Minut on. Monesti. Niin monta kertaa ja niin rajusti, että en tarkkaan edes muista.
Haavat muistan. Sen, miten minua edelleen sattuu joskus. Olen välillä sekaisin ja rikki. Reagoin asioihin liian voimakkaasti ja minua pidetään vähän kajahtaneena.
Siitä ei koskaan puhuta. Efebofilia.
Varsinkaan jos mitään ei tapahdu. Mitään fyysistä.
Minua ei kosketeltu. Minua ei raiskattu fyysisesti, mutta minulta vietiin elämä. Olin murrosikäinen ja minua rakasti aikuinen nainen. Manipuloimalla hän sai minut muuttamaan luokseen ja aikaa myöten minulla ei ollut enää ystäviä. Minulla ei kohta enää ollutkaan muuta kuin hänet.
Hän sabotoi sieluani jatkuvasti. Yritti vääristää seksuaalista suuntautumistani ja valehteli elämästä. Saatoimme istua iltaisin hänen autossaan ja satuilimme romanttisia tarinoita toisillemme. Se oli lähes normaaleinta mitä välillämme oli. Minä en koskaan rakastanut häntä. Hän oli minulle ystävä. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten hän otti minut joka paikkaan mukaan. Miten hänen käsityksensä mukaan hän ja minä olimme yhtä. Minä en ollut yhtä hänen kanssaan, mutta hän oli minun kanssa. En osannut rimpuilla irti. Pelkäsin, että hän hajoaa atomeiksi. Niin hän minulle väitti. Minä olin yhtäkkiä vastuussa aikuisen naisen elämästä. Minä, teini-ikäinen.
Hän halusi nukkua samassa vuoteessa kanssani ja kun muutimme sellaiseen asuntoon missä molemmilla oli oma huone, hän murtui. Hän itki, että tahtoi nukkua samassa huoneessa kanssani, mutta minä pidin pintani. Halusin ehdottomasti nukkua yksin.
Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. Hän pelasti minut. Otti syliinsä ja kantoi turvaan.
Ystäväni efebofiili istui iltaisin keittiössä ja aneli minua lukemaan hänelle satuja, peittelemään. Yli kolmekymmentävuotias kaappilesbo ja rikkinäinen seitentoistakesäinen.
Voin vain kuvitella mitä silloinen tuore poikaystäväni ajatteli. Pian muutin pois helvetistä ja pääsin omaan kotiin. Perustin perheen ja olin onnellinen. Mutta mieleni on sairastunut. Se ei parane koskaan. Sieluni on saastunut ja vajaa.
Aikuisen naisen sairas rakkaus. Minusta ei tule koskaan kokonaista.
Mahdotonta tunteiden sekameteliä ja ajatusten pidättelemätöntä ryöppyä. Todellista ja fiktiivistä. Sellaista mitä nyt mieleen juolahtaa. Että ei pääsisi unohtamaan kuka sitä oikein on ja miksi. Että olisi joku jolle tilittää kaikki, kun kukaan muu ei enää kuuntele.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pedofilia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pedofilia. Näytä kaikki tekstit
maanantai 7. lokakuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Loputon olo, loputon.
Päivästä päivään. Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin. Siltä musta nyt tuntuu. Marttyyrilta, levottomalta tuhkimolta. Ilta pimenee hi...
-
Sanoin sulle, että rakastan, mutta en tiennyt, ettei enää koskaan nähtäisi. En kuulisi sun ääntä, en laulaisi sun kanssa, en enää ikinä söis...
-
Päivästä päivään. Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin. Siltä musta nyt tuntuu. Marttyyrilta, levottomalta tuhkimolta. Ilta pimenee hi...
-
Aloitan tän samalla tavalla, kuin monet mun teksteistä. Istumalla sohvalla. Oliivin vihreällä, Ikean Ektorp sohvalla. Se on jo kymmenen vuo...