Sade pieksää ikkunoita ja ilma on kylmä. Kova pakkanen on paukkunut jo monta viikkoa, kunnes säässä tapahtui yllätyskyykky ja alkoi satamaan vettä ja verta.
Istuksin sohvalla ja kirjailen ajatuksiani. Musta tuntuu, että tähän sohvaan on painautunut takapuoleni muoto. Sohvan oliivinvihreä väri oli ensin vähän sinne päin ja nyt, kun siihen on tottunut, ei, rakastunut, se on täydellinen. Matto, viltti ja kynttilät. Kaikki oliivinvihreää. Rakastan.
Vanhat nojatuolini niille uudessa kodissa. Ne on kantaneet aika monta muhkeaa ja vähemmän muhkeaa takapuolta. Ne on nähneet paljon. Vastasyntyneestä jo kohta poisnukkuvaan. Siltä väliltä kaiken. Niihin on upotettu kyyneleet ja ne on kuulleet helmeilevän naurun. Ukulelen kauniit kielet ja huuliharpun elämänmakuisen sävelet.
Mun kodista löytyy elämä. Sen huonekalut eivät kaikki istu sisustukseen, jos sellaista edes on, mutta niillä on kaikilla paikkansa. Joko mun sydämessä tai käytännön paikka asetelmassa. Keittiössä komeilee vitriini, jolla on ikää enemmän kuin tämän kodin asukkailla yhteensä. Se on kuulunut vanhan kansakoulun varustukseen, josta se on sitten kulkeutunut perheessä minulle.
Arkku, joka painaa lähemmäs satakiloa. Sen sulkee sisäänsä alkoholit ja tilbehöörit. Kaunis ja niin vanhan oloinen, mutta nuori kuin morsian. Keskellä olohuonetta.
Hmh. Koti on enemmän kuin koti. Se on turvapaikka. Sellainen, mihin haluan aina palata. En ymmärrä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kaipaa kotia. Mä kaipaan. Omaa kotiani. Sitä, jonka seinällä on murentuneen maailmani kaikuja. Se joka kätkee sisälleen surujen sillan ja onnen muruset.
En tahdo tämän enempää. Juuri tänään en tarvitse isoa taloa. En kaipaa omaa pihaa. Juuri tänään istun tässä sohvalla vanhan läppärini, koirani kanssa, lasissa punkkua. Tämä. Just tämä. Tänään, kun sade pieksää ikkunoita.
UGH.
