Laavan syleilyssä

"Ei se mennyt niin!" Ja vaikka minä kuinka yritin selittää, selitykseni kaikui tyhjille seinille. Kirjaimellisesti. Huoneessa ei ollut ketään. Vain minä ja minun typerät ajatukseni. Katsoin valkoisia seiniä, vihertävää peittolakanaa. Katsoin puoliksi juotua vesilasia ja kylmettynyttä ruokaa. Tämä huone ei kuvastanut minua ollentaan, ei ollenkaan. Minä olen värien ihminen. Rakastan kaikkea mikä on kirkasta ja räikeää. Punaista, keltaista, oranssia ja vihreää. Mutta täällä ei ollut mitään. Vain tyhjää valkoista. 

Minun oli paha olla. Sellainen paha, joka viettelee voimakkaimmankin ihmisen. Vie pimeälle polulle ja sylkee päälle. Aina sanotaan, että ollaan kaivon pohjalla. Olen maan uumenissa, laavan syleilyssä. Minuna polttaa. Olen täynnä palohaavoja, jotka ovat mustia kuin marraskuinen yö. Täältä ei nousta maanpinnalle. 

Täällä ollaan ja tänne kuollaan. En kuitenkaan vielä halua kuolla, ajattelen ja katselen jälleen huoneen valkoisia seiniä. "Ei edes taulua seinällä", totean ääneen. Hoitaja tulee sisään ja kysyy ystävällisesti, miten voin. "Hmh. Olen sairaalassa suljetulla osastolla. Miten voin? Hmh. Mitäpä luulet?" Sanon ja lasken katseeni lattiaan. 

Sairaanhoitaja tulee luokseni ja laskee kätensä minun olkapäälleni. Yhtäkkiä olenkin elossa. Tunnen tuon kosketuksen. Se on varma ja lämmin. Sen otteessa tiedän, että en ole helvetissä. Sen tunteen syrjällä kysyn: "Voinko saada palan paperia ja vesivärit? Haluaisin niin kovasti värejä elämääni." Hoitaja hymyili ja nosti kätensä hartialtani. "Ei, ei sittenkään, en halua..." lausuin kun tunsin miten kylmä ilma kohtasi sen kohdan, jossa lämmin käsi oli aiemmin ollut. En haluaisikaan värejä. Olin palannut samassa takaisin maan uumeniin, laavan syleilyyn nuolemaan palohaavojani. Ilmassa oli myrskyn tuntua. Se puhalsi avonaisesta ikkunasta ikään kuin sanoen, ettei minulla olisi mahdollisuuksia tyyneen iltaan. Etten enää koskaan saisi tuntea kesää varpaitteni alla. Että kylmä räntä olisi tulevaisuuteni. Kunpa se olisi niin. Että minun haavani saisivat parantua loskan keskellä. Että ne eivät tulehtuisi, vaan kylmä parantaisi. 

Painan pääni ja elehdin niin, että hoitaja ymmärtää jättää minut tähän kylmään, valkoiseen huoneeseen yksin. Lasken käteni peiton päälle ja kiedon itseni siihen. Se on hetken viileä, mutta lämpenee kehoni lämmöstä nopeasti. Kuuma aalto pyyhkäisee ylitseni. Sen pistävä kuumuus pusertaa rintaani ja hengitykseni tuntuu lakkaavan. En ehkä hikoile, mutta voi pojat, miten kuuma minulla voi olla. Heitän peiton pois päältäni surullisena, sillä olisin niin halunnut kaivautua sen alle suojaan. Mutta kuumuus lyö minua toistuvasti ja muistan äkkiä äitini sanat: 

"Rakas lapseni, kaikki on hyvin. Enemmän kuin hyvin, sinulla on kaikki mitä tarvitsee. Lapsia, perhe, työ ja elämä." Äiti oli sanonut. Juuri ennen kuolemaansa. Muistan sen ehkä ikuisesti ja tunnen pettäneeni hänet. Istun sängyn päällä ja yritän pinnistellä muistiani. Miltä minun vanhempani oikein näyttivät. Miltä heidän puheensa kuulosti, miltä kosketus tuntui. Muista asioita, mutta huomaan, etten muista enää lasteni nimiä. En muista mieheni kasvoja tai koiraani. Pakokauhu hiipii niskaani ja kylmät väreet hivelevät kuumaa kehoani. "Ei saatana. Miten helvetissä olen voinut unohtaa kaiken tuon? Miksi? Miksi!?" parahdan ja kaivaudun peiton alle, vaikka minun on vieläkin kuuma. Suljen silmäni ja laskeudun sikiöasentoon vuoteelle. Tiedän painajaisten tulevan mutta suljen silti silmäni. Lääkkeet saavat minut uneliaaksi. En ehkä halua enää nousta. Olen valmis jäämään tähän ikuiseksi ajaksi. 

Aamu nousee hämärään huoneeseen. Kello on kuusi ja menee vielä hetki, ennen kuin saan aamiaista. Avaan silmäni. Aurinko nousee aikanaan. En osaa yhtään hahmottaa milloin, mutta tiedän sen nousevan. Jätän peiton sängyn reunalle ja astelen paljain jaloin sairaalan kylmää lattiaa. Askeleeni vievät minua ptitkin kolkkoa käytävää. Tältä sen pitää tuntua, ajattelen. Elämältä.