ISO, Pekka Hiltunen

Ystäväni töytäisi kevyesti minua uuden Pekka Hiltusen kirjan suuntaan.
Eipä ollut vaikea homma, sillä minä pidän Pekasta paljon. Hänellä on kyky kirjoittaa ja hän tekee aina loistavaa taustatyötä.

Siispä näppäsin Elisa Kirjan sovelluksen auki ja kävin hankkimassa itselleni ISO -nimisen kirijan.
Tässä aiheesta kirjoittamani arvostelu.

Nyt kun lukemisesta on aikaa muutama viikko, niin ajatuksen soljuvat vähän helpommin. Kirja oli mielestäni järisyttävä.
Sen lisäksi, että se sisälsi valtavan määrän tutkittua faktaa ja oikoi paatuneita, vääräksi väännettyjä käsityksiämme asioista, niin siihen oli hämmentävän helppo samaistua.

Ei ollut pienintäkään ongelmaa nähdä itseään 136 kiloisena, suurena naisena, jonka päivän painajainen on mäen ylös nouseminen ja pikkupojan haukkunnan kuuleminen. Ei ollut hetkeäkään ongelmallista kuvitella itsensä makaamaan iltaisin ja öisin sänkyyn ja mielukuvituksissaan puhumaan suunsa puhtaaksi. Valikoiden sanansa huolella ja perustaen puheensa tutkittuun faktaan.

Hyvä kirja. Voin väittää, että moni "hoikkakin" ihminen tuntee samanlaisia asioita kuin tässä kirjassa. vain siksi, että yhteiskuntamme on mitä on. Ei se pahalla, mutta ei se hyvälläkään. Me rakastamme niitä perkeleen kaavoja ja taulukoita niin paljon! Ihan kuin elämää ei voisi elää ilman kaavaa tai taulukkoa?!

Että näin. Hyvä kirja, hyvä Pekka. Lisää maltilla odotellen,
Elli-Jasmiini

Tumman veden päällä ja Elisa Kirja

Yksi uusi, järisyttävä lukukokemus. Tumman veden päällä. Arvostelun voit lukaista Elisa Kirjan sivuilta täältä.

Peter on minusta hyvä näyttelijä. Näin Peterin erinomaisuuden ensimmäistä kertää muistaakseni Koirankynnen leikkaajassa. Mainio leffa ja upeaa näyttelijän työtä.

En kuitenkaan valinnut kirjaa pelkästään taiteilijan itsensä vuoksi. Valitsin sen siksi, koska minusta tuntui, että siinä voisi olla jotain sanottavaa. Jotain mikä voisi koskettaa. En kuitenkaan halunnut ladata siihen mitään odotuksia.

Vaikka taustalla laulavat linnut piristivät lukukokemusta ja joskus katuporan yllättävä ääni huvitti hieman, ei se vienyt pois sitä jäätävän intensiivistä tunnelmaa, jonka taiteilija loi omalla tummalla äänellään.

Kuuntelin kirjan nopeasti. Keksin tekosyitä, jotta voisin kuunnella sitä vielä vähän ja unohdin syödä, kun jumituin tunnelmaan.

Yksi kirjan parhaista henkilöhahmoista oli Peten isoisä. Mahtava ukko! Mieletön mielikuvitus ja järkkymätön luotettavuus sekä rakkaus lapsia kohtaan.

Kuten kirjoittamassani arvostelussa kerron, niin kirja sai minussa aikaan tunteen, että haluan olla lapsilleni luotettava aikuinen. Haluan olla sitä kaikille lapsille. Rakastan niin hyvin kuin suinkin voin ja toivon, että se auttaa jaksamaan tässä melko kierossa maailmassa.

Ehkäpä katson elokuvankin, kuka tietää, mutta ennen kuin sinä menet sen katsomaan... lue kirja.

Uusi päräyttävä kokemus ja Long Playn artikkeli

Teidän täytyy kuunnella se! Jos et jaksa lukea laatujournalismia, niin kuunnelkaa.
Pään avaus on maan mainio artikkeli ja Pinjan erinomainen ääni siivittää sen ihan omiin sfääreihinsä. Ette usko, kuinka monta päätä bongasin ja miten montaa kalloa jäin ihmettelemään.

Mutta ennen kaikkea. Tuon hemmetin artikkelin vuoksi eksyin Elisa Kirjan kesäkamppikseen ja tilasin kuusitoista kirjaa ja äänikirjaa. Hei... ei muuten lopu kesällä tekeminen. Onneksi älysin tilata muutamia juttuja lapsillekin, etten joudu yksin urakoimaan kaikkia!

Niin ja sitten olisi se mun kirjaprojekti. Kukahan sen kirjoittaa??
:D

Minusta ei tullut narkomaania, eikä syrjäytynyttä sielua.

Junan kiskot kolisee. Meteli kirvelee korvissa. Nappaan kännykän laukunpohjalta ja etsin sen näytölle kirjan.

Silmät rullaavat rivejä hartaasti. Olen lukenut tätä kirjaa, kuin olisin rakentanut Iisakin kirkkoa. Juna nytkähtelee ja tönäisen vahingossa vieressä istuvaa tummaihoista tyttöä. En sano mitään. Vilkaisen häneen, mutta huomaan, ettei häntä kiinnosta minun olemassaoloni. Tytön tabletin näytölle piirtyy huonoa kuvaa youtubesta ja hän nauraa lähes ääneen. Annan tytön kihertää itsekseen ja siirrän silmäni takaisin kirjaani. Pidätän hengitystäni. Pääsen uudelleen kiinni tunteeseen ja se puristaa rintaani. Ote on niin tiukka, että jalkani naputtavat junan lattiaan. Teksti soljuu ajatuksiini ja tunteisiini. Pidätän itkua ja mieleni tekisi huutaa. Tunteet sattuvat ja tuovat menneisyyden tähän hetkeen. Sieluni silmissä näen, miten tuo kirjan nainen olen minä. Se on minä jota lyödään, raiskataan ja joka sekoittaa viimeisen ja kohtalokkaan satsin. Se on minun lapseni, joka itkee pinnasängyssä, kun äiti lakkaa olemasta. 

Puristan jalkani yhteen. Puhelin soi. Irrottaudun kirjasta hetkeksi ja yritän puhua puhelimeen hiljaa, mutta selkeästi. Minua ei kuulla, koska junan kolina on liian kova. Puhisen luuriin ja saan itseni jotenkin ymmärretyksi. Tunnen lievää helpotusta, että ajatukseni katkaistiin ja pääsin hetkeksi irti kuvottavasta olosta.... Huomaan, että seuraava pysähdys on minun, joten en jatka lukemista. Tarvitsen nyt hengähdystaukoa, sillä olen menossa suoraan kokoukseen, enkä halua olla itkuinen.

Astun junasta muiden mukana. Valitsen portaat kuten aina, ja askellan suhteelliset reippaasti. Nousen portaiden viimeiset askelmat, kun kurvaan ilman sen suurempaa ajatusta aseman kahvilaan hakemaan suuren mukillisen kuumaa. Nyt on jotenkin sellainen olo, että tarvitsen aamiaiseksi Cafe Latten. Hiihdän tiskille ja odotan hetken, kun edellä asioivat ylimieliset nuoret naiset saavat maksettua omat erikoiskahvinsa. Vihdoin he siirtävät hetken edessäni olleita trendikkäitä matkalaukkujaan ja saan tilattua yliammutun suuren kahvini.

Kuuma kahvi ei polta pahvin läpi. Se lämmittää tehokkaasti sairaita sormiani, jotka kylmettyvät vain, koska se on niiden tehtävä. Lämmittelen niitä antaumuksella ja hörpin kahvistani varovasti, etten polttaisi suutani. En saa kirjan naista mielestäni. Hänen elämän runtelema ihonsa kummittelee mielessäni. Näen hänen mustuneen silmän ja tummien silmien alle piirtyneet uurteet. Tunnen miten hänen sisällään on alati kasvava pakokauhu, joka ei anna armoa. Ymmärrän, miten hänestä tuntuu, ettei loppua ole ja tajuan, ettei hänen pysty suojelemaan lastaan ilman jotain, mitä ei ehkä ole.

Askellan yhtä nopeasti kuin kahvia hakiessani. Pääsen kuuma kahvimuki kourassa ulos asemalta ja raitis ilma tuntuuu vapauttavalta. Olen niin tunteiden vallassa, etten uskalla ajatella mitään. Sumennan ajatukseni kaikelta ja keskityn kahviini sellaisella voimalla, että voisin siirtää sillä vuoria. Valot vaihtuvat vihreäksi kävelijöille ja rutiininomaiset askeleet suuntaavat samoja polkuja kuin ennen.
Toimisto odottaa paikallaan, kuten sen alakerrassa aina norkoilevat pummit ja narkkarit. Joku muukin tulee samalla oven avauksella ja koska tulen viimeisenä, varmistan, ettei yksikään narkkari tai pummi tule toimistomme rappukäytävään. Hörppään taas kahvista ja vedän sen tuoksua keuhkoihini samalla kun nousen portaita viidenteen kerrokseen. Viimeisen prtaan jälkeen avaan oven kulkukortillani ja astun valoisaan avokonttoriin.

Lämmin helpotuksen tunne nousee poskilleni. Olen turvassa. Kuin olisin ollut hengen vaarassa ja nyt tiedän, ettei mikään voi enää satuttaa minua. Toimiston tuoksu tuntuu hyvältä. Puristan kahvikuppiani ja tunnen olevani oikeassa paikassa. Olen tehnyt tämän eteen töitä ihan niin kuin kaikki muutkin. Minä olen ansainnut tämän kahvin, tämän toimiston tuoksun ja turvan. Olen päässyt samaan oravanpyörään kaikkien muiden kanssa. Saan olla stressaantunut työasioista ja palata omaan talooni voipuneena ja turhautuneena. Saan tuntea joskus riittämättömyyttä, mutta samalla kokea olevani arvokas. Tiedän, että olen vain yksi muurahainen suuressa pesässä, mutta se on minulle arvokasta. Riittää, että olen tässä.

Kokous alkaa myöhässä ja ehdin sulatella kaikki kokemani tunteet. Tämä aamu on yksi niistä mitä en unohda. Tuo kirja on yksi niistä jota en unohda. Tänään ymmärsin, että minä selvisin siitä. Selvisin ennakkoasetuksista, houkutuksista ja elämästä huolimatta.

Tämä teksti on luettavissa myös Elisa Kirjan palvelusta. Tämä oli arvostelu kirjasta Elävien Kirjoihin, kirjoittanut Marko Kilpi

Liikaa lihaa ihmiselle!

Minun ruokavalioni on tarkka. On paljon asioita mitä en voi syödä pidemmän päälle ja paljon asioita mitä voin. Olen matkalla. Etsin rytmiä, helppoutta ja käytännöllisyyttä. Olen joutunut heittämään romukoppaan kaiken virallisterveellisen ja ennen kaikkea sen opitun. Monen vuoden työn tuloksena elämä on vähän helpompaa ja selkäranka ohjaa kaupassa aina ensin HeVi osastolle jossa vietän suurimman osan ajasta ja jonne upotan suurimman osan rahasta. Mutta vielä en ole siinä pisteessä, että elämä olisi helppoa ja valinnat luontevia. Olen edelleen vailla monipuolisuutta ja sorrun jatkuvasti vanhaan totuttuun mukahelppoon.

Minulla on myös moraali, omatunto tai miksi sitä sanoisi. Sellainen joka huutaa minulle joka kerta kun kävelen läskipalan eteen. "Et osta! Et voi taas ostaa lihaa. Jätä se!" Mutta sivuutan sen ja nappaan possun ostoskärryihin. Sivuutan sen, koska se on niin helppoa. Possu uuniin ja kasvikset perään. Terveellistä ja hyvää, mutta.... kun se possu. Se on tullut tehotilalta jossa sen elämä on ollut jotain aika epäinhmillistä. Eikä minun mielestä eläimiä pidä inhmilillistää, mutta joku raja saa olla kuitenkin.
Olen nähnyt tv:stä miten possut teurastetaan tehokkaasti ja miten lehmä sekoaa kun kaveri tapetaan... huh. Se on aika painavaa katsottavaa. Mutta se tuli telkkarista, eikä se hyppää silmille jos sen osaa painaa mielestä. Tässä on kirja jonka aion nyt lukea. Olen päättänyt, että avaan silmäni ja siirrän perheeni taas askeleen kohti parempaa elämää. Minä syön lihaa. Olen koittanut olla ilman, mutta se ei ole luontevaa. Mutta jos syön lihaa, niin onko ihan pakko syödä sitä huonosti kasvatettua lihaa joka saattaa sisältää kaikenlaiseta epämiellyttävää ja joka on kärsinyt koko hemmetin elämänsä. Onko pakko. Ei.

Alan etsiä aktiivisesti vaihtoehtoja. Saa vinkata. En ole metsämies, eikä minusta ikinä olisi siihen, joten olen ammattilaisten armoilla. Etsin luomutiloja ja tiloja joista voi hakea suoraan. TIloja joiden toiminta on oikeasti läpinäkyvää. Varmasti kirjan lukemisen jälkeen tiedän vielä vähän paremmin mitä etsin.

Sitä odotellessa... taidan paistaa sen luomujoulukinpun pakaran joka on jääkaapissa odottamassa. Se kun oli niin halpa... :/

Ota minut salaa, sulje silmät ja suutele!

Bussin ikkunasta ei näy mitään. On hiljaista. Aamuiset ihmiset eivät katso toisiinsa. Ikkunassa on pelkkää pimeää, mutta jokaisen katse on ikkunaan suunnatu.
Talvi on tullut kaduille ja lumi laskeutunut maahan. Minä tarvitsen lämpöä. Painan pipon syvemmälle päähän ja annan puhelimeni näytön valaista kasvoni. Luen ahneesti ja punastun hieman. Tunnen herääväni eloon ja luen häpeilemättä. Hymyilen äänekkäästi, enkä voi olla katsomatta ikkunasta ulos. Suljen silmäni hitaasti, kääntämättä päätäni, istumatta enää tässä.

Olen pakotettu sulkemaan puhelimen työpäivän ajaksi, mutta se kuumottaa minua koko päivän. Se katselee minua pöydältä ja houkuttaa . "Muutama sana vielä... lue minua vielä vähän ja lupaan, lupaan olla kiihkeä..." En voi hymylleni mitään, mutta pidän pääni. En lähde tuohon leikkiin, sillä en voi taata kurittoman mieleni liikkeitä. Minun on pystyttävä ilmeettömään työhön.

Kannettavan tietokoneen ruutu pimenee. Suljen kannen hätäisesti ja kerään tavarani kiireellä. Joudun ottamaan juoksuaskelia ehtiäkseni tavoittelemaani liikennevälineeseen. Epäonnekseni myöhästyn vähän ja joudun odottelemaan seuraavaa junaa. Puhelin painaa taskussani ja se on revetä riemusta kun kaivan sen esiin. Se avaa itsensä kuin arvaten aikeeni, siitä kohdasta mihin jäin. "Puren huultani huomaamattani. "Älä tee noin, tiedät mitä se aiheuttaa minulle." Cristian murahtaa." Puren huultani ja liikahdan levottomasti paikallani.Minulla on lämmin, vaikka täällä on pakkasta. Lunta tuiskuttaa vaakatasossa ja sormistani on loppunut verenkierto jo aikoja sitten. Tunnottomilla sormillani selaan sivuja eteenpäin. Vatsassani läikähtelee lupaavasti. Selkäni jännittyy odottavasti ja päätän päästä peiton alle tänään. Hymyilyttää taas niin, etten voi olla ilmeetön ilmeettömien joukossa. Miksi tätä ei ole äänikirjana!?

Kotona on meteliä ja melskettä. Illan tohina auttaa unohtamaan naisen tarpeet ja olen vain uskomattoman väsynyt äiti. Kun viimeinenkin enkeli on vuoteessaan ja päivä on painunut yöksi, tekee mieleni mennä peiton alle... nukkumaan. Kaadan kuppiin teetä ja otan puhelimen esiin. Urheiluruutu on mielestäni mainiota aikaa lukea erotiikkaa. Kulutan kirjan sivuja useamman kunnes en voi itselleni enää mitään ja pakotan television sulkeutumaan. Nousen sohvalta ja vedän rakkaani yön pimeyteen.

Aamulla peilistä katsoo hymyilevät kasvot. Jokaisen pitäisi pakottaa itsensä joskus lukemaan. Lukeminen tekee hyvää. Koko ihmiselle!

Pakottava tarve!

En voi tälle mitään.
Minun on pakko kirjoittaa.
Kirjoittaa kunnes sormet on turvoksissa ja avioliitto katkolla.

Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen. Kirjoitan naisesta, onnesta ja sen etsimisestä. Ihan siis näistä aiheista joista olen täällä kirjoittanut. Älkää peljätkö! En minä itsestäni kirjoita. Aloitan vain helposta aiheesta ja katsotaan mihin se johtaa. Minä kirjoitan myös miehestä. Se on jännittävää. Osaanko istua miehen penkissä, pukea miehen housut ylleni ja tuntea kuten mies.

Sain ajatuksen näin vain. Kuin salama kirkkaalta taivaalta ja silti kuitenkin uskon, että tämä on odottanut tulemistaan jo vähän aikaa. Ajatukset nousevat ja kuolevat päässäni kamalaa vauhtia. Tunteet jyllää ja olen meidän perheen itkupilli. En edes aina tiedä miksi itken, mutta tämä minun henkilökohtainen projektini on syystä tai toisesta tunteellinen. Olen ajamassa itseäni kohti unelmaani varmalla otteella vaikka en sitä ehkä ääneen myönnä. Taas saan ajatuksen. Lisään henkilölle lempivärin, uuden ystävän sekä tunteen. Minun pitää mönkiä kirjakauppaan ostamaan tälle kirjalle vihko. Sellainen tosi kiva vihko. Tulen kantamaan sitä mukanani. Tajusin, että  kaikki hyvät (tai huonot) ajatukset katoavat päästä jos en kirjaa niitä ylös ja kirjoittaminen vaikeutuu. Huomaan ajattelevani sitä koko ajan. Kirjaa. Siitä on tullut minulle huumetta.

Nyt kun olen kirjoittanut kahdenksantoista sivua ja alkanut luoda henkilöä, minusta tuntuu, etten osaa mitään. Kun olen päättänyt ottaa miehen mukaan kirjoittamiseeni, taidan jänistää. No, en jänistä, mutta epäilen pidättekö siitä. Jaksaako minun kirjoittamaa kirjaa lukea kukaan? Onko se riittävän mielenkiintoinen romaaniksi?
Minua on kannustettu. Olen saanut positiivista palautetta ja vakavan kehoituksen jatkaa kirjoittamista sekä lähestyä kustantamoita. No ensin pitää olla jotain mikä kanssa lähestyä. Sitä tässä tehdään... lähestytään kovaa vauhtia! Onhan minulla jo yksi raato pöytälaatikossa, mutta eikö jokaisella oikealla kirjailijalla ole sellainen? Ei sitä voi lähteä työstämään koska silloin menettäisin orastavan kirjailijan identiteettini. Huoh... (Sen sijaan julkaisen raadosta pätkän kerrallaan toisessa blogissa; Migreenikon päiväkirja )

Lukisitteko? Lukisitteko naisesta? Tavallisesta elämästä? Miehestä naisen kanssa? Tavallisesta miehestä tuntoineen. Onkohan tämä elämäntarina?Vai kenties tarina ihmisistä elämän partaalla? Niin vaikea sanoa mitään. Pitää vain luottaa siihen, että luki sitä kukaan tai ei, minä ylitän itseni. Jos vaikka minusta ei koskaan tule menestyskirjailijaa, minusta voi tulla kirjailija. Jos vaikka en koskaan voisi tehdä kirjaani työkseni joka päivä, voin tehdä joka päivä työtä kirjani eteen. Sen minä aion tehdä.

Tarkkaavaisuushäiriöinen aikuinen

Tarkkaavaisuushäiriö liitetään lähes poikkeuksetta lapsiin. On kuitenkin olemassa aikuisia jotka kärsivät tästä samasta elämää haastavasta ongelmasta. Ihmisiä kuten minä.
En ole aina tiennyt, että minulla on tarkkaavaisuuden kanssa haasteita. En ole aina ollut ylipäätään tietoinen koko tarkkaavaisuushäiriöstä.
Lasten kasvun myötä olen tutustunut aiheeseen. Olen joutunut pohtimaan oman lapseni kautta näitä asioita ja  havainnut, että itsellenikään ei ole helppoa keskittyä tekemiseen hälinän keskellä. Minun on vaikea jaksaa kuunnella ja olla intensiivisesti mukana palaverissa jossa minun ei tarvitse olla aktiivinen tekijä vaan aktiivinen kuuntelija. Olen myös seurannut sivusta muita aikuisia. Olen havainnut, että vielä aikuisiässä saattaa olla vakaviakin vaikeuksia tarkkaavaisuuden ja jopa ylivilkkauden kanssa.
En koe itseäni kuitenkaan häiriöiseksi vaan ehkä enemmän tarkkaavaisuushaasteelliseksi. Häiriö on mielestäni niin painava sana, että sitä tulisi käyttää harkiten.
----------------------------------

Istun koneeni edessä. Meillä on avokonttori ja ihmisiä alkaa valua työpaikalle minun jälkeeni. Aamu menee hyvin. Kuulen sieltä täältä hyviä huomenia, mutta pääsääntöisesti näppiksen tasaista naputusta.  Meillä on erinomaiset fasiliteetit toimistolla. Hyvät työtuolit, sähköiset työpöydät, ergonomiset hiiret ja niin edelleen. Ilmasto koitetaan pitää miellyttävänä ja sisustus on mukava ja siisti. Meillä on paikkoja missä voi vetäytyä omiinsa ja on rentoutumishuoneita, mutta toimistokuukkeleita nekään eivät poista.

Aamu alkoi mukavasti kunnes kello lähenee yhdeksää ja alkaa puhelinpalaverit. Meillä on trendikästä pitää puhelinpalaveria ihan missä vain. Siellä mihin saat koneen kulmaa laskettua, on hyvä pitää palaveri kuin palaveri. Luulen, että meillä on aika monta vuosien myötä kuulonsa menettänyttä henkilöä töissä sillä heidän on puhuttava erittäin äänekkäästi puhelimeen. Otan kuulokkeet korvilleni ja laitan radion soimaan. Niin on helpompi keskittyä kun ei tarvitse kiinnittää huomiota toisten palaveriasioihin. Mutta kuinka ollakaan on itselläkin juuri alkamassa tärkeä palaveri. On siis siiryttävä toiseen paikkaan, missä voin olla rauhassa. Minä en pysty kuulemaan ja keskittymään viidentoista muun puhelimessa huutajan kanssa.

Löydän rauhallisen sopen ja palaveri voi alkaa. Kokoustan kaikessa rauhassa kun ohitseni kävelee toimistokuukkeli. Vajoan penkissäni mahdollisimman syvälle ja toivon, ettei tämä näe minua. Vajoan sekunnin liian myöhään kun iloinen kuukkeli jo huutelee käytävällä nimeäni ja rientää ilosta punaisena luokseni jauhamaan paskaa. Yritän viittiloidä, että puhun puhelimessa, mutta kuin seinälle viittoisi. Kuukkeli saapuu siitäkin huolimatta ja ymmärtää yskän vasta kun on jo kertonut päivän kuulumisensa. Ystävällinen kuukkeli pahoittelee, mutta ei poistu. Kuukkeli odottaa kiltisti vuoroaan edessäni eikä poistu vaikka näytän hänelle, että tässä kestää. Laitan puhelimen mykistykselle ja sanon; "oikeesti Seppo tässä menee vielä tunti. Palataan myöhemmin jooko? Ootko menossa iltapäivällä kahville?". Seppo on lievästi ottaen harmistunut. Hän ei koskaan käy kahvilla (tiesin sen kyllä ihan hyvin) ja hänellä alkaa palaveri tunnin päästä joten on estynyt tapaamasta uudelleen. "Voi vitsi, no katotaan joku toinen päivä, mut nyt oikeesti mun pitää jatkaa tätä...". Käännän selkäni Sepolle ja painelen takaisin koneen ääreen.
Huoh. Tuntuu, että puolet palaverista meni ohi korvien ja olen ihan hukassa palaverin aiheesta. Painan pääni raskaasti kohti pöytää ja koitan pinnistellä. On todella vaikea päästä kärryille takaisin ja muistiinpanot ovat niin täynnä aukkoja, ettei matoinen omenakaan vetäisi niille vertoja. Koitan skarpata. Sähköposti kilahtaa.. voi ei, ei nyt! Juuri kun luulin, että pääsen kärryille. En lue sähköpostia, mutta se kummittelee... en voi olla kauaa olematta vaan napsauta postin auki ja olen taas pois kokouksesta. Pistän postin kiinni ja kiroan mielessäni. Kokouksen pitäjän puhe pätkii ja yhteys hukkuu välillä. webex sentään toimii ja näen esityksen kulkevan jouhevasti näytölläni. Puheesta alkaa saada taas selvää ja kuulen kuinka kiitetään kokoukseta ja linjoilta poistuu ihmisiä. Tässäkö tää oli?!
Mitä jäi käteen? No ei sitten mitään. Reikäiset muistiinpanot, Sepon murheet ja sähköpostiin luettuja ja kuitenkin samalla lukemattomia viestejä. Tehokasta, todella tehokasta.

Istun bussissa matkalla. kotiin. Koitan rentoutua lukemalla e-kirjaa. 
Yritän tosissani. Luen hyvää romaania ja annan mieleni virrata sivujen väirkkäässä tekstissä. Mieli alkaa saada rauha ja syke tuntuu tasoittuvan. En hikoile enää ja päänsärky tuntuu siedettävämmältä. Vielä muutama sivu niin voin kävellä pysäkiltä kotiin ja antaa syksyn tuntua ihanana viileytenä kaulalla.

Kotona odottaa kaaos. Ääntä on enemmän kuin desibelit sallii. Lapset huutaa kilpaa ja pikku-ukko tervehtii räkäisellä suukolla. Miehellä on päivystys ja puhelin soi (täysillä tietenkin, että sen kuulee). Keikkaa pukkaa ja ruoanlaitto jää kesken. Minä jään lasten kanssa viettämään mukavaa koti-iltaa...

Kun lapset on unessa. Härdelli on ohi. Istun sohvalla töistä juuri palanneen miehen kainalossa. On hiljaista. Tv pauhaa, mutta niin hiljaa että pitää suorastaan pinnistellä kuullakseen mitä siellä puhutaan. Se ei haittaa. Ei haittaa vaikka en kuulisi, sillä tärkein ääni mitä nyt kuulen on rakkani sydämmenlyönnit ja prinsessakissan pehmeä kehräys. Tuntuu kuin koko maailma olisi hukkunut jonnekkin ja olisimme tässä yksin, vain me kolme. Korvissa soi, mutta se hiljenee kun saan olla tässä tarpeksi kauan.
----------------------------------------

Niin... päivään kuuluu jokaisella meistä oma määränsä ääntä, menoa ja vilskettä. Toisten on helpompi kestää sitä kuin toisten. Minun on helpompi jos saan olla koko päivän kotona. Voin tehdä etätöitä ja se on minulle juri nyt ihan parasta lääkettä. Kun jään yksin kotiin, saan enemmän aikaan. Saan olla hiljaisuudessa ja keskittyä ihan rauhassa. Vaikka lapset tulevat kotiin päivällä niin voin kertoa, että heitä on helpompi kestää kun toimistokuukkeleita ja kuuroja kollegoita.

Kunnia hiljaisuudelle ja kunnia kaikille jotka yrittävät parhaansa tässä meteliä ja melkskettä piisaavassa maailmassa.