Tekstit

Mä mietin. Sitten harkkapaikasta. Syyllisyydestä ja hyvästä fiiliksestä. Vähän kuolemaa ja sikana elämää.

Todella pitkästä aikaa olen innoissani ja hyvällä tuulella. Tunnen itseni energiseksi ja draivi on hyvä. Mutta kaikilla ei ole niin ja tunnen lievää syyllisyyttä asiasta.  Ympärilläni on ihmisiä, jotka surevat ja ovat alakuloisia, jopa masentuneita. Ahdistuneita ja kokevat yksinäisyyttä. Millä oikeudella minä en tunne niin? Haluaisin puristaa jokaista ja ottaa syliin. Silittää päätä ja lohduttaa, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Olen menettänyt rakkaista rakkaimman isäni. Tapahtumat ovat järkyttäviä ja synkkiä. Niin synkkiä, että vakuutusyhtiölle sisareni kirjailemassa kirjeessä läpikäydyt muistot tulvahtivat sieluuni kammottavalla voimalla. Voima olkoon kanssasi sisko. Teet arvokasta työtä läheistesi eteen.   Mutta ei. En tunne suurta tuskaa tai ahdistusta. Suruakin vain ajoittain. Pelkään, että tilanne muuttuu jossain vaiheessa. Itken kännipäissäni räkä poskella  kaiken ulos tilanteessa, jossa se ei ole soveliasta. Tai sitten hajoan atomeiksi nanosekunnissa, enkä pysty suoriutum

Vanhuus yllättää

 Radio pauhaa makuuhuoneessa. Tv olohuoneessa. Selaan kännykkää, enkä mieti. Sitten se tulee mieleen. Mutsi on vanhus. Milloin niin kävi? Miksi niin kävi ja miksi hänellä on kipuja? Mutsi on ollut tervein ja upein ihminen ketä tunnen. Mutsilla ei ole ennen tätä ollut kipuja. Ei flunssaa kummempaa. Sitäkin harvoin.  Nyt hän kulkee kyyryssä, jos kulkee. Istuu sohvalla ja juttelee kuten ennen, mutta jotain on muuttunut. Mutsista on tullut vanhus. Enkä minä ole huomannut sitä. Totuus lävähti kasvoille, kun faija nukkui pois.  Silloin tajusin mihin maailmaan olemme ajautumassa. Olemme ajautumassa tai ajautuneet siihen pisteeseen, missä oma elämä alkaa tuntua toisarvoiselta ja pelottavalta. Missä kaikki ajatukset pyörivät mutsin luona.  Mutsi nauraa makuuhuoneessa ja puhuu puhelimessa ystävättärensä kanssa. Kuuntelen hänen nauruaan ja sydämessäni läikähtää onni. Hänen huumorintajunsa on säilynyt kivuista huolimatta. Mun mutsi on maailman hauskin tyyppi! Muistan miten kipulääkkeiden viemä ter

Kun isäni otti ja kuoli. Lyhyt tuntojen purkaus.

 On sanomattakin selvää, että elämäni on muuttunut. Mutta jotenkin jännästi... se ei ole muuttunut. Istun tässä sohvalla läppäri sylissäni, kuten ennenkin. Arki rullaa kotona, koulussa, töissä, kuten ennenkin. Koira on oma suloinen itsensä, lapsi ruinaa uutta skuuttia, ruoka porisee hellalla ja mikään ei ole muuttunut. Isäni nukkui pois. Lähti saappaat jalassa, kuten sanotaan. Jos jostain, niin siitä olen onnellinen. Ei pitkittynyttä kärsimystä, ei tuskaa jota ei pysty käsittelemään, ei sairaanloista yksinäisyyttä. Vain kuolema, joka vei mennessään. Lähes kerralla.  Varmasti jokainen haluaa lähteä saappaat jalassa, mutta faija ansaitsi sen. Kaiken sen jälkeen. Kaiken kokemansa ja elämänsä jälkeen. Hänen elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Ei helppoa, eikä kotoisaa. Eihän kenenkään elämä ole, mutta faija sai kyllä tarpeeksi paskaa niskaansa. Sairauksia, taloushuolia, konkursseja ja mitä vielä. Faija rakasti Elvistä ja aurinkoa. Elviksen kokoomalevy ajautui joskus minulle ja kuuntelin

Lenille.

 Mä olin ihan pikkuinen. Sellainen alakoululainen. Mulla oli kivi. Sellainen sileä missä luki Leniza. Kauneimmalla kaunolla kirjoitettu, millä vain minun pikkuinen käteni osasi. Kuljin se mukana joka paikkaan. Koulussa se oli penaalissani ja katselin sitä kyynelsilmin. Sisko. Olit niin kaukana silloin. Ameriikassa asti. Sielussani oli ikävä. Elämä ajoi meitä erilleen. Sinulla oli omasi ja minulla omani. Elin hurjia nuoruusvuosia ja sain siipeeni liikaakin. Ja silloin. Juuri silloin sinä otit minua kädestä kiinni ja vedit syliisi. Silitit minua hiuksista ja hymyilit. "Ymmärrän sinua. Sisko, olet tärkeä"  Ja olimme taas yhdessä. Sisko ja minä. Paljon olen sinulle velkaa. Lähes kaiken. Olet kantanut minua aina. Luotan sinuun. Luotan elämään. Sisko. Kasvoin sellaiseksi naiseksi joka tänään olen, sinä vierelläni. Olet minulle yksi maailman tärkeimmistä. Kiitollisena sinulle, halusin vain sanoa, että rakastan sinua. Hyvää syntymäpäivää! Rakkaudella Pikkusisko

Ihminen jättää minuun jälkensä ja tekee minusta sen mikä olen.

 Aamulla kello soi liian aikaisin. En ole tottunut näihin aamuihin. Eikä koiranikaan. Se katselee minua kulmiensa alta, eikä halua nousta. Sitä ei kiinnosta. Tosiasia kuitenkin on, että minun on noustava ja koiran on käytävä pissalla. Se mulkoilee minua pahana, kun tönin sitä pepulle. "Noniin, ylös siitä nyt..." Käytän vastahakoisen pikkupiskin pihalla ja palautan sen lämpöiseen. Auto pörähtää käyntiin. Mieleni jää koiran kanssa sängyn päälle nukkumaan, mutta ruumiini tekee mitä siltä odotetaan. Käynnistää auton, ajaa pitkin maantietä, pysähtyy valoihin, jatkaa matkaa ja pysäköi. Nousee ylös autosta, soittaa ovikelloa, kuittaa työpaikan avaimen ja riisuu päällysvaatteet. Sitten se alkaa. Työpäivä. Juon kahvia ja lueskelen yön tapahtumia. Rauhallista. Joku on halunnut tupakkaa yöllä ja toinen ei ole saanut unesta kiinni. Ei mitään merkittävää tai normaalista poikkeavaa. Katselen merkintöjä ja mietin, miten minusta on kirjoitettu osastolla. Niillä jokaisella kerralla. Miten ole

Kuoleman hetkellä kaikki unohtuu ja anteeksi annetaan

 Olen kohdannut surua ja kuoleman kohdalla antanut anteeksi. Menetin parhaan ystäväni, serkkuni, siskoni kymmeniä vuosia sitten. Jätin hänet raskain mielin. Unohdin kaiken pahan ja painoin mieleen kaiken hyvän. Jäljelle jäi lämmin muisto ja ikuinen ikävä. Kun ihminen elää, olemme vihaisia ja katkeria. Muistamme ne huonot ajat ja vaalimme niitä, kuin pieniä lapsiamme. Aika ei paranna, vaikka niin sanotaan. Vai parantaako? Kuolinvuoteella kohtaamme oman pienuutemme ja anteeksiantavaisuutemme. Unohdamme kaiken pahan. Muistamme vain kaiken hyvän.  Tärkeintä on antaa anteeksi. Jos pysyisimme siihen jo, kun elämä vielä kulkee keuhkoissamme. Voisimme elää tätä elämää kevyemmin mielin. Mutta ei.  Minä annoin juuri anteeksi eräälle henkilölle. En ole koskaan pitkävihainen, vaan tämä henkilö teki mielestäni jotain niin väärin, etten voinut antaa anteeksi kymmeneen vuoteen. Tajusin kuoleman kynnyksellä olleeni väärässä. Ihmiset tekevät virheitä ja päästävät suustaan sammakoita. Vaan kuolema palja

"Kun kitara soi, ei itkeä saa."

 Kannattelen itseäni kuilun partaalla. Olen eheä, vai olenko. Itkenkö vai nauranko, en tiedä enää. Minun on jatkettava. Hiljaisuus loputon. Ei pääty, vaikka huudan. Huomaan olevani yksin. Sittenkin, vaikka en koskaan uskonut sitä mahdolliseksi.  Kuilu on syvä ja pimeä. Se kutsuu minua luokseen, mutta pyristelen vastaan. Saanko tuntea näin? Pitääkö minun vain hypätä ja antaa sen viedä mukanaan? Niinkö kuuluu tehdä? Kerro minulle, en tiedä. En ole koskaan ollut tässä. Olen katsellut ennenkin kuilua, mutta en koskaan näin. Yksinäisyys on raastavaa. Se repii minua, vaikka tappelen vastaan. Sen pieni pää on noussut sielussani esille veren kätköistä. Kuohun yli äyräitten, vaikka olen tyyni. Mieleni pieni. Älä tee temppujasi. Anna minun selvitä tästä. Älä sinäkin jätä minua yksin. Mieleni pieni. Jätän taakseni kaiken, johon olen kasvanut kiinni. Jäljelle jää vain ammottava haava, jonka umpeutuminen ei ole mahdotonta, mutta saatanallista. Kuin joku kaataisi viinaa haavalle uudestaan ja uudesta