Tekstit

 Miksi elämä heittää eteen kaiken tämän? Enkö minä muka ole jo saanut tarpeeksi? En väitä, että kukaan on kuolematon, mutta onko pakko muistuttaa elämän lyhyydestä tällä syklillä? Onko aivan pakko? En jaksa hengittää, en puhua. Ainoa mitä jaksan on tämä. Enkä tätäkään enää kauaa. Teen töitä hiljalleen. Sana kerrallaan. Saan olla joku muu. Joku joka jaksaa ja pystyy. Joku jonka elämä on vielä ehjää. Saan olla joku vahva ja kaunis. Minä en ole. Suru on niin massiivista. Vasta nyt tajuan, ettei ole enää paluuta. Ei ole enää vaarilaa jossa mummukin asuu.  Tapasin sisaruksiani. Vaarilassa jossa mummukaan ei enää asu. Sekaisin tuntein ajoin pimenevässä illassa. Vaihdoin kaistaa ja sitten takaisin. Painoin kaasua ja sitten annoin vauhdin hyytyä. En kuullut radiosta mitään vaikka se soi. En nähnyt muuta liikennettä vaikka sitä oli. Jätin auton tuttuun ruutuun ja kävelin tuttua polkua. Avasin tutun oven, mutta en astunut enää tuttuun asuntoon. Kaikki oli muuttunut, vaikka loppujen lopuksi siell

Äidille. Rakkaimmalle.

Maailma tuntuu nyt niin epäoikeudenmukaiselta. Sattuu niin, etten voi hengittää ilman vihlovaa kipua. En voi uskoa todeksi sitä, että äitini on poissa. Olen vereslihalla ja niin yksinäinen. Vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä, vain jokunen ymmärtää miltä tämä tuntuu, vaikka jokaisen kipu onkin erilaista.  Sinun tyhjä sohvankulmasi. Istuin siihen tänään. Oli kuin se olisi vielä ollut lämmin. Siihen on painunut sinun jälkesi. Tunnustelin sitä. Yritin aistia sinua. Yritin kaivaa mieleni lokeroista muiston sinusta eläväksi. Mutta sinä et enää tule takaisin.  Hymyilit sunnuntaina. Olit huolissasi asioista ja ehkä koit yksinäisyyttä, mutta sanoit rakastavasi minua. Ja minä sanoin rakastavani sinua. Kuulen äänesi. Näen sinut silmissäni, sielussani. Kuulen lohdulliset sanasi. Näen suuren sydämesi.  Olen ehkä väsynyt ja tuskainen. Mutta en halua. En halua tuntea tätä tunnetta. Tätä musertavaa tunnetta. En halua.  Älykkäin nainen päällä maan on mennyt. Mennyt pilven reunalle honeyn viereen. Suo

Kaksi jalkaa ja kaksi kättä

Mielessä lepää ajatus siitä, että olen kykenevä ihminen, vaikka joskus tuntuu, etten ole. Samettisen pehmeä ääni kaiuttimista laulaa jotain suloista, enkä saata olla ajattelematta menetettyjä rakkaitani. Ajatus kiertää, velloo ja ryömii. En pääse irti. Yritän kaikkeni noustakseni täältä. Olen kuilun partaalla sukeltamassa liian syvään päätyyn. Vain kaksi jalkaa ja kaksi kättä pitää minut tässä maailmassa. Pidän niillä tiukasti kiinni kuilun reunassa kasvavasta puusta ja toivon ihan helvetisti, että se ei repeä juuriltaan. Mahassa kouristelee. Silmiä kirvelee. Keuhkoissa polttelee. Ikävä. Viime päivät on olleet tunteiden sekameteliä. Olen tuntenut kaikki tunteet mitä vain maailman kirjoissa on lueteltu.  Olen ollut kykenevä ihminen, mutta juuri nyt kykyni on kadoksissa. En osaakaan ottaa itseäni irti tästä piinasta.  Ikävä ei kuole koskaan, mutta se muuttaa itseään siedettävämmäksi ajan kanssa. Uskon ja tiedän niin.  Kykenisinkö rikkomaan hiljaisuuden ja tarttumaan hetkeen? Ajattelin ni

Kohti tuntematonta ja sen yli!

 Meidän sohva on mulle tuttu. Meidän nojatuoli on mulle tuttu. Vuoteessa on mun jälki. Vitriinissä mun mummokupit. Panikoin ja hyperventiloin. Olen tehnyt päätöksen yhdessä muun perheen kanssa ja silti pelkään, että se oli suurin virhe ikinä.  Aloitan tämän tarinan alusta. Vuosia sitten asuimme Espoossa, Matinkylässä. Onnellisesti, mutta ahtaasti. Ahtaudesta inspiroituneena ostimme talon Kirkkonummelta.  Ehdimme asua Kirkkonummella onnellisesti ja tilavasti puolitoista vuotta, kun talomme osoittautui asumiskelvottomaksi. Onni loppui siihen. Ja tila. Muutimme evakkoon pieneen kolmioon Kirkkonummen keskustaan. Siitä kävi onnen kantamoinen (vai kävikö?) ja pääsimme muuttamaan erillistaloon, jossa oli enemmän tilaa, mutta ei tarpeeksi. Kirkkonummella edelleen. Mutta sitten kävi kuin kävi ja meidän vuokrasopimus päättyi siihen, että omistaja möi talon. Meille jäi luu käteen, mutta saimme kuin saimmekin toisen asunnon tilalle. Yhtä kokoinen ja Kirkkonummella, mutta edelleen pieni, evakkoasun

Arki. Ota minut sellaisena kuin olen. Ole hellä ja rakastava.

Aamu aukesi, silmäni eivät. Raotin niitä varovasti toivoen, ettei vielä tarvitsisi nousta. Siirsin peiton syrjään ja kampesin itseni laidalle istumaan.  Tänä aamuna minua lähinnä hymyilytti. Rakkaista rakkaimmalla lapsenlapsellani olisi syntymäpäiväjuhlat ja saisin syleillä ja leikkiä. Olla vaan. Olla mummuna ja hömpöttää.  Aamiainen valmistui kuin itsestään. Tavallaan. Simomussu paistoi herkkuleivät ja keitti kahvit. Ihan niin kuin jokaisena viikonloppu aamuna. Rakastan häntä. Ja aamiaistani.  Koira oli jo jalat ristissä ja kupla otsassa menossa pissille, kun minä vasta keräsin itseäni. Outoa. Viimeisen kuukauden olemme viettäneet lomaa erilaisissa paikoissa ja erilaisilla aamurutiineilla. Palaaminen tähän arkeen sujui kuitenkin mutkatta, kun sain itseni vihdoin ulos aurinkoon. Koira loikki tyytyväisenä nurmella ja nautti omien nurkkien nuuhkuttelusta.  Loma tuntui pitkältä. Se oli paras loma ikinä. Kaiken jälkeen olin voimaantuva ja eheytyvä. En sano, että suru olisi väistynyt mihink

Lasillinen kylmää

​Varpaita paleltaa. Mutta mieli on tyyni. Lasissa kylmää, vaikka ilma ei ole morsianta nähnytkään. Lasi tuntuu mukavalta kädessä. Sen sileä pinta jotenkin lohduttaa. Pyörittelen hennosti vaaleanpunaista lientä ja ihmettelen, miten se voikin maistua niin hyvältä juuri nyt.  Ulkona sataa ja paistaa. Asteikko hiipii mielestäni liian viileän puolella, mutta en salli itseni valittaa. Jos sallisin, valittaisin kaikesta ja koko ajan. Sen sijaan muikeilen ja otan sivistyneitä suullisia pikkuisen paheellisesta juomastani. Ajattelen, että kesä on vasta alussa ja elämä vielä edessä. Ja niinhän se onkin.  Olen vielä nuori. Elämänkokemus on kasvanut minun kanssani ja ylikin. Se on jo pidempi kuin minä. Tuo hupsu pieni juttu. Elämänkokemukseni on minulle hyvin rakas. Se haistattelee minulle usein, kuten kunnon teinin pitääkin, mutta rakastan sitä silti. Niin paljon, etten anna sen mennä luotani milloinkaan. Se ei voi kuolla ennen minua, joten en ole huolissani. Joskus voisin enemmänkin jutella sille

Aaltojen loiskeessa, elämän pyörteessä

​ Tuhka laskeutui merenpinnalle tuulen pyörteissä. Samalla sekunnilla kun se kosketti aallon pohjaa minä jäin kuuntelemaan surua. En kuullut sitä, vaikka se rusensi sieluani ja tiristi kyyneleet poskilleni. Ajattelin riipaista kännit, mutta en pystynyt edes siihen. Itkin siskon sanoille. Kauniille ja totuuden mukaisille. Itkin hiukan.   Eilen yritin jatkaa elämääni. Opintojen parissa työelämässäoppimassa. Ja niin teinkin. Menin. Kehuin ja sain kehuja. Reflektoin ja pohdin, ajattelin ääneen keskustellen. Suljin itkun sisääni.  Aamulla yritin nousta. Epäonnistuin. Makasin selälläni unen ja valveen välimaastossa. Koira jalat ristissä tökki nenällään sääreen. ”Mentäiskö pissille pliis!”. Ja me menimme. Harjasin hampaat ja kävin itsekin pissillä. Mutta sitten vajosin pehmeälle sohvalle ja jäin siihen. Ei ajatuksia, tunteita, puhetta. Vain painostava hiljaisuus ja pakottava ikävä.  Ikävä ihmistä joka kasvatti minut. Ihmistä jota rakastin varauksetta ja joka rakasti minua takaisin juuri tälla