Varoitus. Teksti saattaa herättää voimakkaitakin tuntemuksia.

Muistan, miten sinun seksuaalifantasiasi syöpyivät mieleeni, kuin kyyn myrkky. Sinä istutit minut, milloin autoon, milloin sänkysi laidalle ja kerroit niistä. Minä kuuntelin, vaikka olisin halunnut vain kuolla pois. Olin kuin kohmeessa, enkä pystynyt liikkumaan. Jäin paikoilleni vuosiksi. Jäin kuuntelemaan irvokkaita tarinoitasi ja vastailemaan vastahakoisesti sinun kysymyksiisi, joita ei olisi koskaan saanut esittää. Jäin pakoilleni. Ahdistus liikkuu veressäni vieläkin. Kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.

En usko, että minulle jäi mitään hyvää tästä käteen, paitsi ehkä tämä tarve purkaa. Tämä kirjoittamisen pakottava tarve. Sinä teit minusta kirjoittavan, mutta en osaa olla sinulle siitä kiitollinen. En pysty antamaan sinulle siitä kiitosta. En, vaikka kirjoittaisin miljoona kirjaa. En, vaikka rikastuisin sillä. En.

Haluan päästä sinusta eroon. Haluan, etten enää koe tuskaa, jota sinä aiheutit. Haluan, ettet enää tule uniini kiduttamaan. Minä en ole ansainnut sinua. Eikä kukaan muukaan. Ei ainakaan ne kymmenet teinit, joiden kanssa teit työtä tai teet vielä tänäkin päivänä. Olen unohtanut kaikki sinun hyvät puolesi. En enää usko, että niitä on koskaan edes ollut.

Toivon sinulle kaikkea hyvää, vaikka oletkin paholainen ihmisen ruumiissa. Toivon, että et enää tee sitä samaa kenellekään muulle, että olet päässyt paheestasi. Toivon, että pystyn päästämään sinusta irti vielä jonain päivänä. Minä en ole ansainnut sinua. Minä tarvitsen paljon parempaa.

Henkisesti raiskattu

Minut on. Monesti. Niin monta kertaa ja niin rajusti, että en tarkkaan edes muista.

Haavat muistan. Sen, miten minua edelleen sattuu joskus. Olen välillä sekaisin ja rikki. Reagoin asioihin liian voimakkaasti ja minua pidetään vähän kajahtaneena.

Siitä ei koskaan puhuta. Efebofilia. 
Varsinkaan jos mitään ei tapahdu. Mitään fyysistä.

Minua ei kosketeltu. Minua ei raiskattu fyysisesti, mutta minulta vietiin elämä. Olin murrosikäinen ja minua rakasti aikuinen nainen. Manipuloimalla hän sai minut muuttamaan luokseen ja aikaa myöten minulla ei ollut enää ystäviä. Minulla ei kohta enää ollutkaan muuta kuin hänet.

Hän sabotoi sieluani jatkuvasti. Yritti vääristää seksuaalista suuntautumistani ja valehteli elämästä. Saatoimme istua iltaisin hänen autossaan ja satuilimme romanttisia tarinoita toisillemme. Se oli lähes normaaleinta mitä välillämme oli. Minä en koskaan rakastanut häntä. Hän oli minulle ystävä. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten hän otti minut joka paikkaan mukaan. Miten hänen käsityksensä mukaan hän ja minä olimme yhtä. Minä en ollut yhtä hänen kanssaan, mutta hän oli minun kanssa. En osannut rimpuilla irti. Pelkäsin, että hän hajoaa atomeiksi. Niin hän minulle väitti. Minä olin yhtäkkiä vastuussa aikuisen naisen elämästä. Minä, teini-ikäinen.

Hän halusi nukkua samassa vuoteessa kanssani ja kun muutimme sellaiseen asuntoon missä molemmilla oli oma huone, hän murtui. Hän itki, että tahtoi nukkua samassa huoneessa kanssani, mutta minä pidin pintani. Halusin ehdottomasti nukkua yksin.

Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. Hän pelasti minut. Otti syliinsä ja kantoi turvaan.
Ystäväni efebofiili istui iltaisin keittiössä ja aneli minua lukemaan hänelle satuja, peittelemään. Yli kolmekymmentävuotias kaappilesbo ja rikkinäinen seitentoistakesäinen.

Voin vain kuvitella mitä silloinen tuore poikaystäväni ajatteli. Pian muutin pois helvetistä ja pääsin omaan kotiin. Perustin perheen ja olin onnellinen. Mutta mieleni on sairastunut. Se ei parane koskaan. Sieluni on saastunut ja vajaa.

Aikuisen naisen sairas rakkaus. Minusta ei tule koskaan kokonaista.