En halua kuolla tänään

Heräsin aamulla, enkä halunnut kuolla. Se on hyvä. Voisi melkein luulla, että iloitsen siitä.
Mutta se sattui kuitenkin. Se herääminen. Se on helvetin vaikeaa. Jokaista jäsentä särkee vähän, mutta eniten sattuu sieluun. Silmät eivät halua avautua ja raajat eivät tahdo liikkua. Nukun viisitoistatuntia yössä, eikä herääminen onnistu sittenkään kivuttomasti.

Nousen kuitenkin. Pakko. En halua, että kukaan on huolissaan, enkä halua laistaa velvollisuuksistani. Silmäluomet rullaan väkisin puolitankoon ja kerään kaiken voimani, että saan itseni liikkeelle. Nousen ja hymyilen. Aamurutiinit onnistuvat sillä, että tiedän pääseväni ihan kohta takaisin nukkumaan. Kun ovi kolahtaa ja osa perheestä on mennyt teilleen, palaan vuoteeseen nukkumaan sen kuusi tuntia vielä.

Puolenpäivän kohdalla taistelen uudestaan itseni hereille. Tällä kertaa herääminen on vielä vähän vaikeampaa, koska olen yksin. Vain kissa kehrää kainalossa. Hiljaisuus on riipivää ja samalla vapauttavaa. Minun ei olisi pakko. Voisin maata tässä aina siihen asti, kun joku tulee kotiin. Mutta jos haluan parantua, minun on pakko. On pakotettava itsensä tekemään asioita vähän kerrallaan.

Nousen pakotettuna ja teen jotain mitään sanomatonta. Syön, juon, siivoan. Teen jotain, ettei vaan kukaan luule, että en pysty tekemään mitään. En oikeasti pystyisi. En helvetti vain pystyisi. Oikeasti.

Minä olen taitava valehtelemaan. Niin taitava, että jos kysyt lähimmäisiltäni, ovatko he huomanneet minussa jotain tai vaikutanko erilaiselta... he vastaavat; "ei mitenkään erityisesti. Vähän väsynyt tuo vain on". Joku voi kuvitella näkevänsä silmissäni sammuneen valon. Siellä ei kuitenkaan ole sammunutta valoa. Siellä on tyhjyys. Siellä ei ole mitään. Ei elämää, ei mitään.

En salaa tätä siksi, etten halua kenenkään tietävän. Salaan sen siksi, etten romahtaisi. Siksi, että jaksaisin hengittää vielä. Siksi, että voisin herätä eloon vielä joku päivä. Sanon miltä minusta tuntuu ja silti joku kuulee minun voivan paremmin. "Kuulostat paremmalta.". Ehkä. Ja ehkä joskus luulenkin voivani paremmin, mutta totuus on aika julma.

Jos minulla ei olisi tätä kaikkea mitä minulla on. Jos minulla ei olisi mitään, minä kuolisin. Mutta minulla on paljon. Perhe. Elämä. En voi kuolla. On päästävä tästä pahasta pois ja jaksettava elää. Minä haluan elämäniloni takaisin.... antakaa se minulle takaisin!

Perkele minut periköön

Aamu on aina vaikein. Hengittäminenkin sattuu ja sielua kääntää niin, ettei uskoisi. Nousen silti vaikka silmiä kirveltää ja pää on tuhkaa.
Jokainen liike on tuskallinen ja elämä hajottaa pala palalta enemmän ja enemmän.
Päivä edessä. Suunnittelen sen niin, että voin nukkua mahdollisimman paljon. Viisi tuntia kaupunkiin puolen tunnin lääkärin vastaanotolle. Nukun suurimman osan matkasta ja jopa lääkärin odotusaulassa. Nukun.
Nukkuisin lisää jos voisin, mutta siinä piilee perkele.
Se perkele joka ei päästä vaan hyppii silmille. Valveunissa se kiroilee ja pitää minut tuskassa väkisin. Se velvoittaa ja vetää minua yhä syvemmälle.
Perkelettä vastaan on turha taistella, mutta hereillä se ei kiusaa. Hereillä sen lapset kuplivat sisälläni ja patoavat pahojaan niin, että kun uni taas tulee on perkele voimissaan.

Perkele.

Sepä kissaanikin kiusaa ja sille kuumeen nosti. Nyt pikkuinen vain nukkuu ja oksentelee, karvansa pudottaa ja varjoaankin pelkää. Onko se sama perkele? No tuskin, mutta perkele sekin. Se jos minulta vielä kissan viepi niin mitä sitten?

Perkele mummuni vei. Ihan tässä. Mummu tahtoi lähteä, mutta mikä pakko sen oli tähän hätään? Oliko pakko avata vuosikymmenten pinotut ja padotut ajatukset, tunteet ja elämä? Oliko pakko herättää tuska uudelleen? Ihan kuin tämä nykyinen ei olisi riittänyt? Mumun mukana on haudattava rippeet viimeisetkin muistoista ja edesmenneistä. Mummun mukana on katsottava menneisyyttä uudelleen enkä jaksaisi sitä. Minusta ei oikein olisi siihen.

No tässä sitten istun ja pakotan itseni kirjoittamaan. Avaamaan sanaista arkkuani, että en hulluksi tulisi. Hullu minä olen, mutta voisin koittaa olla sitä vähän vähemmän. Kirjoitan nyt. Kirjoita saatana.

Hapeton olo. Hengetön tunnelma. Tätä tämä nyt on. On vain odotettava, että aurinko alkaa taas paistaa. On annettava itselle aikaa, vaikka nyt tuntuukin siltä, että en enää jaksa.  En jaksa tätä taas ja taas ja taas. Aina vaan uudelleen ja uudelleen. Se tulee varmasti ja polkee minut perkeleen armoille maan rakoon itkemään, vapisemaan ja turtumaan tuskasta.

Turta tuskasta. Päätn raporttini täältä helvetin kuilulta tänään tähän. Huomenna hengitän vielä, sen lupaan, mutta se tulee sattumaan ihan yhtä paljon kun tänään.

Mieletön matka masennukseen

On ihan käsittämätöntä, miten olen vuosikaudet elänyt luullen olevani terve. Onhan minulle kerrottu tosiasiat päin naamaa, mutta olen sulkenut sen itseni ulkopuolelle.
Olen saattanut kertoa ihmisille (kuten täällä blogissakin) että minulla on mielen sairaus, mutta en ole halunnut ajatellla sitä.

Tässä minä nyt kuitenkin olen. Rikkipaskana ja masentuneena. Minulla ei ole mitään syytä. Ei ensimmäistäkään. Silti minun on vaikea hengittää ja silmissä mustuu vähän väliä. En haluaisi ottaa lääkkeitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja sillä minun aivokemiani ovat ihan (kisorana) sotkussa. Aivokemiat.

On pakko katsoa taakseen ja todeta, että minulla todella on sairaus, joka tulee olemaan kanssani aina. Tekisi mieleni sanoa tästäkin (olen sanonut niin migreenistä), että mielummin syöpä kuin tämä; Sen voi joko leikata tai siihen kuolee. Mutta en sano niin. Sillä syöpä on jotain, mitä en voi edes ymmärtää.

Kun en pääse ylös vuoteesta. En jaksa nostaa edes kättä. Aamut ovat kaikkein kamalampia. Nappaan lääkkeet. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, että ne alkavat vaikuttaa. Tänä aamuna pakotin itseni viemään lapsen päivähoitoon, mutta kun tulin kotiin... kaaduin sänkyyn ja vedin peiton korville.

Mitäpä jos joudunkin syömään lääkkeitä myös depressiivisen kauden jälkeen. Silloin en kokisi sitä uskomattoman hyvää tunnetta. Sitä, että on elossa! Minä kaipaan sitä...