Tipahdan sohvalle ja kyyneleet valuu pitkin poskia. En itke hysteerisesti, mutta voi sanoa minun kyynelehtineen. On aika jälleen katsoa peilistä ja ratkaista tämä. Minun on katsottava kipua silmiin ja pysähdyttävä sen äärelle. Rämmittävä sen läpi vaikka se sattuu. Sattuu enenmmän kuin yksikään yksittäinen menetys. Minun on huudettava pimeyteen kaikki kipuni. Kivut, joita olen kantanut monta vuotta. Monta vuotta. Olen salaillut, piilotellut, uskotellut ja nyökkäillyt. Olen hyväksynyt ja tumpannut tupakkaa sisälläni.
Nousin sohvalta ja menin vuoteeseen. Näin painajaisia ja heräsin sisälläni palava tuska. Pyysin apua ja kuljetin itseni terveyskeskukseen. Istuin vihdoin psykiatrisen sairaanhoitajan tuoliin. "Sun pitää mennä kohti sun kipua. Antaa sen tulla ja kärsiä se läpi. Jos työnnät sitä vaan kauemmaksi, et ikinä selviä siitä:" Itken lähes hysteerisesti, koska joudun puhumaan tästä. Enkä puhu edes kaikesta, vain tästä hetkestä.
Auton ratissa en pysty ajattelemaan mitään. Istun vain ja pidän kädet ratissa. Ostan kaupasta pullaa ja leipää. Apteekista lääkärin puhelimessa määräämät napit. Jälleen ratissa rystyset valkoisena kotiin.
Mun metsänvihreä sohva on pehmeä. On hetkiä, jolloin en itke. Syön pullaa vaikka ei pitäisi. Kuuntelen Teddy Swimsiä, vaikka parempaakin olisi. En ole valmis vielä. Ei tänään. Ehkä huomenna. Tai sitten ei tällä viikolla.
Laitan kaiken syrjään nyt. Koulun, työn. Nyt vain syön, elän. Yritän hengittää ja kuunnella sydämenlyöntejä. Niiden rytmiä. Teddyn karhea ääni hidastaa mun sykettä. Ahdistus tuntuu rinnan päällä. Se kuristaa mua. Sisällä on kolmannen asteen palovammoja ja tuntuu, että en ole tarpeeksi. Silitän pientä koiraa ja ihmettelen, miten jotain noin suloista voikaan olla. Samalla hengitys alkaa tuntua raskaalta. Tv on auki, mutta en jaksa keskittyä siihen. Ei sieltä tule mitään sellaista, mikä auttaisi. Ihan kuin happi loppuisi kesken. Olen imeskellyt astmalääkettä, mutta se ei auta. Happi loppuu väkisin. Missä vitussa se happinaamari on silloin kun sitä tarvitaan? Kysyn vaan.
Tiede lehden mainoksessa sanotaan, että koiran katse on hyvästä. Yritän hakea Lulun katsetta, mutta se ummistaa silmänsä ja kääntää kylkeään. Se ei nyt jaksa. En kai mäkään. Kuka kuulee mua? Kuka ymmärtää, kuka antaa anteeksi, kuka jättää lempeän kätensä mun sielun päälle ja lohduttaa? Kuka vie kivun pois, kun itse en pysty?
Halataan kun kohdataan. Älä pelästy mun kyyneliä, ollaan vaan. Sä ja mä ilman muureja, esteitä. Sielu vasten sielua. Auta. Ojenna käsi, niin mä tartun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti