Mama Dreamer

Ovikello soi tasan kello kuusi. Olimme sopineet, että he tulevat kuuden jälkeen. Avaan oven ja hymyilen vieraille, vaikka minua ei hymyilytä. Eteiseen astuu neljä ihmistä. Pikkuinen tomera mies, hänen vanhemmat ja ujo isosisko. He näyttävät onnellisilta. Sydämeni tuntuu raskaalta ja mieleni tekisi itkeä. Olen hämmentynyt tästä tunteesta. Alan puhua hermostuneesti ja esittelen heille heidän uutta kotiaan. Yhtäkkiä sukat tuntuvat liimautuvan lattiaan, enkä oikein pääse liikkeelle. Käteni vapisevat. Piilotan ne syliini. "Tässä tämä nyt on. Mitä te haluaisitte ensin katsoa? Näitteköhän te kaiken silloin näytöllä?" . Nuori nainen hymyilee ystävällisesti ja kertoo miksi he ovat tulleet. Hän tuntuu varovaiselta, mutta ymmärrän häntä. Minäkin olisin varovainen tässä tilanteessa. En varmasti osaisi itsekään olla "luontevasti", kun tilanne olisi tämä. Hymyilen taas ja tuleva ex-mieheni liittyy hölmöön hymyyni. Kumpikaan meistä ei osaa olla. "No tuolla pihalla on s

Kevät on ovella ja laineet huutelee jo koko keuhkojensa voimalla luokseen. "Minä tulen, lupaan sen!". Aamun pitkät unet, kahvia koneeseen ja lapset huoltoon. Sitten messuille kasvattamaan kevään tunnetta. En varsinaisesti moneen vuoteen ole ollut innoissani Suomen venemessuista muuten, mutta ne ovat meidän perheen virallinen startti kevääseen. Talven selkä on nyt katkaistu ja on lupa alkaa odottamaan kevättä ja veneilykauden aloittamista. Tarvehankintoja koko rahan edestä ja suupielet kohti aurinkoa. Muutaman tunnin täsmäiskujen jälkeen, ajatuksetonta vaeltamista osastolta toiselle ja sitten hakemaan lapsia huollosta. Huollon toimipiste sijaitsee ihanasti Vuosaaressa, ihan kiinni meressä ja pursiseuran laitureita sekä talvisäilytyskenttää. Siellä on joka kerta mahtava tunnelma, niin ulkona, kun sisälläkin. Huollon toimipisteessä on taas palvelua parhaimmillaan, ja maailman maukkain makkarakeitto sai jälkkäriksi Cafe  Latten, made by my self ja iloisten (ja hyvin huolle

Aamun bussi on rauhallinen. Matkustajat kulkevat hiljaa, muttei suruisina. Katseet eivät kohtaa, kun kukaan ei kehtaa. Hymyjä ei vaihdeta, vaikka kukaan ei murjota. Bussi keinahtelee ja kaistaa vaihtaa. Kenenkään katse ei suuntaa ylös, ei seuraa. Mitään ei tapahdu ja matka kulkee kuten ennen. Kuten joka aamu, kuten aina. Viimeinen nykäys ja nousemme seisomaan. Kaikki samaan aikaan, samalla kiireellä, samalla jalalla. Nousemme, kuljemme massana ja siirrymme omiin uomiin, puroihin, jotka ajelehtivat kohti samaa jokea. Vedän keuhkoni täyteen ilmaa. Sydäntalvi tervehtii leppeällä pakkasella. Kaupunki on hiljainen. Aamuruuhka on jo laantunut ja purot tyrehtyneet. Askel askeleen jälkeen, kävelen kevyenä, kuin kesän perhonen. Olo on onnellinen, rauhallinen ja luottava. Kaupungin kauneus mykistää ja olen silti onnellinen etten asu täällä. En näe sen rumuutta, vaan saan nauttia sen kauniista hetkistä, joita ei näe, jos ei osaa katsoa. En vaistoa kaupungissa surua tänään. En ahdistusta, en

Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi ja rikottaviksi. Viimeaikainen ihana unelmani omakotitalosta on toteutumassa. Olen ostamassa kotia rakkaitteni kanssa. Talo on meidän koti. On ollut sitä ensi näkemältä. Se hetki, kun kuulin; "Onneksi olkoon, tarjouksenne on hyväksytty.", tuntui mahtavalta. Soitin onnen täyttämän puhelun Kipparille töihin ja hymyilimme hiljaa toisillemme. Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi. Kun suljin puhelimen, tumma pilvi yritti otsalleni. Pyyhin sen pois ja suljin silmät. Nyt pitää järjestellä asioita. Puhtia puhkuen olen puuhannut, järjestänyt, aikatauluttanut, sisustanut, kalustanut... Yö. En saa unta. Syyllisyys kumpuaa jostain syvältä. Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi ja rikottaviksi. Syyllisyyden hirvittävät piikit tökkivät minua silmään, enkä saa nukuttua. En ajattele. En halua ajatella. Pyrin sisustamaan ja muuttamaan koko mielen voimalla. Syyllisyys ei kuitenkaan anna armoa, vaan alan olla sokea sen piik

Meidän nukkekoti on nyt myyty. Kyllä. Joku muu muuttaa tähän meidän itselle tekemään kotiin ja tekee siitä omansa. Tavallaan ihanaa ja tavallaan ihan kamalaa. Me todella muutamme pois tästä. Unelmat käyvät toteen, paitsi, että meillä ei ole sitä omakotitaloa vielä.... Käytiin eilen katsomassa taloa. Ihan... ihan jees. Tehtiin tarjous. Ilta alkoi taittua nukkumaanmenon puolelle, kun puhelin soi. Välittäjä ilmoitti, ettei tarjoustamme ole hyväksytty. Myyjä teki vastatarjouksen joka oli suorastaan surullisen huvittava. Kerroin välittäjälle, että palaamme asiaan huomenna. Suljin puhelimen. Käänsin kasvot kippariin ja sanomatta mitään, tiesimme. Se talo ei ole meille. Kaivoin sen talon... siis SEN talon myynti-ilmoituksen internetistä, välittäjän sähköpostin valmiiksi ja odotin hengittämättä. Kippari (ja minä) tajusi, ettei ole mitään järkeä ostaa taloa joka on järkevä, jos se on kompromissi. Olemme päättäneet, ettei lähdetä kompromisseilemään mitään. Kävimme uudelleen läpi unelmatalo

On mennyt aikaa. On unelmoitu. Rintamamiestalo tuntuu niin hyvältä ajatukselta, mutta tosiasia on, ettemme jaksa odottaa sen oikean löytymistä. Olemme kääntymässä modernimman talon puoleen ja se vähän syö miestä. Mutta emme lannistu vaan remontoimme sen ajatuksella ja rakkaudella, oli se sitten rintsika tai ei. Meidän nukkekodista on annettu tarjous, jonka olemme hyväksymässä. Se tarkoittaa sitä, että unelmia on alettava kääntämään tapahtumiksi. Eli omakotitalokaupoille siis! :) Vähän jännittävää ja samalla pelottavaa. Aika kamalaa, mutta samalla ihan kamalan kutkuttavaa. Remontti on jo mielikuvissa tehty ja muuttoauto kuljettaa kovaa vauhtia tavaroita uuteen kotiin. On niin paljon ostettavaa ja tehtävää. Ennen sitä pitäisi tehdä ehkä ne kaupatkin?! Mutta mitäpä jos se nyt onnistuu? Voi ei! Pitää remontoida tästä seuraavat puolitoistakuukautta kun pieni eläin. Lattia on laittava ja keittiö tuunattava. Seinään puhkottava reikiä ja sitten tietysti maalipurkkeja kolisteltava, tapet

Vesi kimaltelee ja silmiäni häikäisee. Kaivan kajuutasta aurinkolasini ja asettelen ne nenälle. Istun takaisin sitloodassa odottavalle pehmeälle kapokkityynylle. Käännän kasvoni kohti aurinkoa. Annan sen lämmittää kasvojani, mieltäni ja sydäntäni. Hymy pyrkii väkisin huulille, enkä estele sen aikeita. Olen onnellinen. Tässä ja nyt. Lempeä kesän tuuli sekoittaa hiukseni. Hiljaisuus kutittelee korviani. Mielessä ei liiku mikään. Pelkkää onnellisuuden tuomaa aukotonta rauhaa. Vedän keuhkoni täyteen meren tuoksua, kuuntelen lokkien kirkumista. Tämä hetki on se hetki, jonka muistan talvella. Siinä keittiön pöydän äärellä, kun kirjoitan. Tämä hetki nousee muistoistani kesken työpäivän ja pakottaa minut unelmoimaan ensikesän laineista, tuulesta. Linnuista, merestä ja onnellisista ajatuksista. Melkein unohdan, että seuraavaksi piti syödä. Huomaan istuvani tässä keittiön pöydän ääressä edelleen ja muistelevani kuluneita kesiä hölmö hymy naamalla. Nälkä unohtuu, aika hiipii hiljaa ohitseni.

Tänään jälleen olen miettinyt tekemisten suuntaa. Minulle on soittanut ystävällinen nettisivujen myyjä tässä useamman kerran. Palvelu oli erinomaista tähän päivään asti. Heillä on tarjota juuri se, mitä nettisivuilta toivoisin (jos minulla olisi rahaa), mutta ei myyjälle mene ymmärrykseen, ettei minulla ole rahaa, eikä tarvetta juurinyttänäänheti. Jos minun blogejani lukee tällä hetkellä kourallinen ihmisiä, ilmaisia bloggauksia ja ajatuksia elämästä. Missä kohtaa siinä on se raha? "Et voi saada rahaa, jos et sijoita rahaa." Yep. Näinhän se on... tavallaan. Nuorimies ei nyt vain ymmärrä, että myös minun aikani on rahaa, eikä minulla ole tavoitteena äkkirikastuminen heidän eittämättä hienojen nettisivujensa kautta. Aloin siitä kuitenkin taas pohtia, että mitäpä sitä ihminen lahjallaan teksisi ja miten sillä voisi ansaita. Jatkan turinoitani täällä, kun minulla ei vieläkään ole rahaa niihin "unelmien kotisivuihin", jotka tuskin toisivat leipää yhtään sen nopeammin

Kun ihminen velloo oman hyvinvointinsa kanssa koko ajan, alkaa luulla olevansa sairas, vaikkei ole. Tarttuu epätoivoisena pieniinkin asioihin ja keksii itselleen oireita internetin tarjonnan mukaan. Minä sain eilen tällaisen täkyn. Minun kalkkiarvot ovat hiukan alhaalla. Siitä riemastuneena googlasin välittömästi asiasta lisää tietoa, mutta aikaisemmista paskahalvauksista viisastuneena lakkasin melkein saman tien. Ei. Nyt ei ole se hetki kun etsitään syntipukkia kaikelle sille, mitä ruumiissani tapahtuu tai on tapahtumassa. Nyt pitää vetää syvään henkeä ja olla vaan. Parin viikon päästä tilannetta tutkataan uudelleen ja toedennäköisesti tilanne on täysin stabiili, eikä mitään muutoksia enää näy. Minulla siis ei ole mumuaistautia, autoimmuunisairautta (keliakiaa), lisäkilpirauhasen vajaatoimintaa tai muuta mitä kaikkea siihen voidaankaan liittää. Tämä on vain tätä samaa shittiä, mitä on ollut jo kymmeniä vuosia. Minä olen superherkkä kaikelle mitä elimistössä tapahtuu. Tunnen jokais

Lämmin paperi tuntuu jännittävältä sormissa. Siinä se nyt on. Ensimäistä kertaa tulostettuna. Nippu tekstiä, josta olin suunnitellut kirjaa. Se ei ole valmis, eikä edes loppuunkirjoitettu. Käsikirjoitus, tai sen osa. Asetan silmälasit nenälle, keitän kupillisen teetä. En saa käännettyä ensimmäistä sivua. En uskalla lukea sitä. Tee on hautunut riittävästi ja sujautan lusikallisen hunajaa siihen. Pyörittelen lusikkaa kupissa ja tutkin sen mukana pyöriviä teenlehtiä. Olenkohan minä tähän valmis? On eri asia kirjoittaa tekstiä ajattelematta. Lukea siitä, mihin viimeksi on jäänyt ja sitten vain kirjoittaa eteenpäin. Lisätä väliin kohtaus tai muutama tunnetila, mutta lukea sitä kuin kirjaa. Se on täysin eri asia. Tee on puolivälissä kuppia ja olen hehkuttanut facebookissa tulostetta, mutta vieläkään en ole saanut luettua ensimäistäkään riviä. Jotenkin käsi ei vain nouki sitä ja silmät eivät vain ala lukemaan. Pelottaa, että huomeen, ettei minusta ole siihen. Että olenkin vielä niin kesken

Oletko koskaan huomannut, että tekemäsi vääryys kolahtaa sinua nilkkaan tasaisesti uudelleen ja uudelleen? Ettet koskaan pääse pakoon sitä virhettä jonka olet aikanasi tehnyt? Sitä virhettä jolla satutit läheistäsi niin, ettet kestä katsoa sitä tuskaa. Minä sain eilen menneisyydestä muistutuksen sellaisella väkivallalla, että sieluni on mustelmilla viikon. Tunnen oloni surulliseksi. Olen satuttanut läheistäni joskus niin paljon, että hänen tuskansa näkyy vielä vuosienkin jälkeen ja minä näen sen. En halua nähdä sitä, mutta en halua olla näkemättäkään. Se muistuttaa minua. Pitää minut virkeänä. Se syyllistää minua juuri sopivasti ja pitää minua otteessaan, etten unohda sitä mikä on tärkeintä. En pääse vahingossakaan ajattelemaan, että elämässä voisi olla jotain muutakin kuin onnellisuus ja unelmointi. Ei. Elämäni täyttyy unelmista ja onnesta, enkä vaihda sitä mihinkään. Teen sen eteen töitä ja ruoskin itsenäni joskus armotta sen vuoksi. Enkä vain itseni vuoksi, vaan myös kaikkien läh