Äitinä oleminen on parasta ja paskinta. Parasta on se miten paljon voikin rakastaa lapsiaan. Miten lämpö ja rakkaus täyttää, kun ajattelee jälkeläisiään. Paitsi jos sattuu ajattelemaan sitä, miten paljon heidän sanansa ja tekonsa joskus lyö. Silloin se on paskinta.
Paskaa tästä ajasta tekee se, etten ymmärrä mun teiniä. En saa keskusteluyhteyttä. Ja aivan turha tulla ulisemaan, että: "Ihan tyypillistä teiniä! Se menee ohi!" Joo vittu niin menee, mutta se ei lohduta mua nyt. Ei yhtään. Uskon koko maailman huutavan mulle, että olen ehkä universumin laiskin ja paskin mutsi, kun en tee sitä tai tätä. Vaikka tiedän ihan helvetin hyvin, että minä tai kukaan ei pysty tämän parempaan. Ja, että tämä on nyt se mitä on ja sillä mennään. Lapsi on jo sen verran iso, että ei enää mutsin auktoriteetti riitä kaikkeen.
Mä olen kaksi teiniä saanut ovesta ulos ehjin nahoin vähemmän tai enemmän ehjänä myös sielultaan. Olen tehnyt hyvää työtä. Näiden aikuisten lasten pitäisi olemassaolollaan muistuttaa mua, että tää on ohimenevä vaihe ja, että hyvin se menee...
Huoli. Siitä en nyt pääse irti. Huoli ja ehkä häpeäkin. Häpeä siitä, että en osaa olla parempi äiti. Häpeä siitä, että tää ei enää ole mun vallassa. Mä tiedän, että tuolla on muita mutseja ja faijoja samassa jamassa. Yhtä lailla hekin tiirailevat koiraa iltapissille viedessään tähtiä ja tirauttavat kyyneleen tai kaksi, luultavasti sata. En ole yksin.
Mun toinen paska juttu tässä ajassa on se, etten saa lääkitystäni reilaan. Se olisi hyvä ja tasapainossa, mutta kun en muista syödä niitä. Se, plus tämä elämän tola... avot ja kyyneleet muodostavat puron, josta muotoutuu joki, joka laskee mereen, joka hukkuu iäisyyteen. Loputon olo. Loputon.
