiselle, joka satutti minua vuosia. En enää muista miksi vihasin ja miten paljon. Mutta sinut mi

 Luin Asta Lepän kolumnin, joka kysyy; " Miksi jatkotutkimuksiin ja oikeaan diagnoosiin pääseminen on niin hidasta julkisessa terveydenhuollossa " https://yle.fi/uutiset/3-11577074?fbclid=IwAR1GPs8nJr8fKvLd3ZjwCqC8_ZX-M6U2znm71IRHWoLnsb5irBeUzTvyOPE Niin. Minulla on käynyt posketon tuuri. Olen kuulunut työterveyden piiriin aikaisemmat kolmetoista vuotta. Se tarkoitti käytännössä sitä, että minulla on ollut mahdollisuus päästä hoitoon heti tai heti. Muistan kirkkaasti esimerkiksi sen, kun minulta yksikertaisesti loppui voimat kun nojasin keittiön tiskialtaaseen. Nojasin ja silmissä musteni. En jaksanut enää. Siitä alkoi minun matkani julkiseen erikoissairaanhoitoon työterveyden kautta. Matkani oli nopea ja minulla oli koko ajan joku tukenani. Nyttemmin. Olen edelleen erikoissairaanhoidon piirissä, luojan kiitos siitä, mutta siellä minua hoidetaan vain yhden sairauden osalta. Jos minulle tulee flunssa tai migreeni, jos minulla epäillään jotain muuta pitkäaikaissairautta niin ol

 Kuulen hengityksesi takanani. Rakastan sinua. Viimeiset vuotemme on olleet raskaita ja todella raskaat ajat ovat vasta alkamassa. Kaikki päättyi alkaakseen alusta.  En olisi mitään ilman sinua. Minua ei olisi ilman sinua. Kuuntelen rauhallista hengitystäsi tunnin, kaksi, en tiedä. Kuuntelen sinua, koska se tyynnyttää minut. Minun levoton sieluni tarvitsee sinun hengitystäsi. Käännyn ja näen hahmosi piirtyvän silmieni alla. Näen, miten rintakehäsi kohoilee. Luojan kiitos, sillä minä en kestäisi jos se lakkaisi kohoilemasta. Ennen minua. En hallitse tätä. Tätä rakkauden määrää. Rakastan sinua niin paljon, että se sattuu. Sattuu, koska en ehkä ole tarpeeksi sinulle. Sinä kannattelet minua, mutta kuka kannattelee sinua? Herään. Olen viimein nukahtanut. Suutelet minua ja lähdet. Katselen loitonevaa selkääsi ja suljen silmäni uudelleen. Haluan nukkua, en tuntea tuskaa. En tuntea mitään. Vain nukkua. Pieni märkä nenä koskettaa minua; "Mennääks pissille pliis." nousen ja tunnustelen

 Ette arvaa missä istun!  Nojatuolin pehmusteet ovat muotoutuneet minuksi ja rahi jaloikseni. Istun tässä ja huokailen. Haluaisin kirjoittaa toivosta, mutta en saa sanoja näytölle. Kirjoitin toivosta kyllä jo aikaisemmin. Olen kirjoittanut siitä monta kertaa. Sillä aina on toivoa. Se voi olla vain hankala löytää. Olen löytänyt toivon ja vaalin sitä. Jos on päiviä, jolloin tuntuu, ettei elämässä ole sitä, kaivan pienen vihreän kirjani ja etsin sieltä. Sinne minä olen piilottanut sen. Kaiken jo sanotun. Syys on värjännyt lehdet keltaiseen ja punaiseen. Mutta se alkaa jo olla mennyttä. Talvi koputtelee ovella ja pyytää lupaa, jota se ei tarvitse, saa. Se tulee huolimatta minusta. Olen saamaton, laiska ja haluton. Olen elämääni väsynyt tallustaja. En tunnusta, mutta näet sen minusta. Kaiken, minkä salaan. Katson sinuun ja kuulet huutoni. Nojatuoli kantaa kaikki huoleni. Painaudun siihen, kuin tarttuisin viimeiseen elämänlankaan ja kietoutuisin siihen. Sen näkee siitä, nojatuolista. Se näke

 Kylmä jalka koskettaa kylmää lattiaa.  Peili ei hymyile tänäänkään. Mutta mielipuoli minussa katsoo sitä.   Sijaamaton vuoteeni houkuttelee, mutten pysty kiipeämään sinne. Se on liian korkealla minun pienelle mielelleni.  Kylmä lattia kuljettaa kylmät jalat keittiön kautta kylpyhuoneeseen. Sielläkin on peili. Koitan katsoa itseäni silmiin, mutta en pysty. En näe siellä mitään. Vain ruskeaa loputtomuutta.  Laitan teen hautumaan ja avaan radion. Sen suloiset soinnut soljuu korvissani kuin ikuinen uni.  Avaan silmäni uudelleen. Tee tuntuu kuumalta, mutta nielen sen siitä huolimatta. Jäähtynyt juoma ei ole mun juttuni. Aamun lehti loistaa kirkkaana edessäni. Kännykkä. Pirun kapistus. Mutta olen siinä kiinni. Olemme symbioosissa.  Avaan vihreän vihkoni taas. Avaan sen joka päivä. Haluaisin kirjoittaa siihen, mutta pieni valkoinen ystäväni tönii märällä kuonolla jalkaan. "Pissille tänks." Huuhtelen tyhjän teekuppini, suljen laitteeni ja otan takkini. Käyn ulos kylmään syysaamuun. 

Mä en oikeastaan ole Korsosta, vaikka aina niin sanon. Mä olen kotoisin Jokivarresta. Siitä Korson ja Mikkolan kupeesta. Nuoruuteni vietin siellä Jokivarressa, Nikinmäessä, Mikkolassa, Korsossa ja Koivukylässä. Taisin mä käydä Tikkurilassakin.  Missä mun juuret on? Siellä ne on. Missä sun juuret on ja minkälaisen jäljen ne on sinuun jättäneet?  Mä muistan kaikki ne narkomaanit, alkoholistit ja täysipäiset. Muistan ystäväperheet, ystävät. Vanhempien työkaverit ja ne sivilipalvelusmiehet, jotka lauloivat mutsin kanssa aamuyöhön.  Mutta juuret. Ne on niissä ihmisissä. Mun frendeissä. Ala-asteelta. yläasteelta. Sitten oli Mira.  Mä muistan Nooran, Anun, Piian, Karon, Ralen, Rolen, Reijan ja mitä niitä nyt oli! Herran jestas niitä oli! Rakkaudella muistelen niitä aikoja.  Sitten oli Mira. Mira saa mulle kyyneleet silmiin. Aina. Koska Mira oli mun sielunsisko. Yhtään vähättelemättä ketään.  Miran kanssa vietettiin kesät. Milloin meillä, milloin hänen luonaan, milloin mummulassa. Mira oli mul

Koira vaeltaa puolelta toiselle. Puista pudonneet lehdet on kuurassa. Talvi tulee, se on selvä. Mä puristan käsiäni nyrkkiin. Hengitän raitista ilmaa ja koitan olla ajattelematta. Musiikki soljuu korvissa. Taas. Kukaan ei tunne mun tuskaa. Se kaivaa mun sielua ja vaikka kuinka pinnistelen, se on siellä. En halua ja koitan taistella sitä vastaan, mutta se on. Mä voitan tän vielä. Tiedän sen. Olenhan voittanut tämän ennenkin. Ja siinä se on. Toivo. Olen etsinyt sitä ja uurastanut sen eteen. Se on siellä. Mutta miksi se tuntuu niin kaukaiselta? Ja kun ulkoa pääsen sisälle, miksi minä istun taas tässä sohvalla ja kutistun pieneksi rusinaksi. Yksinäiseksi rusinaksi, joka on kuivunut ja maistuu homeelta. Kävin kurssin. Viiden viikon mittaisen.  Siellä käsiteltiin myös toivoa. Se avasi jonkun sopukan ja näin sen toivonpilkahduksen jossain. Yritän pitää siitä kiinni. Kurssista oli muutakin hyötyä. Se avasi ovia. Niistä lisää joskus myöhemmin.  Aah. Ääh. Televisiosta tulee remonttiveljekset. Ih

Nousin tänään ylös, mutta tuntui siltä, kuin en olisi herännyt ollenkaan. Päivä kulkee hitaasti ja kuuntelen äänikirjaa hukuttamalla sen aivosumuun. En kuule, mutta en voi olla kuulematta. Sohva alkaa tuntua ahdistavalta ja raitis ilma houkuttelee. Nousen, puen päälle punaisen takkini ja lenkkarit. Sitten olen valmis. Ulos. Maailmaan. Kaivan naftaliinista vanhan järjestelmäkamerani ja ajattelen verestellä muistoja. Muistoja joita ei oikein ole. Kamera on minulle yhtäkkiä mysteeri. Mitä nämä nappulat oikein on ja mitä ihmettä minä teen. En pääse metriäkään, kun näen ensimmäisen kuvauskohteen. Metsä parantaa minua. Sen värit. Ikuiset värit. Kuvasin vanhalla kamerallani, mutta tie ei ollut smootti. Se ei suostunut kuvaamaan ja kuva oli linssistä katsottuna suttuinen. Miksi?! Jos olisin aikoinani käynyt kursseilla niin osaisin varmaan vähän paremmin. Tai jos olisin viitsinyt tutkia alan kirjallisuutta. Löytyisi netistäkin varmasti hyviä vinkkejä valotukseen ja muuhun. Mutta mutta... Sain a

Pöydän kulma painaa käsivarttani ikävästi. Asento on historiallisen huono. Hajuveden kevyt tuoksu leijailee huoneessa kun kynä piirtää sanoja toisensa perään paperille. Lyhyt viesti tai romaani, ihan sama. Sanoja yhtäkaikki, sanoja joilla on merkitystä juuri nyt.. Pesukone pyörittää märkää pyykkiä äänekkäästi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kohina ja lorina kuuluu tähän asuntoon. Ne kuuluvat tähän elämään kiinteästi kuin se, jolle kirjoitan. Pesen ja pesen, pesen ja pesen. Sinua ystäväni rakastan sanattomasti. Olet minulle tärkeä ja oleellinen kuin pyykkikone, joka pesee minut puhtaaksi. Peset ja linkoat. Olet hiljaa. Olet olemassa. Minä käytän sinua. Minä tarvitsen sinua. Sanat näyttävät kauniilta kirjepaperissa. Minua hymyilyttää ja suhautan lisää hajuvettä. Jospa se tuoksuisi minulta vielä perilläkin? Halusin vain sanoa, että olet mielessäni nyt ja aina.

Istun autoon, takapenkille. Ystäväni istuu viereeni. Hieno Volvo, jossa on nahkapenkit, lipuu eteenpäin ja lähtee kohteeseen.  Minua ei jännitä. Tuttuja ihmisiähän nämä. Alamme jutella yhdestä jos toisesta. Juttu kulkee soljuvasti ja mieleni tuntuu tyytyväiseltä. Sitten se tapahtuu. Se mitä osasin kyllä odottaa, mutta minkä toivoin vain katoavan ilmaan kuin savu. Keskustelu siirtyy duuneihin. Aina duuneihin. Tuska höristää korviaan ja kuuntelee tarkasti. Aah. Duuniasioita. Niitä, joita minulla ei ole, ei ole ollut vähään aikaan, eikä tule. Ysätäväni puhuu innoissaan. Uusi duuni, uudet kuviot. Miten ihanaa. Palkka juoksee ja elämä tuntuu hymyilevän. Hymyilen. Mutta minua ei hymyilytä. Häpeä kuuntelee ja odottaa. Odottaa vuoroaan. Se haluaa nostaa punan kavoilleni ja päästää tuskan irti. Mutta minä nielen. Ja odotan. Veri pumppaa suonissani ja soi korvissani. "Mites sun duunikuviot?" Kysyy hyvää tarkoittava ystäväni.  Kaboom! Häpeä. Se on odottanut tätä hetkeä. Sitä se tekee jo

Koskettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyörittelen suussani, tunnen sen kitkerän suloisen maun. Hiljaisuus repii riekaleiksi tunnotta, kysymättä. Hiljaisuus hellii onnellista kevyenä kosketuksena sydämessä. Silittää tuskan unohdukseen ja antaa armon rikkoneelle. Olen rikkonut. Menneisyys ei ole päästänyt minusta irti. Olen satuttanut ihmistä ihmisenä, sairaana, yksinäisenä. Kun hiljaisuus sulkee minut sisäänsä, kuolen vaikka todellisuudessa synnyn uudelleen. Istun kylmällä kalliolla. Sen halkeamat tuntuvat allani. Ehkä ne kertovat minulle, että elämään kuuluu uurteita. Syviä ja vaikeita, pinnallisia ja merkityksettömiä. Hengitän hiljaisuutta, koettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyöreä, täydellinen syyllisyys maistuu kuvottavalta. Sen sormet pyyhkivät hiljaisuuden pois, huuto kaikuu korvissani. Manaavat äänet kiroavat minut eivätkä anna armoa. Olen puukottanut rakkaitani. Työntänyt petollisen tikarin syvälle sieluun ja kääntänyt sitä kerta toisensa jälkeen. En ole vaien

Keittiön tuoli tuntuu puuduttavalta. Takapuoli on litteä. Ikkuna huurtuu hengitykseni tahdissa, mutta jääkiteitä ei vielä näy. On syksy, mutta ei kuitenkaan.  Odotan niitä. Jääkiteitä. Muuta en talvessa odotakaan. Paitsi sinua. Keittiön pöydän ääressä. Sinua. Hengitys höyrystyy. Tunnen sen vaikka en näe. Ilta hämärtyy ja kuu nousee taivaalle. Se loistaa niin kauniisti, että kyyneleet täyttävät kyynelkanavani. Et ole tullut kotiin. Olen varma, ette tulekaan enää. Yksin yksinäinen. Minä. Olen unessa. Se on totta. Vaikka ei olekaan. Odotan sinua. Sinua ja jääkiteitä.

Olemme muuttaneet viimeisen seitsemän vuoden aikana kuusi kertaa. Vähän liian monta. Onni on kuitenkin ollut puolellamme joka kerta. Kaikki asunnot ovat olleet jotakuinkin puhtaita, eli tietyistä homeista vapaita ja jokaiseen olemme mahtuneet. Olemme saaneet asua samoilla hoodeilla, joten lasten päiväkoti ja koulut on pysyneet samoina. Joskin kaveripiiri on muuttunut useasti asuinpaikan mukana. Viimeistä edeltävä koti oli Upinniemessä. Kaukana kaikesta. Kaunis paikka, kivoja asukkaita (muutamaa läpimätää omenaa lukuunottamatta) ja kivat ulkoilumaastot. Mitä nyt ne kerrat poislukien kun armeijalla oli harjoitukset ja niille maastoille ei ollut asiaa. Nykyinen kotimme on lähellä nuorimman koulua ja kavereita. Mikä onni ja autuus. Asunto on myös kiva. Vaikka emme saaneet valita tätäkään kotia, niin se tuntuu omalta. Kodilta. Olen ennenkin erehtynyt siinä tunteessa, mutta nyt uskon, että asumme tässä monen monituista vuotta.  Täällä on ihmisen hyvä olla. Talo on täynnä haukkuvia koiria, jo

Mäkikuisman tuoksuinen nainen kävelee edessäni. Jotenkin ihailen häntä. Hänellä on kauniit vaatteet ja reipas kävely. Terveen näköinen ihminen. Ei sillä lailla laiha, vaan juuri oikean kokoinen. Sellainen joka istuu muottiin. Tähän yhteiskunnan muottiin. Yhteiskunnan muottiin. Minä en sovi siihen. Paitsi jos otan päälle "kehopositiivisen" katseeni. Sitten kelpaan. En toki silloinkaan kaikille, mutta niille keitä tunnen. Mutta minä en sovi yhteiskunnan muottiin.  Miksi? Koska olen mieleltäni sairas. Mielisairas. Lapinkielellä "pörrö" eli hullu. Kaikki tämä kalskahtaa korvaan ja tekee pahaa. Mieleltään sairaita yritetään nykyisin ymmärtää ja tabuja rikkoa. Stigmaa lievittää. Mutta siinä on onnistuttu huonosti. Olen myös ylipainoinen. En ehkä paljonkaan jonkun mielestä, mutta paljon mittareiden valossa. Läski.  En siis ole yhteiskuntakelpoinen.  Mäkikuisman tuoksuisella naisella ei varmasti ole mitään ongelmia. Hän lienee onnellinen. Ei ainakaan tarvitse murehtia ylipa

 Sohva on kutsunut luokseen. Istun sen syleilyssä, vaikka pitäisi poistua ovesta ulos ja kohdata maailma. En halua. Se työntää luotaan pois. Se työntää. Ikkunasta näkyy ruska. Keltaiset koivut ja vielä jokunen vihertävä lehti. Tuuli tuivertaa ja sade ropisee.  Koira. Minulla on koira, kuten tiedätte. Sen nimi on Lulu. Se on varmasti maailman suloisin lelukoira, jota luullaan pennuksi tämän tästä. Se on leikkisä ja hauska, mutta mahdottoman laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei useinkaan halua kävellä kuin pakollisen pissin verran, mutta minä pakotan sen lenkille. Se on aina yhtä taistelua, mutta useinmiten minä voitan. Koira. On hoidossa. Minä olen ilman koiraa kuin sokea ilman keppiä. Olen epäkunnossa ja tarvitsen terapiakoiraani kävelyttämään minua. Minun pitää päästä ulos. Onneksi saan sen kohta kotiin ja se pakottaa taas minut ulos. Sateeseen, mutta ihan sama. Kunhan se vie minut ulos.  Sillä minä kuolen tänne sisälle. Näiden seinien sisälle. Tähän viehättävään pieneen kolmioon. Lasi

 Minulla on ollut vuosien aikana pakko kirjoittaa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa ja blogeja ja paria kirjaa. Kirjoja en ole koskaan saanut valmiiksi ja blogit on jääneet unholaan, mutta päiväkirjaa pidän edelleen. Olen poistanut verkosta kokovartaloellin. Älkää kysykö miksi. Siellä olisi ollut paljon luettavaa... mutta se on nyt poissa samoin, kuin kaikki sinne kirjoittamani. Pah. Miksi sitten kirjoitan taas? Luin tätä blogia jota ole pitänyt vuonna 2013 kun sain diagnoosini. Olen avannut tänne päiviäni ja tunteitani ja koittanut tämän avulla selvitä. Nyt, kun luen tätä huomaan, miten samanlaisessa jamassa olen nyt. Samoja tunteita ja ajatuksia, vaikka olen jo paljon viisaampi tämän sairauden suhteen.  Samoja ajatuksia jotka kiertävät kehää. Miksi en pääse niistä eroon? Jos siis haluat tietää mitä minulle kuuluu; lue tämä blogi. On asiat muuttuneetkin. Olen nykyisin työtön. Sairaslomalla oleva työtön. Minulla on kotona enää yksi lapsi ja hänkin on jo kolmannella koulussa. Olemme hävinn