Mama Dreamer

Espanjassa kaikki on paremmin. Paitsi, että siellä koulu ryöstää Suomen valtiolta kamalasti rahaa rehellisellä petoksella ja opettajat kiusaavat toisiaan ja rehtori on läpimätä. Niin... ihan niin kuin tätä samaa sontaa ei olisi joka puolella muualla maailmassa (Suomessakin). On ihastuttavaa seurata kyseisestä asiasta virinnyttä keskustelua eli keskustelupalstoilla muutaman ihmisen ylläpitämää huutoäänestystä. Toinen on toistaan parempi ja toinen toistaan mädempi. On niin hienoa seurata muitakin vastaavia "sotia" sillä silloin voi nostaa itsensä jalustalle ja julistaa, että minä en koskaan alentuisi tuollaiseen kielenkäyttöön ja pajattamiseen. Minä en koskaan, en. Sitten istun auton rattiin ja kaikki saatanan nysvät ja töpeksijät saa tuta. Bussissa kanssamatkustajat ovat ihan syvältä ja kuski törkeä ja vihamielinen. Kaupassa mummot ryysii eteen ihan niin kun heillä olisi kiire jonnekkin muuallekin kun hautaan. Hah. Mihin niillä on kiire? Ja miksi en voisi matkustaa bussissa

Mitenhän sitä ihminen saisi itsensä elätettyä tekemällä työtä jota rakastaa? Minä pidin valtavasti esimiestyöstäni, mutta minun pirtaan sopimattomat työajat pistivät valitsemaan toisen homman. Suren sitä. Mutta esimiestyö ei ole autuus. Autuus olisi kirjoittaminen. Tai autuus ja autuus... jokaisessa duunissa on ne omat plaaplaa ja niin edelleen, mutta sitä minä rakastaisin. Joka päivä saisin kirjoittaa työksi. Jokainen päivä saisin pohtia ja miettiä, kirjoittaa ja korjata. Olla tyytymätön ja sitten tyytyväinen. Korjata ja miettiä. En osaa kirjoittaa mielestäni riittävällä tasolla tehdäkseni sitä ammatikseni joten olen tässä alkanut unelmoida opiskelusta. Avoimessa yliopistossa voisin suorittaa kirjoittamisen opintoja. Voisin aloittaa ne ensi syksynä. Mutta mitäs sitten? Mitä haluaisin kirjoittaa työkseni? Lehteen? Kirjoja? Blogeja? Mitä? En tiedä. Kirjan kirjoittaminen on ollut unelmani jo pitkään ja minulla on käsikirjoitus pöytälaatikossa (lue: läppärillä). Julkaisen sitä Migree

Minulla on hyvä ystävä. No on montakin, mutta tämän kyseisen ystävän kanssa meillä on sama harrastus. Nimittäin veneily. Veneilemme läpi kesän ja nautimme elämästä. Nyt kun löysimme toisemme voimme nauttia myös toistemme seurasta ja istua pitkiä iltoja tulilla joristen, nauraen ja ryy... syöden. Viime kesänä oivalsimme miten paljon toinen voi toiselle antaa. Jaoimme ruokaan liittyviä ideoitamme joka reissulla ja vähän niiden ulkopuolellakin. Joka kerta kun kohtasimme saaristossa, vaihdoimme ajatuksia ruoasta. Mikä on helppo eväs pitkällä legillä? Mitä te aina grillaatte? Mikä kuivamuona toimii teillä? Se on mielettömän hauskaa avartaa mieltään ja seuraavalla kauppareissulla etsitäänkin jo totutusta poikkeavia uusia juttuja nuotiolle tai veneen kuivakaappiin. Tämän ilon olemme päättäneet jakaa muillekin. Haluamme kirjoittaa kirjan! Niin tosin moni muukin ja keittokirjoja onkin jo ihan kyllästymiseen saakka. Miten siis saisimme tästä ajatuksesta tuoreen ja sellaisen, että se kiinnost

Miksihän ihmiset ajoittain kokevat kaukokaipuuta? Miksi tulee tunne, että täältä pitää päästä pois? Minä haluan pois, mutta luultavasti eri syystä kuin monet muut. Silti samasta syystä kun toiset. On henkilöitä jotka karkaavat omaa elämäänsä. Elämästä pääsisi loppujenlopuksi helpommalla kun kohtaisi totuuden ja hoitaisi sen kuntoon. Jos sössit kaiken, ei se helpota ulkomailla. Voisi kuvitella, että siellä sitä vasta kusessa onkin jos asiat on pepullaan. Suututin tässä hiljan henkilön kysymällä häneltä itselleni tyypilliseen tapaan suoraan, että eikö hän koskaan kyllästy siihen sössimiseen? Hänellä kuitenkin on läheisiä jotka välittävät ja jotka olisivat kyllä tukena. Sen sijaan, että olisin saanut vastausta, hän sulki minut elämänsä ulkopuolelle. Olen pahoillani siitä. Se ei ollut tarkoitukseni. Joskus en osaa pitää suutani kiinni... Hänkin elää jatkuvissa unelmissa. Mutta hänen unelmansa eivät juuri koskaan ole realistisia vaan ne keskittyvät nopeaan rahaan, helppoon elämään ja upe

Mieli on harmaa. Sielussa ei liiku mikään ja tuska vilahtaa välillä paidan helmasta. Surullinen tunnelma on vietellyt nukkekodin ja tuntuu siltä kuin meiltä olisi varastettu jotain. Kuin joku olisi salaa käynyt muuttamassa huonejärjestystä tai astuisin väärään kotiin. Tänään tarvitsisin aurinkoa. Olisi juuri sellainen päivä joka vaatisi lisävoimaa. Läheisiäni on lomalla Teneriffalla ja itkin kun katselin iloisia ihania kuvia heidän lomasta. Olen niin onnellinen, että juuri he ovat lomalla sillä he sitä kaikkein eniten tarvitsivat. Itkin kun näin miten he hymyilivät ja näyttivät kauniilta. Tänään tarvitsisin aurinkoa. Tänään voisin paremmin jos voisin olla auringossa. Antaa sen lämmittää jähmettynyttä sydäntäni ja kuivattaa pois kyyneleeni. Aurinko kertoisi minulle, ettei nyt ole niin paha olla, ettei nyt tarvitse tuntea surua vaan iloita. Aurinko uskottelisi, että nyt on aika iloita elämästä ja siitä, että koti saa sielunsa vielä takaisin. Ja minä uskoisin. Uskoisin siihen kuin elä

Suru on ihmeellinen asia. Se tarttuu. Antaa syyn itkeä. Polttaa syvältä. Joskus se antaa toivoa. Ajoittain uskoa paremmasta. Jokainen suree omalla tavallaan. Toinen itkemällä, toinen nauramalla. Joku piirtää ja joku kirjoittaa. Jokaisella on oma suru. Se on aina sellainen, ettei kukaan muu voi sitä täysin ymmärtää, mutta silti sen voi tuntea. Miltä se tuntuu? Miten se muuttaa sinua? Vai muuttaako se? Muutuinko minä, kun koin surua? Muutuin. Ymmärsin, että elämä on lyhyt ja se on elettävä nyt eikä huomenna. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Oma muutokseni alkoi yli kymmenen vuotta sitten kun läheinen ystäväni, serkkuni ja sielun siskoni kuoli traagisesti liikenneonnettomuudessa. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja elämä on vienyt ja tuonut. Antanut ja ottanut. Jokainen surun vuodattama kyynel antaa kuitenkin aina uuden mahdollisuuden iloon ja onneen. Jokaiselle vuodatetulle kyyneleelle on hymy. Varmasti on, uskon niin.  Siksi hymyilen nytkin. Aina on syytä hymyillä. On muistoja. On tun

Ihmisen elämä täyttyy ihmeellisistä asioista. Kohtaamisista erilaisten asioiden, ihmisten ja eläinten kanssa. Osa kohtaamisista jättää syvät jäljet vaikkei itse kohtaamisessa kestä kuin hetki. Joskus kohtaamansa asian, henkilön tai eläimen ottaa ikuisiksi ajoiksi elämäänsä tavalla tai toisella. Tietoisesti tai tiedostamatta. Monet jäljet seuraavat meitä läpi elämän ja niitä on joskus vaikeakin sietää. On haasteellista oppia elämään hetkessä, tässä ja nyt. Oppia, että elämä voi olla onnellinen vaikka se juuri nyt ei tunnu siltä. Huomenna on murheellinen päivä. Törhö poistuu rakennuksesta. Iso T lähtee häntä pystyssä kohti parempia metsästysmaita. Kissa joka on rakastanut minua ja Simoa varauksetta viimeiset viisitoista vuotta. Kissa joka on sitonut meidät yhteen ja näyttänyt tien. Kolli joka on pitänyt järjestystä talossa ja lapset nuhteessa. Kolli jollaista ei toista ole... Törhö on ollut kohtaamisista se joka jää elämään minuun ikuisesti. Olen kasvanut Törhön mukana aikuiseksi

Elämässäni on tärkeä henkilö joka sairastaa munuaistautia. Sitä tautia johon Juice Leskinen kuoli. Sellaista tautia joka tuottaa päivittäin silmitöntä tuskaa, kipua ja ahdistusta. Sairaus joka vaatii päivittäin ämpärillisen lääkkeitä, turhan tarkkaa ruokavaliota ja jatkuvaa kontrollointia. Sairaus joka vie väistämättä dialyysiin. Sairaus syö ihmistä. On ihanainen Naistenpäivä, mutta muistuttaisin kaikkia myös Maailman munuaispäivästä. http://www.sydanliitto.fi/uutinen/-/view/66975 On vain niin itsestään selvää, että kaikki on hyvin. Niin kauan kunnes kaikki ei olekaan enää hyvin. Pyydän jokaista miettimään pienen hetken voisiko sittenkin täyttää sen elintenluovutustestamentin. Harkitse edes. Ethän enää tee elimilläsi mitään kun pääset paremmille metsästysmaille. Joukkoomme voisi avullasi jäädä uskomaton isoisä, upea äiti, sangen reipas pikkuihminen. Näiden ajatusten siivittämänä toivotan kaikille naisille erinomaista päivää ja aurinkoa. Kaikille munuaistautipotilaille ihanaa au

Jostain syystä sain eilen päähäni, että haluan kertoa teille ensimäisestä veneestä. Se oli yksi unelmista joka toteutui. Sen eteen tehtiin niin paljon töitä, että huh! Kevät kolkutti jälleen ovella ja olimme muuttaneet hiljan Tampereelle Nokian rajalle. Simo oli työttömänä ja minä opiskelija. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Ajelimme pitkin kylää katselemassa maisemia ja tutustumassa paikkoihin tavaksi tulleeseen tyyliin ja saavuimme eräälle kujalle joka johti venekauppiaan pihaan. Koska Simo on ollut venemiehiä lähes aina niin toki jalkauduimme keskelle keväistä hankea katselemaan myytäviä veneitä. Olimme jo pitkään haaveilleet veneestä, mutta ajatukset oli pienessä moottoriveneessä. Sellaisessa jossa voisi mahdollisesti yöpyä. Oli heti selvää, että kyseessö tulisi olemaan retkeilyvene sillä sitä harrastimme teltan, koiran ja kahden hulttiokissan kanssa. Siinä se sitten oli! Pieni, ruma ja haiseva purjevene. Veneen pohja oli kuvottavan vihreä ja se oli varmasti rumimpia ikinä

Voihan pullapaperi! Sillä on vuorattu meidän sauna. Ruotsalaisella leivontaan tarkoitetulla pullapaperilla.... Palovaara on suuri ja on onni, että emme ole polttaneet koko taloa. Naapureilla sama homma. Nyt siis odotamme taloyhtiön päätöstä saunojen käytöstä. Jos olisi rahaa remonttiin niin.... Seinää pitäisi siirtää kaksikymmentäsenttiä suihkun puolelle. Se on kuulemma mahdollista ja tilaa luultavasti sille on. Se tarkoittaa sitä, että voisin suunnitella uuden saunan. Sellaiset lauteet jotka haluan. Kiuas meillä jo on. Ah niin ihana iso kiuas. Voisi parantaa saunan ominaisuuksia pudottamalla korkeutta tai nostamalla lauteita. Tuuletusluukku pitää uusia. Sitten olisi kylpyhuonekin remontoitava. Pitäisi tehdä putkien tarkastus ja vaihtaa ne jo valmiiksi. Putkiremppa on tulossa, mutta ei ehkä tänä vuonna vielä. Kaakelit vaihtaa ja PEILIKAAPPI!! Sitä peilikaappia inhoan. Mutta ne on jotenkin niin juuttaan kalliita, että pakko sietää paremman puutteessa. Allaskaluste on uusi kun Simo

Aamupäivä on mennyt lapsen kanssa jumpatessa. Ajatukset on pidetty visusti vyötäröllä ja hikipisaroissa. Tunne on mitä hienoin kun aurinko vielä hellii päivän lounashetkeä. Ottomönkiäinen on nyt nukkumassa ja mieleeni juolahti ensi kesä. Oi ihana kesä! Olen kesän lapsi viimeiseen hengenvetoon ja niin on koko perhe. Olemme unelmoineet yhdessä uusista aluevaltauksista purjehtien. Kaikki alkoi siitä kun lähdimme rinkat selässä Ruotsiin venettä ostamaan. Takaisin ei tultaisi siljan kyydissä. Aivan mieletön ja ikimuistoinen reissu vieraiden veneissä ja mökeissä yöpymisineen. Toimme kuin toimmekin sieltä veneen jonka seilasimme Herttoniemeen ja sieltä lavalla Näsijärvelle. Siitä jäi kaiho merelle. Syvä kaiho joka pakotti meidät muutamaan Näsijärven makeista vesistä takaisin Itämeren rannoille. Silloinen vanha rouva jäi järvelle seilaamaan ja me otimme jälleen Siljalta liftin kohti Ruotsia ja uutta venettä. Tällä kertaa tehtiin reissua kahteen kertaan, eikä lähdetty ihan niin uhkarohkeasti

Kun muutamia päiviä sitten uskalsin alkaa unelmoida maasta muutosta päätin, että etsin pätevät perusteet joilla taklaan kaikki vastaväitteet. Ne vastaväitteet joita läheiseni ja ulkopuoliset tulevat latelemaan ajan kuluessa. Ensimäiset on jo kuultu. "Fueengirolassa raiskattiin just yks naine..." Sitä ei siis tapahdu missään muualla maailmassa? Ei täällä Espoossa varsinkaan. Ei. "Muuallakin on suomalaisia kouluja". Ei ole suomalaisia kouluja. Suomikouluja kyllä, mutta ei Suomalaista koulua jossa on sama opetushallituksen hyväksymä opetussuunnitelma kuin mitä täällä kotimaassakin kouluissa on käytössä. Missään muualla Espanjassa ei ole koulua joka tarjoaa mahdollisuuden suomalaiseen koulutustasoon ja siihen, että lapsillani on aina mahdollisuus tulla takaisin Suomeen opiskelemaan ilman, että heidän tarvitsee todistella ja käydä lisäkursseja. Sitä paitsi.. Me olemme aina Suomen kansalaisia ja suomalaisia. Haluan, että lapseni saa saman hyvän opin kuin mitä saisi tääl

Olen jo pienen hetken ollut kotona lapsen kanssa ja terrorisoin ystäviäni kirjoittamalla heille luonnottoman pitkiä sähköposteja. Pidän niillä itseäni hengissä ja annan ajatukseni virrata. Ilman aikuiskontaktia ja työtä olen kuin orpo lapsi yksin metsässä. Vaikka rakastankin lapsiani, ei minusta ole kotiäidiksi. Olen työihminen. Tällä hetkellä työn korvaa unelmointi. Kulutan siihen kohtuullisen paljon aikaa ja saan siitä valtavasti energiaa. istun päivän sohvalla ja unelmoin! Unelmointi on minulle kuin huumetta. Joskus jopa läheiseni kyllästyvät siihen sillä en osaa olla hiljaa. En pysty sulkemaan onnellisuuden tunnetta sisälleni ja olla jakamatta sitä muille. En tosin osaa olla jakamatta kaikkia muitakin tunteita, mutta ei siitä nyt. Unelmoin juuri nyt ulkomaille muutosta. Ei ole ensimmäinen kerta kun huomaan googlettavani suomalaisia kouluja, ulkomaisia työpaikkailmoituksia ja pohdin virkavapaan mahdollisuutta. Simo sytytti minut liekkeihin kun myöntyi muutenkin kuin hymyllä ajat