Mama Dreamer

 Onko ihmisen elämä yhtä huvipuistoa?  Liput laitteisiin maksaa paljon. Onneksi on ilmaisiakin. Mutta ne ovat yleensä aika snadeille skideille. Sosioekonominen asema vaikuttaa siihen miten laitteisiin pääsee. Pääseekö kaikkiin vai vain yhteen. Ja on arpapeliä, kun ensimmäisen kerran laitteeseen menee, että tuleeko siellä helvetin pahaolo vai järjetöntä hauskuutta. Minä olen siitä onnekkaassa asemassa, että olen päässyt erilaisiin laitteisiin. Mutta onko se aina ollut kivaa. EI. Olen mennyt laitteisiin yhtään miettimättä ja tuloksena yrjöt, itku ja potku. Ahdistuneena mutta rohkeana olen siirtynyt seuraavaan laitteeseen ja tulos on sitten mitä on. Viime aikoina elämä on heittänyt eteeni aivan liikaa paskaa. Liian monta menetystä, liian lyhyessä ajassa ja liikaa taloudellista kurimusta. Liikaa kaikkea. Tämä laite ei ole suosikkini. Mutta kaiken tämän jälkeenkin olen toiveikas. Kyllä. Toiveikas. Uusi laite odottaa!  Viimepäivinä olen alkanut ajatella, miten mutsi olisi ylpeä ja se on anta

 Rapa kerääntyy pikkukoiran turkkiin. Huokaisen. Sataa vettä ja on kylmä. Ei niin kylmä, etteikö koira haluaisi pissille, mutta niin märkää, ettei pissilenkki ole kovinkaan pitkä. Itse voisin kävellä sateessakin. En ole sokerista vaikka makea olenkin! Ahdistus on syöpynyt sisääni ja muuttaa muotoaan joka päivä. Valoa tunnelin päässä? Ehkä, en tiedä vielä. Tai tiedän. On sitä. En ole persoonaltani sellainen, että jäisin kiinni asioihin. Menen eteenpäin aina. Ja tässäkin surussa ja ikävässä aikanani kyllä. Kunpa olisi kevät! Kaikki alkaisi vasta kukoistamaan ja kasvamaan. Minä olen kesän lapsi. Kirjaimellisesti. Mutta kevät on ihanaa aikaa. Vihreän eri sävyt hemmottelevat näköhermoja ja huumaavat kevään tuoksut tuntuvat sielussa asti. Kukka kasvaa nurmikon seassa tai kallion rakosessa. Ihailen niitä. Ne taistelevat tiensä valoon vaikeimmassakin paikassa. Ja kukoistavat karusta ympäristöstä huolimatta.  Syksy taas. Rakastan sitä, kun ruska valtaa alaa. Kun tuuli puhaltaa lehdet naamalle j

Viime viikko oli aivan ihana. Märkä (alkoholiin viittaan tällä) ja täynnä ystäviä. Ajatusten vaihtoa, hömppää ja musiikkia. Laulua ja naurua. Holympialaisia (voitto kotiin!) ja hyvää ruokaa. Vene keinahtelee hiljalleen. Melkein huomaamattomasti. Laituri rauhoittaa aaltoja. On lähdön aika. Vene on bunkrattu (lastattu viinalla ja ruoalla) ja olemme valmiita purjehtimaan Kreikan saaristossa. Ilmassa on jännitystä. Jokaisella omanlaisensa. Miehistö koostuu eri ikäisistä, erilaisista ihmisistä. Ihanista, luotettavista ja aidoista. Rakkaista. Osa tuntee toisensa entuudestaan ja osa ei. Mutta minä menen takuuseen, että tämä juttu toimii! On aika irrottaa köydet ja lähteä lipumaan kohti uutta satamaa. Ihanaa! Ajatukset on seuraavassa satamassa ja tulevassa päivässä. Luvassa on tuulta, joten voisimme mahdollisesti oikeasti purjehtia!! Aikaisempina vuosina purjehdus on näillä lomilla ollut vähäisempää kevyiden tuulien vuoksi, mutta nyt ollaankin Kreikassa. Eri tuulissa. Esi maisemissa. Tuskani o

 Miksi elämä heittää eteen kaiken tämän? Enkö minä muka ole jo saanut tarpeeksi? En väitä, että kukaan on kuolematon, mutta onko pakko muistuttaa elämän lyhyydestä tällä syklillä? Onko aivan pakko? En jaksa hengittää, en puhua. Ainoa mitä jaksan on tämä. Enkä tätäkään enää kauaa. Teen töitä hiljalleen. Sana kerrallaan. Saan olla joku muu. Joku joka jaksaa ja pystyy. Joku jonka elämä on vielä ehjää. Saan olla joku vahva ja kaunis. Minä en ole. Suru on niin massiivista. Vasta nyt tajuan, ettei ole enää paluuta. Ei ole enää vaarilaa jossa mummukin asuu.  Tapasin sisaruksiani. Vaarilassa jossa mummukaan ei enää asu. Sekaisin tuntein ajoin pimenevässä illassa. Vaihdoin kaistaa ja sitten takaisin. Painoin kaasua ja sitten annoin vauhdin hyytyä. En kuullut radiosta mitään vaikka se soi. En nähnyt muuta liikennettä vaikka sitä oli. Jätin auton tuttuun ruutuun ja kävelin tuttua polkua. Avasin tutun oven, mutta en astunut enää tuttuun asuntoon. Kaikki oli muuttunut, vaikka loppujen lopuksi siell

Maailma tuntuu nyt niin epäoikeudenmukaiselta. Sattuu niin, etten voi hengittää ilman vihlovaa kipua. En voi uskoa todeksi sitä, että äitini on poissa. Olen vereslihalla ja niin yksinäinen. Vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä, vain jokunen ymmärtää miltä tämä tuntuu, vaikka jokaisen kipu onkin erilaista.  Sinun tyhjä sohvankulmasi. Istuin siihen tänään. Oli kuin se olisi vielä ollut lämmin. Siihen on painunut sinun jälkesi. Tunnustelin sitä. Yritin aistia sinua. Yritin kaivaa mieleni lokeroista muiston sinusta eläväksi. Mutta sinä et enää tule takaisin.  Hymyilit sunnuntaina. Olit huolissasi asioista ja ehkä koit yksinäisyyttä, mutta sanoit rakastavasi minua. Ja minä sanoin rakastavani sinua. Kuulen äänesi. Näen sinut silmissäni, sielussani. Kuulen lohdulliset sanasi. Näen suuren sydämesi.  Olen ehkä väsynyt ja tuskainen. Mutta en halua. En halua tuntea tätä tunnetta. Tätä musertavaa tunnetta. En halua.  Älykkäin nainen päällä maan on mennyt. Mennyt pilven reunalle honeyn viereen. Suo

Mielessä lepää ajatus siitä, että olen kykenevä ihminen, vaikka joskus tuntuu, etten ole. Samettisen pehmeä ääni kaiuttimista laulaa jotain suloista, enkä saata olla ajattelematta menetettyjä rakkaitani. Ajatus kiertää, velloo ja ryömii. En pääse irti. Yritän kaikkeni noustakseni täältä. Olen kuilun partaalla sukeltamassa liian syvään päätyyn. Vain kaksi jalkaa ja kaksi kättä pitää minut tässä maailmassa. Pidän niillä tiukasti kiinni kuilun reunassa kasvavasta puusta ja toivon ihan helvetisti, että se ei repeä juuriltaan. Mahassa kouristelee. Silmiä kirvelee. Keuhkoissa polttelee. Ikävä. Viime päivät on olleet tunteiden sekameteliä. Olen tuntenut kaikki tunteet mitä vain maailman kirjoissa on lueteltu.  Olen ollut kykenevä ihminen, mutta juuri nyt kykyni on kadoksissa. En osaakaan ottaa itseäni irti tästä piinasta.  Ikävä ei kuole koskaan, mutta se muuttaa itseään siedettävämmäksi ajan kanssa. Uskon ja tiedän niin.  Kykenisinkö rikkomaan hiljaisuuden ja tarttumaan hetkeen? Ajattelin ni