Opettajalle kiitos. Pelastit Lapseni hengen.
Se hetki, kun myrsky väistyy, on uskomaton. Kaunis ja niin rujo. Maa tuoksuu sateelta. Tuuli on repinyt kaiken rikki. Suuret sadepisarat ovat rikkoneet ulos unohtuneet lasit. Ilmassa sinne tänne lentelevät oksat ovat tehneet syviä haavoja pitkin selkääni kun pakenin äkisti noussutta myrskyä suojaan. Katse vaeltaa murheellisessa näyssä ja kipu tuntuu selässä, mutta pilvien takaa paljastuva aurinko luo jotenkin uskomattomalla tavalla toivoa. “Siivoan tämän” -sanon ja alan kerätä lasinsirpaleita. Varon, etten saa haavaa ja saan silti. Mutta auringon lämmin henkäys pitää minut liikkeessä ja hymyn huulillani. Pikkuhiljaa maailma alkaa taas näyttämään paremmalta. Kaiken saa korjattua -ajattelen. Se ei kuitenkaan ole totta. Sirpaleet putoavat roskakoriin ja olen hyvin tietoinen, etten saa mistään enää samanlaista lasia. Ei se haittaa -ajattelen, mutta sekään ei ole totta. Se lasi oli minulla tärkeä. Täynnä muistoja ja rakkautta. Sitten aurinko siirtyy ja suljen silmäni. Se lämmittää rajun my
