Sydämeni jäätyi vain sulaakseen ja aloittaakseen uuden elämän

Avaan oven ja olen saada sydänkohtauksen. Vihreät silmät ja pellavainen pää nauraa makeinta nauruaan. "Voi prkl!" kiroan ja nauran itsekin. Lapsi rakastaa tätä. Minun säikyttämistä. Säikähdän joka kerta ja lapsi on kyltymätön. Minun pitää varmasti hankkia kohta tahdistin kun tuntuu, että sydämmeni jättää lyöntejä väliin joka kerta!

Ilta taituu yöksi ja istun kynttilän valossa. Muistan miten yksitoista ja puolivuotta sitten elämäni muuttui täysin. Olin juuri mennyt naimisiin ja odotin onnellisesti ensimmäistä lastamme. Sydämeni jäätyi sinä aamuna kun tajusin, että lapseni syntyy nyt. Liian aikaisin.

Kaksikymmentä kahdeksan tuntia sen jälkeen kun sydämeni jäätyi ja minusta tuli voimaton kuori, olen niin shokissa, etten uskalla hengittää. Odotan vain, että tuore isä tulee takaisin luokseni ja kertoo minulle edes jotain. Olen saanut pitkän ja vaikean synnytyksen jälkeen koskettaa pienen pientä nenänpäätä kun hänet jo kiidätettiin kilometrien päähän minusta, ettei pikkuiselta loppuisi voimat, kun hän vasta pääsi tähän maailmaan.

Päivä kuluu hitaasti ja odotan vain, että saan nähdä lapseni. Makaan vuoteellani itkemättä, nauramatta, hengittämättä. En tunne mitään, en ajattele mitään, en ole.
Pyörätuoli kolahtaa kynnyksen yli ja rakkaani pyytää minua mukaansa. Istun tuoliin, enkä huomaa kuinka paljon minuun sattuu. Tuoli kiitää kiihtyvään tahtiin pitkin Helsingin alla kulkevia käytäviä. Me lähes juoksemme, että pääsisimme mahdollisimman nopeasti nämä kilometrit ja saisimme kiinni nämä eron aiheuttamat säikeet. Vastaan tulee ihmisiä valkoisissa takeissa, huoltohenkilökuntaa, mutta ei muita potilaita. Täällä alhaalla on niin hiljaista, kuin ruumishuoneessa. Tunne on sanoinkuvaamattoman pelottava. Emme tiedä mitä meitä odottaa.Olemme vain me ja pelkomme.

Käytävä on loppunut ja hissi nousee kerroksiin. Osaston ovet avautuvat ja meitä on vastassa ystävällinen sairaanhoitaja joka kertoo meille osaston pelisäännöt. En kuule mitä hän sanoo. Korvissani kuohuu ja vereni tuntuu pyrkivan ulos kehostani. Toivoisin, että pääsisin nopeammin, mutta mieheni kuuntelee hoitajaa ja työntää minua rauhallisesti käytävää eteenpäin. Ohitamme huoneita missä on pieniä koppeja. Toisissa palaa valoja, toiset on pimeinä. Sydämmeni tuntuu puristuvan kasaan onnesta ja pelosta, surusta ja epätietoisuuden tuskasta. Pyörät pyörivät ja minusta tuntuu kuin iäisyys olisi kulunut siitä kun tulimme osaston ovista sisään. Miksi hoitaja ei voi vain päästää meitä pikkuisen luo! Miksi en voi vain jo mennä ja ottaa lastani syliini? Puristaa lujaa ja uskoa tulevaan. "Valitettavasti ette voi ottaa lasta ulos kaapista vielä. Voitte varmasti koskettaa varovasti, mutta ei muuta. Poika on vielä niin pikkuinen, että tarvitsee kaiken voiman elämiseen. Annetaan hänelle siis rauha kasvaa. Kosketuksella on kuitenkin parantava voima, joten voitte varmasti vähän silittää häntä. Ja jutelkaa pojalle. Hän tarvitsee teidän ääntänne. Teidän äänet antaa pojalle turvallisuuden tunnetta ja täällä kun piippaa ja  on kaikkea erilaista ääntä koko ajan niin juttelu on hirvittävän tärkeää."

Pyörätuoli ysähtyy huoneen ovelle ja ovi avataan. En mahdu tuolin kanssa huoneeseen koska pikkuiset kopit ovat niin lähekkäin. Näky järkyttää minua. Huone on täynnä pieniä sänkyjä, outoja ääniä, letkuja, mutta samaan aikaan huone on täynnä pohjatonta toivoa. Kävelen ilman kipua lapseni vierelle ja samalla hetkellä tiedän, että mikään ei voi enää erottaa meitä. Maailma voi olla paha paikka, mutta minä taistelen tämän lapsen vuoksi niin hyvin kuin osaan. Sillä hetkellä tiesin, että minä olen äiti. Tuon pienen pojan äiti. Näkymätön voima täytti minut sellaisesta määrästä rakkautta, mitä en uskonut edes olevan. Minä en tiennyt rakkaudesta mitään ja nyt sydämeni oli täynnä elämää enemmäin kuin koskaan ennen!

Puhallan kynttilän sammuksiin ja hymyilen. Sydämeni läpättää onnesta ja rakkaudesta. Itken vieläkin kun ajattelen tuota päivää. Nyt toivon voimaa ja rakkautta kaikille niille jotka pelkäävät syntymättömän lapsensa puolesta ja niille jotka istuvat enkelinsä vieressä tietämättä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Voimaa kaikille teille. Te pystytte siihen kyllä. Minäkin pystyn joka päivä lapseni vuoksi.

Sydän pamppaillen!

Kylpyhuoneesta kuuluu pauketta, surinaa ja sahan ääniä. Mies laulelee iloisesti ja rakentaa lauteita. Minua hymyilyttää. Minulla on kaunis koti ja se on juuri saamassa uuden, ihanan saunan jossa on helppo rentoutua. Lauteet alkavat hahmottua ja olen asettanut tuoksuporon uusitulle ikkunalaudalle. Ihana tunne. Jouluna saamme saunoa uudessa, kaunissa saunassa ja voin ihastella oman ammattimieheni kättenjälkiä.
Katselen kotiani. Olen nyt nähnyt sen eri näkökulmasta kun se on kuvattu myyntiin. Minä rakastan tätä paikkaa. Jokaista kukkaa tapetissa ja hankalaa seinää väärässä paikassa. Olen painanut tunteet taustalle ja uskotellut tämän olevan ihan oikea ratkaisu. On se. Mutta nukkekoti on silti minulle rakas. Tämä on minun ensimmäinen koti. Koti jossa viihdyn ja voin hyvin. Koti jota on rakennettu yhdessä sellaiseksi kun olemme halunneet. Meillä on euroopan paras koti. Oikeasti.

Tänään oli koulun Joulujuhlat. Lapset esiintyivät juhlissa taustarooleissa. Hyvin meni. Hymyilin ja itkin niin kuin aina. Liikutun ihan järkyttävän paljon joka kerta kun lapset esiintyy. Perinteisten esitysten jälkeen kävin poikani luokassa hakemassa todistuksen ja toivottamassa opettajalle hyvää Joulua. Luokassa ei ollut muita vanhempia ja pojilla oli kova meno päällä. Yksitoistavuotias esipuperteetti-ikäinen poikani konttasi lattioita myöden ja häpesi todistustaan. Kun vihdoin sain todistuksen käteeni ja pojan ylös lattialta, en ollut hämmästynyt. Surullinen kylläkin. Vaihdoin opettajan kanssa muutaman sanan ja halasin häntä Joulun toivotuksin. Pojalleni on sattunut varmasti euroopan paras opettaja. Oikeasti.

Kävelin kotiin reippain askelin, etten jäätyisi melko huonoissa talvikengissäni. Kun kurvasin askeleeni kotipihalle, näin naapurinrouvan kahden pienen lapsensa kanssa pihalla. Halasin naapuria lämpimästi, iloisesti yllättyneenä siitä, että törmäsin häneen. Juttelimme hyvän tovin ja katsoin hetken lasten perään kun naapuri kävi vaihtamassa lämmintä päälleen. Teimme lasten kanssa lumisia sydämmiä ja nauroimme. Meille on sattunut varmaan euroopan parhaimmat naapurit. Oikeasti.

Tässä istun sohvalla. Olen onnellinen, että saan viettää Joulun tässä kodissa rakkaitteni kanssa. Kauniissa kodissani. Avaan läppärin ja surffailen etuoveen kurkkimaan kotimme myynti-ilmoituksen tilastoja. Hyvältä näyttää. Liiankin hyvältä. En anna sille sen enempää ajatuksia ja asetan hakuun omat kriteerit ja painan "hae"-nappulaa. Sydämmeni jättää lyönnin välistä. Siinä se on! Unohdan kaikki aikaisemmat onnelliset hetket ja muistan hyvin kirkkaasti miltä minusta tuntui kun astuin ensimmäisen kerran unelmieni kotiin. Siihen kotiin joka ei vielä ole minun. Rakas puolisoni on paljon kovempi kauppamies kuin minä. Hän on pitänyt pintansa ja vaatinut minua pysymään housuissani. Emme ole siis vielä ostaneet uutta kotia, vaikka olemme sen jo löytäneet. Juuri muutama päivä sitten laitoin sähköpostia sen välittäjälle ja toivottelin hyviä Jouluja (salaa mieheltäni joka on sitä mieltä, että minun pitäisi olla viileä ja etäinen, etten ryssi koko kauppaa hätähousuillen) ja sain takaisin sähköpostin jossa välittäjä kertoi, ettei tee enää yhteistyötä myyjän kanssa. Sydämmeni jätti silloinkin lyönnin väliin ja luovuin ajatuksesta omasta omakotitalosta. Tänään se kuitenkin oli siellä taas! Minun unelmakoti on myynnissä edelleen! On ihan hirvittävä työ olla soittamatta välittäjälle ihan heti ja sanoa, että; "TÄMÄ ON MINUN!!"

Huh... nyt pysyn rauhallisena. Laitan sähköpostin uudelle välittäjälle ja pyydän näyttöä vielä ennen Joulua. Toivottavasti pääsemme tunnelmoimaan vielä kerran ja toivottavasti mieheni suostuu tekemään tarjouksen ja toivottavasti tarjous hyväksytään ja toivottavasti saamme unelmakodin ja toivottavasti nukkekoti saa uuden, onnellisen perheen ja toivottavasti...

Ota minut salaa, sulje silmät ja suutele!

Bussin ikkunasta ei näy mitään. On hiljaista. Aamuiset ihmiset eivät katso toisiinsa. Ikkunassa on pelkkää pimeää, mutta jokaisen katse on ikkunaan suunnatu.
Talvi on tullut kaduille ja lumi laskeutunut maahan. Minä tarvitsen lämpöä. Painan pipon syvemmälle päähän ja annan puhelimeni näytön valaista kasvoni. Luen ahneesti ja punastun hieman. Tunnen herääväni eloon ja luen häpeilemättä. Hymyilen äänekkäästi, enkä voi olla katsomatta ikkunasta ulos. Suljen silmäni hitaasti, kääntämättä päätäni, istumatta enää tässä.

Olen pakotettu sulkemaan puhelimen työpäivän ajaksi, mutta se kuumottaa minua koko päivän. Se katselee minua pöydältä ja houkuttaa . "Muutama sana vielä... lue minua vielä vähän ja lupaan, lupaan olla kiihkeä..." En voi hymylleni mitään, mutta pidän pääni. En lähde tuohon leikkiin, sillä en voi taata kurittoman mieleni liikkeitä. Minun on pystyttävä ilmeettömään työhön.

Kannettavan tietokoneen ruutu pimenee. Suljen kannen hätäisesti ja kerään tavarani kiireellä. Joudun ottamaan juoksuaskelia ehtiäkseni tavoittelemaani liikennevälineeseen. Epäonnekseni myöhästyn vähän ja joudun odottelemaan seuraavaa junaa. Puhelin painaa taskussani ja se on revetä riemusta kun kaivan sen esiin. Se avaa itsensä kuin arvaten aikeeni, siitä kohdasta mihin jäin. "Puren huultani huomaamattani. "Älä tee noin, tiedät mitä se aiheuttaa minulle." Cristian murahtaa." Puren huultani ja liikahdan levottomasti paikallani.Minulla on lämmin, vaikka täällä on pakkasta. Lunta tuiskuttaa vaakatasossa ja sormistani on loppunut verenkierto jo aikoja sitten. Tunnottomilla sormillani selaan sivuja eteenpäin. Vatsassani läikähtelee lupaavasti. Selkäni jännittyy odottavasti ja päätän päästä peiton alle tänään. Hymyilyttää taas niin, etten voi olla ilmeetön ilmeettömien joukossa. Miksi tätä ei ole äänikirjana!?

Kotona on meteliä ja melskettä. Illan tohina auttaa unohtamaan naisen tarpeet ja olen vain uskomattoman väsynyt äiti. Kun viimeinenkin enkeli on vuoteessaan ja päivä on painunut yöksi, tekee mieleni mennä peiton alle... nukkumaan. Kaadan kuppiin teetä ja otan puhelimen esiin. Urheiluruutu on mielestäni mainiota aikaa lukea erotiikkaa. Kulutan kirjan sivuja useamman kunnes en voi itselleni enää mitään ja pakotan television sulkeutumaan. Nousen sohvalta ja vedän rakkaani yön pimeyteen.

Aamulla peilistä katsoo hymyilevät kasvot. Jokaisen pitäisi pakottaa itsensä joskus lukemaan. Lukeminen tekee hyvää. Koko ihmiselle!

Aukea.net

On sunnuntai. Olen ollut koko päivän suurten tunteiden varassa.
Jätän ne järjen alle ja samalla epäilen, että olen väärässä. Tunteilla pitäisi olla tilaa. Niiden pitäisi saada kuulua.

En kuitenkaan voi antaa niille sijaa. Jos tekisin niin, olisin järjetön eläin ja elämä olisi hankalaa ja kipeää.

Istun sohvalle siemailemaan viiniä. Sunnuntain lähes täydellinen illallisen lautaset on jääneet keittiön pöydälle odottamaan halutonta kokkia jälkiään korjaamaan ja punaviini on hengittänyt lasissa liian kauan. Olo on raukea ja tabletin näytölle latautuu Hesarin uutiset.

Poks. Aukea.net!
Kaikki suuret tunteet häviävät kuin tuhka tuuleen ja saan uutta tuulta purjeisiin. Aukea.net. On siis olemassa paikka missä voin julkaista tekstiäni siinä toivossa, että saan rakentavaa palautetta. Palautetta sellaisilta ihmisiltä, jotka voivat minulle sitä antaa. Jotka voivat sanoa; "suksi suolle ja jätä nämä hommat!" tai sitten jotain muuta. Jotain muuta, toivon.

No niin. Minä etenen taas. Odotan, että saan ylläpidolta luvan jatkaa ja pääsen sivustoon todella käsiksi. Aion julkaista siellä muutamia tekstejäni ja sitten odotan. Mitään en tässä häviä.

Jännittävää ja hauskaa.

Cry me a river!

Aamulla silmiin sattuu. En jaksaisi nousta, mutta kuulen olohuoneessa uutisten alkavan. Parivuoteemme jalkopäätyyn sijoitetusta pinnasängystä pikkuinen kurkistelee varpaideni välistä ja väläyttää aurinkoisen hymyn. Nousen lämpimän peiton alta ja värähdän kylmää aamua. Nostan lapsen pinnasängystä ja aamun kylmyys kaikkoaa kun pikkuihminen halaa koko pienellä ruumillaan minua. Painan nenäni pikkuisen kaulakuoppaan ja suljen silmäni hetkeksi. Nämä muutamat sekunnit laitan sieluni sopukoihin talteen ja hymyillen kannan pikkuisen ja itseni olohuoneeseen uutisten ääreen. Aamukahvi tarjoillaan eteeni ja maitomuki nostetaan lapsen pieniin käsiin.
Isommat röllit kömpivät silmät unesta suloisina olohuoneeseen ja aamun rutiinit pyörivät omalla painollaan. Kukaan ei korota ääntään, eikä kukaan ole vihainen. Kenelläkään ei ole kiire, vaikka aikataulu on tiukka.

Aamun on ohi ja painan oven kiinni jokaisen lähdettyä omaan päivään. Jään yksin tähän pieneen kotiimme.
Silmiin sattuu. Päätän mennä takaisin nukkumaan ja asetan kellon soittamaan. Tänään on tehtävä asioita, enkä voi antaa itseni nukkua koko päivää. On kirjoitettava ja käytävä asioilla.

Pyörähdän vuoteessani. Meidän vuoteessa. Otan rakkaani tyynyn syleilyyn ja suljen silmät. Annan miehen tuoksun täyttää mieleni ja rakkauden tuntua vatsanpohjassani saakka. Muistan kuinka paljon rakastan tätä miestä, hänen tuoksua, kosketusta ja tuuheaa tukkaa. Muistan sen miltä hän tuntui silloin joskus. Hänen kylmät huulensa ihollani, kuumat kädet vartalollani. Ihanat sanat joita silloin kuiskailtiin, varastetut pienet hetket vaikka rakkaani oli jo myöhässä tapaamisestaan. Muistan sen, etten halunnut olla erossa hetkeäkään, etten kestänyt olla yksin itseni kanssa, koska ikävöin niin, että sieluni tuntui kuristuvan kasaan. Ikävä täyttää mieleni nytkin, vaikka hänen vuoteensa on vielä lämmin. Ikävöin, vaikka tiedän, että saan hänet itselleni taas illalla. Ikävöin vaikka hän on ollut minun kaikki nämä vuodet ja vaikka tiedän, että saan pitää hänet ikuisesti. Vaikka kuolema meidät erottaisi, hän on minun. Odotan hänen lämmintä syliään, hänen lempeää katsetta kun sanon jotain hölmöä. Odotan, että hän ottaa minut syliinsä ja pitää kiinni kun illalla istun hänen viereensä sohvalle. Odotan, että hän suutelee minua kuin ei olisi koskaan suudellut. Tunnen hänen käsivartensa ympärilläni ja sydämmen sykkeen omaani vasten. Rakastan niin paljon, että pakahdun kohta.

En saa unta. Silmiin sattuu, mutta nousen ylös ja kömmin vaatekaapille. En voi nukkua. Minun on kirjoitettava nyt. Ihan mitä vain. Vaikka rakkauden tunnustus...