Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2012.

Sydämeni jäätyi vain sulaakseen ja aloittaakseen uuden elämän

Avaan oven ja olen saada sydänkohtauksen. Vihreät silmät ja pellavainen pää nauraa makeinta nauruaan. "Voi prkl!" kiroan ja nauran itsekin. Lapsi rakastaa tätä. Minun säikyttämistä. Säikähdän joka kerta ja lapsi on kyltymätön. Minun pitää varmasti hankkia kohta tahdistin kun tuntuu, että sydämmeni jättää lyöntejä väliin joka kerta! Ilta taituu yöksi ja istun kynttilän valossa. Muistan miten yksitoista ja puolivuotta sitten elämäni muuttui täysin. Olin juuri mennyt naimisiin ja odotin onnellisesti ensimmäistä lastamme. Sydämeni jäätyi sinä aamuna kun tajusin, että lapseni syntyy nyt. Liian aikaisin. Kaksikymmentä kahdeksan tuntia sen jälkeen kun sydämeni jäätyi ja minusta tuli voimaton kuori, olen niin shokissa, etten uskalla hengittää. Odotan vain, että tuore isä tulee takaisin luokseni ja kertoo minulle edes jotain. Olen saanut pitkän ja vaikean synnytyksen jälkeen koskettaa pienen pientä nenänpäätä kun hänet jo kiidätettiin kilometrien päähän minusta, ettei pikkuiselta

Sydän pamppaillen!

Kylpyhuoneesta kuuluu pauketta, surinaa ja sahan ääniä. Mies laulelee iloisesti ja rakentaa lauteita. Minua hymyilyttää. Minulla on kaunis koti ja se on juuri saamassa uuden, ihanan saunan jossa on helppo rentoutua. Lauteet alkavat hahmottua ja olen asettanut tuoksuporon uusitulle ikkunalaudalle. Ihana tunne. Jouluna saamme saunoa uudessa, kaunissa saunassa ja voin ihastella oman ammattimieheni kättenjälkiä. Katselen kotiani. Olen nyt nähnyt sen eri näkökulmasta kun se on kuvattu myyntiin. Minä rakastan tätä paikkaa. Jokaista kukkaa tapetissa ja hankalaa seinää väärässä paikassa. Olen painanut tunteet taustalle ja uskotellut tämän olevan ihan oikea ratkaisu. On se. Mutta nukkekoti on silti minulle rakas. Tämä on minun ensimmäinen koti. Koti jossa viihdyn ja voin hyvin. Koti jota on rakennettu yhdessä sellaiseksi kun olemme halunneet. Meillä on euroopan paras koti. Oikeasti. Tänään oli koulun Joulujuhlat. Lapset esiintyivät juhlissa taustarooleissa. Hyvin meni. Hymyilin ja itkin niin

Ota minut salaa, sulje silmät ja suutele!

Bussin ikkunasta ei näy mitään. On hiljaista. Aamuiset ihmiset eivät katso toisiinsa. Ikkunassa on pelkkää pimeää, mutta jokaisen katse on ikkunaan suunnatu. Talvi on tullut kaduille ja lumi laskeutunut maahan. Minä tarvitsen lämpöä. Painan pipon syvemmälle päähän ja annan puhelimeni näytön valaista kasvoni. Luen ahneesti ja punastun hieman. Tunnen herääväni eloon ja luen häpeilemättä. Hymyilen äänekkäästi, enkä voi olla katsomatta ikkunasta ulos. Suljen silmäni hitaasti, kääntämättä päätäni, istumatta enää tässä. Olen pakotettu sulkemaan puhelimen työpäivän ajaksi, mutta se kuumottaa minua koko päivän. Se katselee minua pöydältä ja houkuttaa . "Muutama sana vielä... lue minua vielä vähän ja lupaan, lupaan olla kiihkeä..." En voi hymylleni mitään, mutta pidän pääni. En lähde tuohon leikkiin, sillä en voi taata kurittoman mieleni liikkeitä. Minun on pystyttävä ilmeettömään työhön. Kannettavan tietokoneen ruutu pimenee. Suljen kannen hätäisesti ja kerään tavarani kiireellä

Aukea.net

On sunnuntai. Olen ollut koko päivän suurten tunteiden varassa. Jätän ne järjen alle ja samalla epäilen, että olen väärässä. Tunteilla pitäisi olla tilaa. Niiden pitäisi saada kuulua. En kuitenkaan voi antaa niille sijaa. Jos tekisin niin, olisin järjetön eläin ja elämä olisi hankalaa ja kipeää. Istun sohvalle siemailemaan viiniä. Sunnuntain lähes täydellinen illallisen lautaset on jääneet keittiön pöydälle odottamaan halutonta kokkia jälkiään korjaamaan ja punaviini on hengittänyt lasissa liian kauan. Olo on raukea ja tabletin näytölle latautuu Hesarin uutiset. Poks. Aukea.net! Kaikki suuret tunteet häviävät kuin tuhka tuuleen ja saan uutta tuulta purjeisiin. Aukea.net. On siis olemassa paikka missä voin julkaista tekstiäni siinä toivossa, että saan rakentavaa palautetta. Palautetta sellaisilta ihmisiltä, jotka voivat minulle sitä antaa. Jotka voivat sanoa; "suksi suolle ja jätä nämä hommat!" tai sitten jotain muuta. Jotain muuta, toivon. No niin. Minä etenen taas.

Cry me a river!

Aamulla silmiin sattuu. En jaksaisi nousta, mutta kuulen olohuoneessa uutisten alkavan. Parivuoteemme jalkopäätyyn sijoitetusta pinnasängystä pikkuinen kurkistelee varpaideni välistä ja väläyttää aurinkoisen hymyn. Nousen lämpimän peiton alta ja värähdän kylmää aamua. Nostan lapsen pinnasängystä ja aamun kylmyys kaikkoaa kun pikkuihminen halaa koko pienellä ruumillaan minua. Painan nenäni pikkuisen kaulakuoppaan ja suljen silmäni hetkeksi. Nämä muutamat sekunnit laitan sieluni sopukoihin talteen ja hymyillen kannan pikkuisen ja itseni olohuoneeseen uutisten ääreen. Aamukahvi tarjoillaan eteeni ja maitomuki nostetaan lapsen pieniin käsiin. Isommat röllit kömpivät silmät unesta suloisina olohuoneeseen ja aamun rutiinit pyörivät omalla painollaan. Kukaan ei korota ääntään, eikä kukaan ole vihainen. Kenelläkään ei ole kiire, vaikka aikataulu on tiukka. Aamun on ohi ja painan oven kiinni jokaisen lähdettyä omaan päivään. Jään yksin tähän pieneen kotiimme. Silmiin sattuu. Päätän mennä ta

Surullisten ihmisten ilta

Tänään on kaikki edellytykset olla surullinen. Hukkua surullisiin ajatuksiin lumen alle. On paras aika vuodesta antaa pimeyden kömpiä sisimpään ja metsän pelotella hymy huulilta. Suru on helppo houkutella pois kolostaan ja antaa sille tilaa tanssia silmissä. Pimeydelle voi helposti ojentaa kätensä ja mennä sinne mistä on vaikea tulla pois. Tänään on surullisten ihmisten ilta. Lumi on tullut jäädäkseen ja on heidän vuoronsa. Surulliset ihmiset istuvat surullisissa kodeissaan täynnä lohdutonta surua. Yksinäisyyttä miehensä vieressä. Eristyneisyyttä lastensa leikkiessä lattialla. Tänään surullinen tyhjentää lasinsa, eikä vuodata kyyneltäkään. Kyyneleiden kaivo on kuivunut jo aikaa sitten, eikä tilalle ole ehtinyt muodostua mitään muuta kuin pölyä. Tänään surullinen juo kylmää kahvia kupistaan ja syö vanhentunutta kakkua likaiselta lautaselta. Paha olo oksentaa surullisen sisuksiin sellaisella voimalla, että on mahdoton pysyä pystyssä. Päätä kivistää ja silmiin sattuu. Kunpa voisin sulk

Olenko minä jotenkin siveä vai sittenkin ehkä turhan tietoinen

Luen kirjaa. Teen tutkimusta eroottisesta kirjallisuudesta ja otin työn alle huippusuositun Fifty Shades of Gray https://kirja.elisa.fi/ekirja/fifty-shades-sidottu Olen lukenut kirjasta nyt kohta kymmenen lukua. Minusta tuntuu, etten pysty tähän. Siis lukemaan tätä kirjaa loppuu. En voi uskoa, että mikään huonosti kirjoitettu voisi oikeasti olla näin suosittu. Aihe on kutkuttava, mutta jotenkin niin kaikkien saatavilla. En mitenkäään pysty samaistumaan teennäisesti keksittyyn roolihenkilöön kuten Anastasia. En löydä mitään yhteneväistä. Istuin bussissa kun vihdoin pääsin ensimmäiseen rakastelukohtaukseen ja hyppäsin sen yli. Hyppäsin sen yli, koska en vain yksinkertaisesti jaksanut lukea tekstiä mikä ei jätä mitään mielikuvituksen varaan. On niin uuvuttavaa lukea toisen ihmisen liian tarkasti kuvailemia fantasioita. Olin tyrmistynyt kun ensimmäisen kuolettavan tylsän kappaleen jälkeen vilkaisin sivumäärää ja tajusin kirjassa olevan lähemmäksi viisisata sivua. Silmänvalkuaiseni p

Sen vain tietää kun rakastuu.

On sateinen sunnuntai. Olemme ajelemassa Kirkkonummen suunnalla. Olemme olleet täällä viimeaikoina enemmänkin. Jostain syystä järki ei riitä selittämään, että miksi olemme täällä taas. Ilma on harmaa ja on tyypillinen marraskuu. Katselen näitä taloja, niiden seiniä ja lehdettömiä omenapuita. Minua väsyttää. Nuorin lapsi hermostuu takapenkillä ja keskimmäinen enkelilapsi viihdyttää häntä minkä ehtii. Auto lipuu hiljalleen koulun ohi. "Tässä olisi koulu ja päiväkoti. Kauppakin on hei tossa..." Käännymme vasemmalla ja huomautan miehelleni, että olemme etuajassa. En halua mennä liian aikaisin. Se osoittaa sellaista innokkuutta joka saattaisi herättää kiinteistövälittäjässä turhia toiveita ja liikaa innokkuutta. Mieheni kurvaa seuraavan risteyksen ohi ja katselemme naapurustoa. Talot on hauskan näköisiä. Näen itseni juoksemassa täällä. Huolestun, kun huomaan muutaman talon verhouksen olevan viheriän levää peitossa. Muistan, että talo tuo erilaiset vastuut ja huolet. Kadulla kul

Vanha kelloni valittaa

istun tässä hiljaisessa keittiössä kuuntelen vanhan kelloni valitusta aika ei kysy lupaa vaikka valittaa mennessään tunnen sen kevyet siiveniskut sielussani se kannattelee minua en anna itselleni armoa vaan piiskaan eteenpäin kuin aika ei kuluisi juoksen läpi elämäni peläten, että aikani loppuu silti elän kuin sitä olisi loputtomasti istun tässä hiljaisessa keittiössä kuuntelen vanhan kelloni valitusta en halua antaa ajan mennä haluan pusertua sen syliin ja pidellä sitä tässä ja nyt minulla ei ole varaa menettää sekuntiakaan olen köyhä köyhä ajasta minä rikastun vielä nopeammin kuin koskaan uskoin saan aikani tuplana takaisin jos nyt istun tässä hiljaisessa keittiössä Muistutukseksi kaikille. Aika on meille niin itsestään selvää. Miksi me ihmiset istumme hiljaisissa keittiöissämme ja pidämme niin paljon ääntä? Miksi me vain juoksemme eteenpäin pysähtymättä tähän hetkeen? Minä sanon sinulle, että kohta huomaat juokseneesi elämäsi läpi, eikä käteesi jää mitään. Mi

Yksinäisen naisen testamentti, muisto joka jää. Päiväperhonen.

Olen jo lähes viisikymppinen nainen. Aikuinen nainen. Olen elänyt monta elämää ja vielä useamman suhteen. Minulla ei ole koskaan ollut pulaa miehistä. Olen ihan tavallinen nainen joka ei ole löytänyt sitä oikeaa. Monta yritystä minulla on ollut. Kyllästyin tähän. Elämään. Tähän rakkaudettomaan elämään. Minusta tuntuu kuin olisin päiväperhonen. Elän hetken vain kuollakseni kohta. En enää jaksa olla yksin. Siksi päätin kirjoittaa kaiken. Tunnustan kaiken. Tunnustan sen tässä ja nyt. Pimeimmät salaisuuteni, haluni ja synkimmät toiveeni. Kevyen kauniit unelmani ja elämäni onnelliset hetket. Kerron kaiken ja vähän enemmän, jotta minusta jää jäljelle jotain, kun minusta ei ole enää mitään. Minulla ei ole lapsia, ei miestä eikä koiraa. Kukaan ei muista minua eikä kanna arkkuani kun kuolen. Siksi minä kirjoitan, että kuolemani jälkeen minusta olisi jäljellä jotain. --------------------------------------------------------- Olisko tässä jotain? Jaksaisitko lukea enemmän? Kiinnos

Kirjamessut ajatusten herättäjänä

Olin tänään messuilla. Olin siellä myös perjantaina. Heräsin ajattelemaan. Ajatukseni on juosseet kelatun mainoskatkon vauhdilla, mutta tänään sain niistä otteen. Kävelin osastojen välissä ensin ilman ajatusta. Sitten keksin, että haluan ostaa lahjoja ja tuliaisia. Kiersin etsimässä mielenkiintoisia kirjoja ja pistin merkille, että minua eniten kiinnostavat "artikkelit" löytyivät jostain muualta kuin perinteisten kustantamojen hyllyiltä. Tässä kohdassa minulle syntyi ajatus jota en osannut vielä pukea sanoiksi. Jatkoin kiertämistä ja etenin antikvariaatin puolelle. Se rauhallinen tunnelma joka vanhoissa akkareissa ja myynnistä poistuneissa lautasliinoissa oli, tarttui minuun. Se tunne. Tunne. Se on minun asiani. Se on se mitä haluan välittää ja väkisin yrittäminen voi tappaa sen. Ostin antikvariaatista aarteita ja ennen kaikkea imin itseeni aarretta. Aikaa. Vaikka arvostan vanhoja kirjoja, en halua, että minun kirjani on se joka päätyy kohta kierrätysvihkoksi, tapetiksi se
Itken sohvalla kun näen Erinin laualavan"Mitä tänne jää". Cheekin biisi jota en ole koskaan kuullut. Erin tekee siitä sellaisen, että minä itken. Lapset on hämmentyneitä ja mies huolissaan. Mitä nyt? Minussa on heräännyt ja kuollut niin paljon tänään, etten tiedä mitä tuntea tai ajatella. Tajusin kirjamessuilla käydessäni kustantamoiden juttusilla, etten ole samalla aikakaudella niiden kanssa. Heräsin siihen jo eilen. Olen kokeillut tätä ennenkin. Ensimmäisen käsikirjoituksen kanssa. En halua olla jonossa muiden pöytälaatikkokirjailijoiden kanssa käsi ojossa odottamassa armopalaa jumalalliselta kustantamolta. Minä olen ihminen. Ihminen joka haluaa kirjoittaa teile. Hlauaa julkaista tekstejä teille. Haluan, että te tunnette, ajattelette, vaikutatte ja olette. Olette olemassa. Tuntevina ihmisinä ja vaaditte minulta. Vaaditte kustantamoilta jotain muuta. Kirjailijat ovat aika oman onnensa nojassa ja kustantamoiden varassa. Suomi on pullollaan ihmisiä, jotka haluavat julkais

Toisen kohtalon koskettamana

Tänään oli merkityksellinen päivä. Tapasin pitkästä aikaa entisen kollegani. Sovimme treffeistä jo eilen ja olin innoissani. On ihan nähdä ystävää pitkän ajan jälkeen. Ihana päästä purnaamaan yhteisistä huolenaiheista ja jakaa työntekemisen iloa ja tuskaa. Kiirehdin aamuruuhkassa kohti konttoria. Pääsin perille ja kuoriuduin ulkovarusteista naulakkoon. Lähdin reppuselässä reippain askelin kohti englannin kurssia kun sivusilmällä näin ystäväni keskustelemassa toisten kollekoiden kanssa. Ilahduin, mutta minulle tuli outo tunne. En ehtinyt jäädä siihen vaan pyyhälsin ohi ja juoksin kohti englanninkieltä. "Well, this means that I´m not so good at spoken egnlish but training makes masters!" Ihanan motivoiva tunti oli ohi ja intoa täynnä siirryin sovittuun tapaamispaikkaan. Häntä ei kuitenkaan kuulunut, mutta sain kohta viestin, että hän tulisi hetken kuluttua. Menin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen kurssikaverin kanssa syömään. Olemme istuneet jo muutamia tunteja sama

Syksy ja sateet

Istun keittiössä nykyisen työpöytäni edessä. Katselen ulos ikkunasta josta aukeaa uusi näkymä. Käynnissäolevan piharemonttimme yksi saavutuksista on ollut karsia pihan vanhoja jo vaaralliseksi tai haitalliseksi käyneitä puita. Sen vuoksi suuri pihalla kasvanut kuusi on kaadettu ja meidän eteemme on avautunut uusi näkymä. En näe enää pihan pieniä oravia, enkä puussa temmeltäviä pikkulintuja. Prinsessakissa ei enää "metsästä" äänekkäästi säksättäen ja viiksikarvat vapisten kaikkia "villieläimiä". Tilalle on tullut tilhet. Ne popsivat huomattavasti pienemmän pihalla kasvavan pihjalan punaisia marjoja. Pidän niistä. Voin seurata niiden elämää, enkä tunne ahdistusta kerrostalon ylimmässä kerroksessa asumisesta.  Se, etten tunne ahdistusta, on hyvä. Olemme yhdessä perheeni kanssa tulleet siihen tulokseen, että emme ole valmiita muuttamaan omakotitaloon. Ei siksi, ettei meillä olisi taitoa omakotitaloasumiseen vaan siksi, ettei meillä on varallisuutta siihen tällä nyky

Tuntematon jokin pitää minua kiinni tässä

Kostea pimeys pitää minua otteessa. Rintaani puristaa, enkä saa henkeä. Olen yksin. Olen niin yksin, etten tiedä edes kuka olen. Kuiva katu tuntuu jalkapohjissani. Kävelen, mutten tiedä mihin. Olen kävellyt jo tunteja, päiviä, vuosia. Musta tunne ei päästä irti. Olen kietonut itseni valheisiin eikä ole enää totuutta mitä kertoa. En tunne ketään eikä kukaan tunne minua. Apua. Apua. Uin minkä pystyn. Yritän ylös. Näen merenpinnan yläpuolella paistavan auringon, mutten pääse sinne. En saa henkeä. Näen taivalla lentävät linnut, mutta en pääse niiden luokse. Pakokauhu asuu minussa. Olen yksin. En tunne enää itseäni. En ole koskaan tuntenut. En tiedä miten pääsisin ulos tästä. Kukaan ei rakasta minua. Minä en rakasta minua. Apua. Älä jätä minua tänne. En tunne täältä ketään. Pelkään kuolevani. Pelkään, että kuolen. --------------------------------------- Tämä on sinulle ystäväni. Usko minuun ja luota minuun. Minä autan sinua kun olet siihen valmis.

Älä luovu unelmasta!

Voiko olla? Voiko olla niin, että joku minulle tuntematon henkilö on lukenut minun tekstejäni ja pitää niistä? Voi olla. Hauskaa! Suorastaa mahtavaa! Niin hienoa, että olen loikkinut kuin jänis kuullessani siitä. No kyllähän minä sen tiedän, ettei minulla ole ihan niin paljon ystäviä kun blogillani on lukijoita, mutta kun kuulen sen jostain muualta niin se tuntuu vain jotenkin... mielettömältä. No niin. Tapani suurennella ja hypettää iskee taas päälle. Kukaan ei ymmärrä eikä saa tästä samanlaista juhlatunnelmaa kuin minä (paitsi mussu eli aviomies, joka on tottunut mun hössötykseen ja osaa ottaa sen vaadittavalla kanssahössötyksellä). Joku voisi ajatella, että mitä sitten jos joku lukee mitä olet kirjoittanut. Mutta minulle henkilökohtaisesti se on suuri juttu. Olen vuosia kirjoittanut itselleni. Kirjoittanut "salaa". Nyt minun ei enää tarvitse. Voin olla juuri niin helvetin hölmö kuin haluan ja silti joku jaksaa lukea!! Joku muu kuin ne kolme rakasta sukulaistani ja par

Pakottava tarve!

En voi tälle mitään. Minun on pakko kirjoittaa. Kirjoittaa kunnes sormet on turvoksissa ja avioliitto katkolla. Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen. Kirjoitan naisesta, onnesta ja sen etsimisestä. Ihan siis näistä aiheista joista olen täällä kirjoittanut. Älkää peljätkö! En minä itsestäni kirjoita. Aloitan vain helposta aiheesta ja katsotaan mihin se johtaa. Minä kirjoitan myös miehestä. Se on jännittävää. Osaanko istua miehen penkissä, pukea miehen housut ylleni ja tuntea kuten mies. Sain ajatuksen näin vain. Kuin salama kirkkaalta taivaalta ja silti kuitenkin uskon, että tämä on odottanut tulemistaan jo vähän aikaa. Ajatukset nousevat ja kuolevat päässäni kamalaa vauhtia. Tunteet jyllää ja olen meidän perheen itkupilli. En edes aina tiedä miksi itken, mutta tämä minun henkilökohtainen projektini on syystä tai toisesta tunteellinen. Olen ajamassa itseäni kohti unelmaani varmalla otteella vaikka en sitä ehkä ääneen myönnä. Taas saan ajatuksen. Lisään henkilölle lempivärin, uude

Tarkkaavaisuushäiriöinen aikuinen

Tarkkaavaisuushäiriö liitetään lähes poikkeuksetta lapsiin. On kuitenkin olemassa aikuisia jotka kärsivät tästä samasta elämää haastavasta ongelmasta. Ihmisiä kuten minä. En ole aina tiennyt, että minulla on tarkkaavaisuuden kanssa haasteita. En ole aina ollut ylipäätään tietoinen koko tarkkaavaisuushäiriöstä. Lasten kasvun myötä olen tutustunut aiheeseen. Olen joutunut pohtimaan oman lapseni kautta näitä asioita ja  havainnut, että itsellenikään ei ole helppoa keskittyä tekemiseen hälinän keskellä. Minun on vaikea jaksaa kuunnella ja olla intensiivisesti mukana palaverissa jossa minun ei tarvitse olla aktiivinen tekijä vaan aktiivinen kuuntelija. Olen myös seurannut sivusta muita aikuisia. Olen havainnut, että vielä aikuisiässä saattaa olla vakaviakin vaikeuksia tarkkaavaisuuden ja jopa ylivilkkauden kanssa. En koe itseäni kuitenkaan häiriöiseksi vaan ehkä enemmän tarkkaavaisuushaasteelliseksi. Häiriö on mielestäni niin painava sana, että sitä tulisi käyttää harkiten. ------------

Kesä painuu taivaanrannan taa.

Istun tässä hiljaa ja kuuntelen. Kuulen kuinka kurkiaura lipuu ylitseni. Istun tässä hiljaa ja kuuntelen. Kuulen kuinka vesi lainehtii laitaa vasten. Istun tässä ja kuuntelen. Suljen silmät ja annan tuoksujen värittää maiseman. Silmät kiinni, nostan kasvot kohti taivasta ja hengitän. Hengitän elettyä elämää. Hengitän uutta tulevaa. Hengitän laulettuja lauluja ja auringon nousuja. Minä rakastan syksyä. Värit ovat kauneimmillaan ja ilman viiletessä hengittäminen käy helpommaksi. Syksyllä on helppo antaa mielen liikkua ja nauttia viileistä illoista kynttilän valossa. Syksyllä talven harmaa ja surullinen ote on vielä kaukana vaikka se on lähellä. Syksyllä voi nauttia lempivillasukista ja kaivaa kaapista ihana villapaita joka lämmittää kylmipinäkin hetkinä. Syksy on uuden alku. Kun pienet ihmiset menee uudelle luokka-asteelle, aloittaa muutkin uuden kauden. Vanhemmat lastensa myötä ja isovanhemmat lastenlastensa myötä. Uusi aika antaa mahdollisuuden unohtaa taaksejääneet murhe

Menetin tänään raajan!

Tai raajan ja raajan, tänään ja tänään. Miten sen ottaa ja mistä se lasketaan. Ja oliko se nyt menetetty kuitenkaan. Neljätoista vuotta sitten opiskelin hatuntekijäksi. Sehän on käsillä tekemistä. Konkreettistä käsillä vääntämistä. Epäonnisena ihmisenä (tai ihan kai tavallisena) sain molempiin käsiini jännetupen tulehduksen. En voinut leputtaa käsiäni sillä opintoni olisi kärsineet. Tosiasiassa en vain malttanut lepuuttaa niitä. Meni sitten vuosia eteenpäin ja aika ajoin ranteissa on ollut tulehduksia. Tilanne karkasi käsistä kun istutin itseni vakituisesti tietokoneen eteen. Käsiäni pakotti tuon tuostakin. Hoidin ne joka kerta asiaan kuuluvalla tavalla eli kaksi viikkoa sairaslomaa ja kipulääkkeitä sekä muutama kuukausi lastaa. Yllätyksekseni sain jälleen ikävän tulehduksen noin vuosi sitten. En ollut työelämässä ja koneen edessä tapittaminen oli jäänyt jo vähän aikaa sitten. En myöskään tehnyt käsitöitä, mutta hoidin pienen pientä poikaani. Tällä kertaa tulehdus on oikean rante

No? Laihduitko? Rakastuitko?

Olen aikaisemminkin pohtinut rakastamista. Itsensä rakastamista. Päätin kysyä, olenko nyt siis rakastunut itseeni? Olenko päässyt niihin tavoitteisiin mitä asetin aikaisemmassa pohdinnassani? En. Olen tosin edennyt valtavasti. Kesän kynnyksellä minulta kysyttiin toistuvasti pelottaako kesäloma ja sen mukana tuoma ruoka. Pelottaako minua kaikki se olut, jäätelö ja muut. Ei. Join kyllä olutta ja söin jäätelöä. No pelottiko minua lihominen. Se että en enää mahdu kesän jälkeen vaatteisiin. Mitä jos alankin yhtäkkiä näyttää ihan kamalalta. Ei. En pelännyt lihomista ja ulkonäköni kanssa olin koko kesän ihan sujut. Jos ihan kohta kohdalta käydään läpi niitä aikaisempia tavoitteita niin olen saavuttanut virstanpylväitä jotka ovat mielestäni merkittäviä. Ehkäpä siksi että teen niistä merkittäviä. Kuten se että voin katsoa itseäni peilistä, enkä oksenna. Se on hyvä asia. Olen oivaltanut olevani ihminen. Olen kaunis. Tiedän sen. En ole kaunis kaikkien mielestä. jotkut pitävät minua kamala

Uuden kynnyksellä yksin?

Onko niin, että ihminen on aina loppujen lopuksi yksin? Kun on suurten päätösten aika, joutuu tekemään päätöksensä yksin. Vaikka päätös koskettaisi toista ihmistä, eikö silti ole yksin? Sanoisin niin. Elämässä on joka päivä tehtävä päätöksiä. Suuria päätöksiä jotka vie elämässä eteenpäin. Vaikka olisit tekemättä yhtään päätöstä, teet silti päätöksen. Teet päätöksen olla tekemättä päätöstä. Mutta onko hyvä olla päättämättä? Ei. On helpompi päättää ja sitten muuttaa sitä, kuin jäädä vellomaan ja vaivaamaan ja pohtimaan ja pyörimään paikalleen. Uskon että monesti on enemmän harmia olla päättämättä kun päättää. Seuraan sivusta kun läheiseni pohtivat päänsä puhki suuren kysymyksen äärellä. Muuttaakko vai ei? Sijoittaakko vai ei? Ympäristö luo omia paineitaan huomaamattaan vaikka uskonkin, ettei ympäristö vie viimeistä sanaa tässä tilanteessa. Mutta sivusta seuraajana minuakin alkaa mietityttää samat kysymykset. Muuttaakko vai ei? Miksi muuttaisin? Mitä minä sillä saavuttaisin? Toisi

Syksy hiipii hiljaa nurkan takaa

Tänä aamuna nousin ylös vailla minkään näköisiä tuntemuksia. Silti sisällä myllersi ja olen varma, että jos oikein olisin ajatellut olisin saattanut tuntea haikeutta. Heräsin vähän liian aikaisin ja minulle olisi voinut jäädä aikaa ajatella, mutta sen sijaan keksin muuta tekemistä. Keitin kahvin ja join puoli mukillista kunnes oli aika lähteä ovesta. Olin istunut bussissa ja lukenut kirjaa jotta minun ei tarvitse ajatella. Kävelin kaupungin läpi junalle ja huomasin, että täällä puut ovat saaneet syysvaatteet. Oli hyvin lähellä että aloin ajatella, mutta itsesuojeluvaistoni toimi moitteettomasti ja huomasin, ettei ole vielä kovin paljon ruuhkaa. Avasin kiireisen oloisena oven työpaikalle ja suuntasin askeleeni kohti kuudetta kerrosta. Pääsin perille ja hieman varovaisesti etsin käsiini henkilön joka huolehtisi siitä, ettei minun tarvitsisi ajatella. Päiväni töissä kului miellyttävästi ja leppoisasti. Se toki johtui siitä, ettei mikään toiminut ja näin ollen en voinut tehdä töitä

Unelmat muuttuvat kun katsoo totuutta silmiin

Espanja. Ihana Espanja. Kurimuksen kourissa taistelet olemisestasi. Työttömyys piinaa ja kurjuus koettelee. Kesä. Suomen kesä. Olen kaivannut sinua lipuessa Itämeren laineilla vailla saariasi ja tuoksujasi. Halusimme vielä joku aika sitten muuttaa espanjaan lämpimään. Olemme kuitenkin kesän aikana pohtineet asiaa uudelta kantilta. Purjehdimme Itämeren ympäri ja elimme lähes kaksi kesäkuukautta ilman saaristoa. Se sai meidät ajattelemaan asioita uudestaan. Olemme nyt katsoneet totuutta silmiin ja tulleet siihen tulokseen, ettei sielumme ja sydämmemme kestä ympärivuotista ulkomailla asumista. Emme voi elää ilman Itämerta ja ennen kaikkea tätä niin kaunista ja upeaa saaristoamme. Tämä poikkeuksellinen ja uniikki saaristo on meille niin rakas joka viikonloppu, ettei ole mahdollista asua muualla kuin Suomessa nämä kaikki kesäkuukaudet. Sitäpaitsi. Meillä on täällä työtä ja koti. Jos muuttaisimme ulkomaille, ei olisi mitään varmaa. Voihan työttömyys kohdata täälläkin, mutta se lienee as

Tätä päivää olen odottanut viisi vuotta...

Ehkä enemmänkin. Viimeiset viisi vuotta olen itsunut jokaisena vuodenvaihteena yksin tietokoneella ja itkenyt. Itkenyt ja tuntenut häpeää, tuskaa, katkeruutta ja toivoa. Olen odottanut tätä päivää. Tätä päivää kun teen sen viimeisen kerran. Istun koneella yksin, mutta tänään en itke. Tänään nautin pullollisen shampanjaa puolisoni kanssa joka on jakanut nämä vuodet kanssani. Olen kärsimätön ihminen ja haluan aina kaiken tapahtuvan nyt tai mahdollisesti eilen. Tätä asiaa en ole voinut hoputtaa. Minun on pitänyt vääntää puukkoa haavassa ja odottaa. Mutta nyt se on ohi. Yksi minun unelmistani toteutuu taas! Olen vapaa! Nyt voin hengittää eikä minun enää tarvitse mennä ajassa taaksepäin ja käydä kaikkea aiheuttamaani tuskaa, kokemaani häpeää ja langettamaani suuttumusta läpi. Enää ei tarvitse. Kiitos teille kaikille tuesta. Läsnäolosta. Moraalisista saarnoista ja olkapäistä. Kiitos sympatioistanne ja ennen kaikkea siitä, että olette jaksaneet nämä vuodet kanssani. Nyt voin painaa menneis

I´m living my own dream, my own life!

Viimeaikoina olen pohdiskellut syntyjä ja syviä. Ravitsemus on ollut mielessä jokainen päivä. Tänään kuitenkin huomasin ajattelevani, että olen onnellinen. Elän unelmaani. Minun unelmaa. Minun elämää. Kun olin nuori mimosa ja harjoittelin aikuisuutta Korson kaduilla ja Jokivarren metsissä, halusin vain normaalia elämää. Halusin miehen joka katsoo formuloita, juo olutta ja on tavallinen. Halusin olla tavallinen. Elää tavallista elämää. Kuin joku olisi kuullut ajatukseni silloin. Itkin yksin murrosikää ja äiti lohdutti. Seikkailin pitkin elämän polkuja ja möyrin ojanpohjia. Kuin joku olisi kuullut ajatukseni. Tapasin Simon. Tavallisuus on mystillinen käsite. Jokaisella on oma ajatus tavallisuudesta. Minun ajatukseni on muuttunut. Tavallinen on onnea ja onni on tavallista. Niin sen pitäisi olla. Niin se on. Vaikka elämässämme on säröjä ja ylämäkiä alamäkien kanssa on se silti onnellista ja tavallista. Olemme kestäneet talouden heittelehtimiset ja ekonomistien uhkaukset. Kestämme ne tu

Kuka tunnustaa?

Kuinka moni meistä pystyy rehellisesti katsomaan itseään peilistä? Olenko minä oikeasti terve? Onko normaalia, että turvottaa? Onko normaalia, että väsyttää koko ajan ja on innoton olo? Onko normaalia, että olen jatkuvasti vähän flunssainen? Miksi nilkat turpoaa? Pystynkö tunnustamaan, että syön salaa? En syö välttämättä salaa muilta vaan itseltäni. Minulla saattaa olla niin nälkä, että kiukuttelen kuin pikkuihminen tai tunnen oloni heikoksi vaikka söin ihan hetki sitten. Voinko katsoa itseäni peilistä ja tunnustaa, että minulla ei oikeastaan ole nälän tunnetta vaan himo. Tunnen ääretöntä halua syödä leipää. Kun ehdotan ihmiseille, että leivästä voisi luopua niin monet huudahtaa, etteivät luovu siitä. LEIPÄ ON TERVEELLISTÄ? Katsotko itseäsi koskaan peilistä? Tunnetko itsesi oikeasti? Huomaatko joskus, että katsot elämääsi kuin ulkopuolelta... Hei, nimeni on Elli ja olen holisti. Olen ruokaholisti. Ruoka on minulle pakkomielle. Tiedän, että minua katsova nauraa ja ajattelee, että suk

Ystävyydestä

Minulla on monta ihanaa ja hyvää ystävää. Ajattelen heitä joka päivä. Vaikka en ole yhteydessä heihin kovinkaan usein ovat he aina mielessäni ja sydämessäni. Tänään haluan ylistää ystävyyttä. Ystävyys on vahvuutta. Eräs ystäväni toi minulle matkoiltaan teetä. Vain siksi, että tiesi minun juovan paljon teetä. Olin siitä ylettömän onnellinen. Niin siitä teestä, mutta ennen kaikkea siitä, että hän toi sen teen juuri minulle. Samassa pussissa oli hänen itsensä tekemä ihana kori ja apinannyrkkisolmittuja tervanauhoja karkottamaan hyttysiä kesäiltoina veneellä. <3 Minulla ei ole montaa läheistä ystävää. Mutta nämä hetket ovat niin arvokkaita, että en kaipaakkaan ympärilleni laumoittain ihmisiä. Minulle riittää nämä muutamat maailman tärkeimmät ihmiset. Eräs ystäväni piti minut hengissä aikanaan kun lapset oli pieniä. Pyyteettä hän otti lapset hoitoonsa kerta toisensa jälkeen, jotta minä saisin hoitaa itseäni ja elämääni. Hän on täysin erilainen kuin minä. Olemme monesta asiasta täysi

Haluan, että lapsellani on kaikki hyvin.

Minun lapsellani on migreeni. On muutakin joka vaikeuttaa tavallista elämää joskus kohtuuttomankin paljon. Lapseni on hieno mies. Ystävällinen, kohtelias ja erittäin älykäs. Älykkyyttä on mitattu testeillä, kohteliaisuutta ja käytöstä on punnittu ja pohdittu, seurattu ja mietitty. Lapseni on erittäin älykäs ja kohtelias sekä ystävällinen ja kaikin puolin ihana lapsi. Niin tutkimuksen tulokset nyt kertovat. Kiitos. Minä kyllä tiesin tämän jo ja olen sen ääneen ilmaissut. Silti lapsellani on joku hätänä. Tiedän sen. Pieni asia. Joku pelottavan pieni juttu joka pilkahtaa ajoittain. Sitä ei näe jos ei osaa katsoa. Sitä ei usko jos ei sitä koe. Se on niin pelottava, että sen voima tuntuu musertavalta. Haluan, että lapsellani on kaikki hyvin. Olen halunnut nämä tutkimukset siksi, että se jokin löytyisi. Olen kuitenkin huomannut, että sitä ei löydy näillä keinoilla ja testeillä mitä meillä on käytettävissä. Suomessa ei ole läääkäriä joka uskaltaisi auttaa minua. Jolla olisi kanttia vastus

Small dreams!

Päivään saattaa mahtua monta unelmaa. Hetkellisiä mielijohteita jotka on vain pakko toteuttaa tai laittaa sille listalle jota toteutetaan kohta tai sitten huomenna. Sitten on niitä vähän suurempia unelmia jotka jää yleensä toteuttamatta. Kuten esimerkiksi unelma hoikasta minästä, pullattomasta päivästä, kahvista rauhassa ym. Minun yksi pikku unelmani tuntui eilen käyvän toteen. Juoksen. Juoksen nykyisin melkein joka päivä. Pieniä matkoja, mutta juosten. Juoksen muutamasta kilometristä neljään tai viiteen kilometriin. Juokseminen itsessään ei ole se unelma, mutta että juokseminen ei vituta. Eikä satu. Se tuntuu rullaavan omaan tahtiin. Nautin siitä ja odotan joka päivä sitä hekteä kun saan lenkkarit jalkaan. En halua juosta maratonia koska en usko, että se on terveellistä, eikä se ole minua varten. Juoksen pieniä matkoja ja nautin niistä sillä niveleni kiittävät hitaan, mutta varman kestävyyden kasvattamisesta ja voiman lisäämisestä.  Juoksen, koska olen huomannut nauttivani maiseman

Magnesiumia, kalaöljyä ja kavaa.

Nyt se sitten onnistui. Ensimmäinen tilaus iHerbistä. Tilasin kasan teetä, magnesiumia ja vähän pirtelöaineksia. Kivaa. Odotan tuotteita innolla. Löysin iHerbin blogin kautta. Aika paljon asiaa pelkästä iHerb istä. Paljon arvioita ja mainontaa. Ihan hyvää infoa mielestäni. Pitää muistaa tietysti ne omat jutut eikä sokeana rynnätä toisen arvioiden mukaan. Kiitos tälle kirjoittajalle, että esitteli minulle iHerbin ja sen mainioita tuotteita. Olen saanut itseni innostumaan taas enemmän hyvinvoinnin kokonaisvaltaisesta ajattelusta. Olen itse yliherkkä hiilihydraateilla ja voin huonosti jos syön niitä jatkuvasti. Unohdin sen hetkeksi ja palasin syömään leipää joka päivä. Löysin itseni jälleen ihmettelemästä lanteille ja lapaluiden päälle kertyviä makkaroita ja ennen kaikkea jatkuvia migreeneitä sekä vatsan poltetta. Taas ravattiin lääkärissä jos minkälaisesta vaivasta. Väliin vähän odotusaikaa ja raskauskiloja. Sitten kuin jostain ihmeenkumman syystä muistin taas mistä tässä kaikessa on

Hei se tanssii!

Avasin koneen sillä ajatuksella, että purnaan omaa huonoa päivääni. Pulputin siitä jo siskoparalle puhelimessa ja ajattelin jatkaa tänne. Mutta... Avasin siis koneen. Tutkailin muutamaa blogia joita luen ja tsekkasin ostamani kirjan ja rattaiden kulkemisuunnan postin seurantapalvelusta. Mielenkiintoisia blogeja. Paketit kulkee oikeaan suuntaan. Radio on auki ja sieltä tulee rokkia rahallisella volyymillä. Mieli ei enää kuhise häpeää ja harmia. Kurkkaan läppärin reunan yli varmistaakseni mitä kymmenkuinen monsteri touhuaa. Jäbä on oussut polviensa päälle ja jammailee antaumuksella. Lähes mustat silmät loistaa hämärän päivän valossa ja kaikki kuusi hammasta nauraa minulle. Se siitä "paska mutsi" -fiiliksestä. Taidan siirtää ajatukset pois negatiiviselta alueelta ja siirtyä tähän hetkeen. Kaikki on hyvin juuri nyt. Mikään ei ahdista eikä paina. Ei ole kiire mihinkään. Ei tarvitse tehdä mitään. Voi istua tässä ja nauraa lapsen kanssa. Antaa ajan mennä. Taidan istua tässä vie

Miksi lapsille syötetään niin paljon paskaa ruokaa?

 Olin jo puolessavälissä uutta bloggausta kun lapset tuli kotiin. Poika aloitti kiukun ja tukahdutetun raivoamisen heti. Raivon sokaisema ilmapiiri hiljensi taas koko kodin. Tunnelma on latistunut ja tunkkainen. Päätin tarttua aiheeseen ja varovasti kysyä lapselta mitä hän on päivän aikana syönyt. Rehellisen vastauksen lypsämiseen meni hetki. Poika tietää, että karkki ei ole minun suosikkilistallani, mutta uskaltautui kertomaan syämästään karkista. Lupasin olla suuttumatta, koska juuri nyt en näe siinä mitään tolkkua. Kun lapsella on niin mustunut mieli ja raivo on päällimmäinen tunne, ei kannata yllyttää enempää. En jäsentele tätä raivoa sen enempää. Sen verran voin sanoa, että naapurit toivoisivat meidän muuttavan pois. Syy miksi lapsi raivoaa tai mieli mustuu on vielä selvityksen alla. Olemme kuitenkin onnistuneet tekemään joitakin johtopäätöksiä. Ruoka. Se mitä lapsi laittaa suustaan alas vaikuttaa hämmentävän paljon lapsen käytökseen. Lapseni mielialat heilahtelevat rajusti

Miksi sä kirjoitit mun kirjat?!?

Muistatteko aikaisemmista postauksistani sen kirjan? Kirjan jonka kirjoitan ystävättäreni kanssa. Kirjan joka on nerokas. Me aiomme julkaista ihania ja helppoja reseptejä veneen pentterissä tehtäväksi. Miten iltatulilla voi valmistaa maukasta ja nopeaa ruokaa. Miten joku saari on sellainen, että tulee tapa istua siellä ystävien kanssa iltamyöhälle ja nauttia viimeisistä syksyn lämpöisistä viikonlopuista ruoan ja viinin seurassa. Ystävättäreni kuvaa kauniita kuvia kirjaan ja minä kirjoitan. Teemme siitä lokikirjan tyyppisen ja kerromme muutamasta paikasta samalla. Missä on oltu ja miten matka on taittunut. Se on kirjoitettu jo. Paska. Saattelin eilen helinäkeijun voimistelutreeneihin ja samalla päätin poiketa kirjastoon. Olin juuri menossa ottamaan vuoronumeroa kirjaston tätille (sedälle) ja sielläpä seisoi kolmipäinen nippu rakkaita samassa jonossa. Iloiset murahdukset puolin ja toisin ja sitten blondi kertoi, että osti sen kirjan itselleen ja että se on autossa mukana. Pienen r

Laihdu nopeasti ihannepainoosi ja näytä upealta!

Ajattelin jakaa teidän kanssanne unelman joka koskettaa varmasti suurinta osaa pohjoismaalaisista naisista. Voidaan ehkä puhua suurimmasta osasta maailman naisia? Laihtuminen. Uskoisin, että eniten klikkauksia saa mainokset joissa puhutaan joko seksistä tai laihduttamisesta. Mitään faktaa minulla ei ole, mutta on kuitenkin sieltä täältä pomittuja muistikuvia tutkimuksista ja elämän mukanaan tuomia mielikuvia. Minä olen laihtunut. Taas. Olen laihduttanut. Pannut aikaa, verta, hikeä ja kyyneliä tähän touhuun. Taas. Olen tutkiskellut itseäni ja päättänyt, että tällä kertaa kaikki olisi toisin. Taas. Kuten varmasti aika moni, minäkin olen kokeillut kaikkea. Ihan kaikkea. Ja miksi? Olen laihtunut elämässäni varmasti lähes viisikymmentä kiloa ja tällä kertaa kymmenen. Synnytin kolmannen lapsemme viime kesäkuussa. Kesäloma oli edessä ja vannoin, että sitä en pilaa ajattelemalla painoa. En pilannutkaan. Tosin, en imettänyt. En pystynyt. Se oli ensimmäinen askel matkalle painonpudottamise

Itämeren kierros lähestyy!

Kuva
Eilen istuin maanantaiseen tapaan Rannikkomerenkulun kurssilla. Vetäjä on vanhempi mies jolla ei ole ensimmäistäkään hajua siitä, miten sitä kurssia kannattaisi vetää. Ei... ihan mukava ukkohan tuo on, mutta ihan helvetin tylsä. "Onni" on se, että olen se kurssin käynyt jo kerran muutama vuosi sitten. Silloin ei ollut aikaa harjoitella riittävästi joten pistettä vaille ja nolo repuutus. Istuin eilen siis kurssilla (jota en enää reputa perkele) ja kävimme läpi ulkomaan liikennettä. Siitäpä mieleni virkistyi ja ajauduin unelmissani kesälomaan. Olemme pohtineet sellaista vaihtoehtoa, jossa purjehtisimme toukokuun viimeisenä viikonloppuna veneen Simon kanssa kahdestaan joko Hankoon tai pitkä viikonloppu ja Maarianhaminaan. Olemme seilanneet Hanko-Maarianhamina jo useasti ja olemme menossa vesille joissa emme vielä ole olleet. Jos pääsisimme siirtämään Lady Gracea etukäteen edes Hankoon olisi sillä suuri vaikutus matkanteon kannalta. Purjevene (riippuu tietysti veneestä) kulkee

Melankoliasta uutta voimaa huomiseen

Kevät kolkuttaa oveen ja pienet noidat pyörii kaduilla oksineen. Yksinäinen oksa meidän pöydällä odottaa auringonnousua. Olen koko viikonlopun ollut harmillisen alakuloinen. Lastani turhaan sättien olen kyynelin pyytänyt anteeksi. Kaunis lapseni on halannut ja kyynelehtinyt kanssani. Pikkuinen on puristanut lujaan otteeseen ja kuiskutellut korvaani. Rakkaani on silittänyt kämmentä ja suudellut kaulaani. Uljas nuorimies on ymmärtäväisesti hyväksynyt tunteeni ja lumenvalkea yksinäinen kissa on pitänyt öisin surulleni seuraa. Herään öisin siihen kun lapsistani vanhin ja pehmein itkee yksin ikkunalla menetettyä ystäväänsä ja elämänkumppaniaan. Olemme itkeneet suolaisia kyyneleitä pimeässä huoneessa. Kuunnelleet unentuoksuisia rakkaitamme ja uskoneet siihen, että selviämme tästä. Kuuntelin Kuninkaan kanssa viimeisenä päivänä Bo Kaspers Orkeser ja albumia New Orleans erityisesti. Suosittelen sitä lämmöllä. Olen onnellinen vaikka olen surullinen. Minua rakastetaan. Minä rakastan. http: