Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2021.

Jälleen häpeä. Tuo katala kaveri, joka kiusaa aina vaan.

 Olen mukana vertaisohjaajana Mielenterveyden Keskusliiton kurssilla ja siellä puheenaiheena on ollut häpeä. Me koemme erilaista häpeää samoista asioista. Ja nyt puhun meistä mielenterveyskuntoutujista. Me koemme usein häpeää omasta sairaudestamme, kiloistamme, omista ajatuksistamme, sanoistamme, ja vaikka sun mistä. Mitään näistä ei pitäisi hävetä. Ei kannattaisi hävetä, sillä häpeä on raskas taakka kantaa. Itse häpesin/häpeän omaa sairauttani. Häpeän köyhyyttäni, vartaloani, kohta taas minua koskettavaa työttömyyttäni. Häpeän niitä joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Enempinä hetkinä itken yksin hiljaa vuoteessa. Varon, ettei kukaan kuule. Itken sitä, ettei minulla ole voimia estää täyttymistäni häpeällä. Etten pysty taistelemaan sitä vastaan. Että hukun sen alle ja annan itseni velloa siinä. Tänään en häpeä. Olen kirjoittanut ja vastaillut ihmisten teksteihin kertomalla, ettei tarvitse hävetä. Että sen häpeän voi voittaa. Pienillä asioilla. Niin kuin kaiken ahdistuksen, masennuksen,

Raiskattu mieli. Kohdattu vääryys. Menetetyt ystävät. Kiitos silti.

Olen maannut valveilla vuoteessani lukemattomia kertoja sekaisin tuntein. Ollako onnellinen siitä, mitä olen saanut. En ehkä koskaan olisi saanut kaikkea tätä ilman elämäni kohtaloita. Vai ollako surullinen, vihainen ja katkera niistä kohtaloista, jotka satuttivat minua niin paljon, etten edes muista kaikkea. Suurin kohtaamani vääryys ei ollut ne kerrat kun minut hakattiin mustelmille. Ei ne kerrat, kun minut kiusattiin itkemään yksin huoneeni nurkkaan. Ei ne kerrat, kun minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Vaan se kerta, kun minua kohdeltiin seksuaalisena objektina lapsena. Kun minua rakastettiin, vaikka en halunnut tulla rakastetuksi. Kun minua haluttiin, vaikka en halunnut olla haluttava. Kun minua raiskattiin  sanoilla, ei teoilla. Kun minua syyllistettiin ja pahoinpideltiin kielikuvallisesti. Se. Se oli pahin kohtaamani vääryys. Se, että menetin lapsuuteni, nuoruuteni ja lähes kaikki ystäväni. Kaiken, mikä oli minulle tärkeää.  En koskaan saanut ystäviäni takaisin kuten he sil

ADHD -diagnoosi avun saamiseksi

Erityisyys. Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä. Minulla on erityisiä lapsia. Kolme. Jokaisella vanhemmalla on erityisiä lapsia ja useilla erityisiä.  Kahdella minun erityisistäni on diagnoosi. On ollut helpotus saada diagnoosi, sillä se on helpottanut elämää monilla eri tavoilla. Tai se on helpottanut avunsaamista. Elämä ei ole vielä helpompaa.  Puuttuu oikea lääkitys ja oikea apumuoto. Kaikki on vielä niin tuoretta ja uutta. Olemme vielä vereslihalla. Haavojen paraneminen vie aikaa. Mutta onko ne haavat kuinka syviä? Uskon, että jollain toisella ne voisi olla vielä syvempiä kuin meillä. Se johtunee siitä, että olen itse mielenterveyskuntoutuja ja nämä asiat on minulle osittain tuttuja.  No, diagnoosi itsessään ei ole minulle tuttu, vaikka varmasti jokainen meistä on kuullut sen. "Toi on ihan ADHD!" Jokainen on joko kuullut heiton, tai heittänyt sen itse.  ADHD mielletään usein "sairaudeksi", joka tekee lapsesta "liian" vilkkaan ja ehkä aggressiivisen.

Turhaa lätinää ei mistään.

Katselen ikkunasta ulos. Jälleen rauhallinen työpäivä. Kokouksia, "paperin" pyörittelyä ja ihmettelyä. Kevät on jo pitkällä. Lehdet alkaa tulla puihin ja kukat kukkii. Viime viikonloppu oli viileä, mutta nyt lämpö hivelee käsivarsilla. En ole kirjoittanut omaa tekstiä pitkään aikaan ja se alkaa tuntua sydänalassa. Kirjoittaminen on henkireikä, joka palauttaa minut kaivonpohjalta tai korkeuksista maantasalle. Katselen edelleen ulos. Lämpötila heittelee 18-20 välille. Kesäisen lämmintä. Ihanaa. Tätä olen odottanut koko pitkän talven. Tätä ja näitä rajoitusten purkamisia. Haluan nähdä ystäviä. Ja näenkin. Viime viikonloppu oli ihana, lukuun ottamatta sitä halkoa, joka putosi varpaalleni, joka on nyt tautisen kipeä ja kauniin kirjava. Ystäviä ja puheen sorinaa. Juttua talvesta, työtilanteesta, elämästä, koronasta ja lasten kasvatuksesta. Kaikesta. Ja se ymmärryksen määrä... Saan ystäviltäni ymmärrystä. Ja se on tärkeää. Kukaan ei vähättele tai pakota ajattelemaan positiivisesti,