Mama Dreamer

Rakkaat. Olen perustanut uuden blogin. Kokovartalo Elli jatkaa Mama Dreamerin jäljissä, mutta uutena ja enemmän itsenään. Kurkkaa Kokovartalo Elli Bipo päässä, tukka jäässä ja klikkaa itsesi seuraajaksi. Jatkan juttujani ja kuvakokeilujani Kokovartalo Ellin sivuilla ja kokeilen uusia juttuja, kuten raakaruokaa, acupunktiota ja ehkä vielä jotain muuta. Tietysti aion jatkaa myös runoilujani ja kirjoittajaksi pyrkimyksiäni. Kokovartalo Elli seuraa minun vaatimatonta pyrkimystäni kohti terveyttä ja hyvinvointia. Rehellisesti ihan minuna itsenä.  Älkää siis jättäkö minua nyt, vaan tulkaa mukaani matkalle mainioon elämään. Rakkaudella Elli-Jasmiini

Niin. On aika. Tai uskon niin. Minun on noustava tuhkasta ja tartuttava elämää sarvista. Minä olen aika-ajoin siinä pisteessä, että mietin miten haluan elämäni elää. Ihan niin kuin varmasti aika moni muukin. Sitten teen jotain muutoksia. Etsiydyn uuteen toimeen, muokkaan työssäkäyntini aikoja ja stressitasoa. Hölkkään ja teen käsilläni jotain, kuten esimerkiksi sukkia tai joulukortteja. Kohta huomaan, että kaikki on hyvin. Olen onnellinen ja homma rullaa. Sitten se tulee. Tämä. Tämä sama. Ihan varmasti kuin lehtien putoaminen puusta syksyisin. En olekaan tyytyväinen. Päin vastoin. Olen tyhjä kuori ja vailla suuntaa. Huomaan, etten voi tehdä niitä asioita joita kaipaan, riittävästi. En ehdi kirjoittaa sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin. En ehdi askarrella tyttäreni kanssa. En ehdi nähdä ystäviäni. En ehdi, en siis jaksa. Mikä siis neuvoksi? En jaksaisi tätä näin useasti. En halua tällaista. Haluan olla oikeasti onnellinen romantisoimatta sitä enempää. Minulla on nippu u

Heräsin aamulla, enkä halunnut kuolla. Se on hyvä. Voisi melkein luulla, että iloitsen siitä. Mutta se sattui kuitenkin. Se herääminen. Se on helvetin vaikeaa. Jokaista jäsentä särkee vähän, mutta eniten sattuu sieluun. Silmät eivät halua avautua ja raajat eivät tahdo liikkua. Nukun viisitoistatuntia yössä, eikä herääminen onnistu sittenkään kivuttomasti. Nousen kuitenkin. Pakko. En halua, että kukaan on huolissaan, enkä halua laistaa velvollisuuksistani. Silmäluomet rullaan väkisin puolitankoon ja kerään kaiken voimani, että saan itseni liikkeelle. Nousen ja hymyilen. Aamurutiinit onnistuvat sillä, että tiedän pääseväni ihan kohta takaisin nukkumaan. Kun ovi kolahtaa ja osa perheestä on mennyt teilleen, palaan vuoteeseen nukkumaan sen kuusi tuntia vielä. Puolenpäivän kohdalla taistelen uudestaan itseni hereille. Tällä kertaa herääminen on vielä vähän vaikeampaa, koska olen yksin. Vain kissa kehrää kainalossa. Hiljaisuus on riipivää ja samalla vapauttavaa. Minun ei olisi pakko. Vo