Toisen kohtalon koskettamana
Tänään oli merkityksellinen päivä.
Tapasin pitkästä aikaa entisen kollegani. Sovimme treffeistä jo eilen ja olin innoissani.
On ihan nähdä ystävää pitkän ajan jälkeen. Ihana päästä purnaamaan yhteisistä huolenaiheista ja jakaa työntekemisen iloa ja tuskaa.
Kiirehdin aamuruuhkassa kohti konttoria. Pääsin perille ja kuoriuduin ulkovarusteista naulakkoon. Lähdin reppuselässä reippain askelin kohti englannin kurssia kun sivusilmällä näin ystäväni keskustelemassa toisten kollekoiden kanssa. Ilahduin, mutta minulle tuli outo tunne. En ehtinyt jäädä siihen vaan pyyhälsin ohi ja juoksin kohti englanninkieltä.
"Well, this means that I´m not so good at spoken egnlish but training makes masters!"
Ihanan motivoiva tunti oli ohi ja intoa täynnä siirryin sovittuun tapaamispaikkaan. Häntä ei kuitenkaan kuulunut, mutta sain kohta viestin, että hän tulisi hetken kuluttua. Menin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen kurssikaverin kanssa syömään. Olemme istuneet jo muutamia tunteja samalla kurssilla, mutta tänään pääsimme vauhtiin ja molempien suut kävivät lakkaamatta. Meillä oli niin paljon puhuttavaa. Pistimme merkille, että tulemme hyvin juttuun. Olemme molemmat saman tyyppisellä tempperamentilla varustettuja ja meillä oli varmasti myös siksi aika hauskaa. Mietin, että samalla kaavalla tapasin myös ystävättäreni ja tunsin olevani onnekas kun ympärilläni on näin ihania, lahjakkaita ja hauskoja ihmisiä.
Ystävättäreni saapui paikalle ja kurssikaveri poistui tyylikkäästi takavasemmalle tietäen, että meillä on kuulumisia kurottavana. Ystäväni istui aina yhtä tomerasti pöytään ja päpätti kiihkeästi kuten aina. Kuroimme kuulumisia, mutta sitten tapahtui jotain. Ystäväni kasvoille levisi ilme jota en ole koskaan nähnyt. Hän aloitti tarinansa kertomalla kuinka oli keväällä kärsinyt kovista vatsakivuista. Ennen kun pääsimme tämän pidemmälle, olin jo kuvitellut tarinan kulun. Minua kylmäsi. Yllättäen pöytäämme istui kuitenkin yhteinen tuttumme, mutta ystäväni totesi hyvin pian, että voisimme jo lähteä jatkamaan "töitämme" ja siirtyä pois ravintolan tiloista. Tämä sopi minulle hyvin ja tuttu jäi pöydän kulmaan syömään lounastaan tyytyväisenä.
Juttelimme niitä ja näitä, enkä voinut irrottaa katsettani hänen uudestä hiustyylistään. Hänellä on aina ollut lyhyt hiusmalli, mutta tämä oli jotenkin erilainen. Muistutti minun hiuksiani silloin kun teininä uhmasin maailmaa ja leikkasin kaljun jonka annoin sitten kyllä kasvaa saman tien takaisin. Ihan kuin ystäväni olisi ajanut puolipitkän siilin, eikä se näyttänyt ihan häneltä. En kuitenkaan kokenut aiheelliseksi lähestyä häntä asiasta sillä tunsin, että hänellä on jotain sellaista sydämmellä, minkä haluaa jakaa minun kanssani.
Menimme hissiin ja kun ystäväni varmistui meidän olevan kahden hän jatkoi kertomustaan. "Menin siis lääkäriin kun oli niin älyttömän kipee maha. Sieltä löytyi kasvaimia. Näin isoja. Ja jos niistä ei yksi olisi kiertynyt tällälailla itsensä ympärille, niin niitä ei olisi havaittu."
Tuijotan ystävääni suu auki. Tiesin tämän. Jotenkin näin, ettei kaikki ole kuin ennen. Ettei tämä pohjoisen hullu ole ihan niin hullu kuin ennen. "Ei kai ne vaan ollu pahanlaatusia." kysyin, vaikka tiesin.
Kun minulle sitten valkeni mistä oli kyse, halasin häntä. "Luojan kiitos sä olet siinä!". Ystäväni naurahti ja myönsi olevansa samaa mieltä. Kävelimme käytävällä ja hän puhui koko ajan. Minusta tuntui kuin hänen olisi pakko vain kertoa jollekin. Pakko purkaa. Ja minä olin siinä ja kuuntelin. Kerroin avoimesti, että ymmärsin niitä, jotka eivät tienneet mitä sanoa. Kerroin, että tämä kosketti minua ja pisti ajattelemaan. Hän uskoi sen. Uskoi, että tämä on vaikeaa myös meille muille. Meille ei niin läheisille ihmisille joiden tarvitsee suhtautua, muttemme tiedä miten. Kevät on jo kulunut ja kesä sen myötä. Minun pohjoisen akkani on töissä ja puhkuu energiaa lähes samoin kuin ennen. Kysyin, että pelottaako tuleva kontrolli. "Ei vielä, mutta varmasti sitten lähempänä.".
Minulla ei ole ollut mitään tuollaista. En tiedä miltä sytostaattihoidot tuntuvat. Kuuntelin kuinka minulle kuvailtiin tarkasti miten paljon häneltä poistettiin kasvaimien lisäksi. Kohtua, munasarjoja ja vatsanpeitteitä myöten. En kuitenkaan tullut surulliseksi, sillä tämä ihminen osoitti uskomatonta rohkeutta ja selviytymistä kertoessaan tästä minulle. Minä tiedän, että hän on sellainen ihminen joka puhuu selviytyäkseen ja tänään hän puhui minulle. Olen siitä kiitollinen.
Kiitos. Olet antanut minulle uuden suunnan. Minun on laitettava asiat vaakakuppiin ja ymmärrän sen, että jos sinulle ystäväni, terve, nuori ja kaunis, urheilullinen ja elämää uhkuva ihminen voi käydä näin, miksi ei minulle? Minä ihailen sinua. Olet niin kaunis ja henkeäsalpaavan todellinen. Olet elossa ja toivon niin paljon, että saat nauttia elämästäsi vielä pitkään. Kiitos, että jaoit tämän kanssani. Kiitos, että saan tuntea tämän sinun kanssasi ja saan palan sinun elämänkokemustasi. Kiitos.
Tapasin pitkästä aikaa entisen kollegani. Sovimme treffeistä jo eilen ja olin innoissani.
On ihan nähdä ystävää pitkän ajan jälkeen. Ihana päästä purnaamaan yhteisistä huolenaiheista ja jakaa työntekemisen iloa ja tuskaa.
Kiirehdin aamuruuhkassa kohti konttoria. Pääsin perille ja kuoriuduin ulkovarusteista naulakkoon. Lähdin reppuselässä reippain askelin kohti englannin kurssia kun sivusilmällä näin ystäväni keskustelemassa toisten kollekoiden kanssa. Ilahduin, mutta minulle tuli outo tunne. En ehtinyt jäädä siihen vaan pyyhälsin ohi ja juoksin kohti englanninkieltä.
"Well, this means that I´m not so good at spoken egnlish but training makes masters!"
Ihanan motivoiva tunti oli ohi ja intoa täynnä siirryin sovittuun tapaamispaikkaan. Häntä ei kuitenkaan kuulunut, mutta sain kohta viestin, että hän tulisi hetken kuluttua. Menin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen kurssikaverin kanssa syömään. Olemme istuneet jo muutamia tunteja samalla kurssilla, mutta tänään pääsimme vauhtiin ja molempien suut kävivät lakkaamatta. Meillä oli niin paljon puhuttavaa. Pistimme merkille, että tulemme hyvin juttuun. Olemme molemmat saman tyyppisellä tempperamentilla varustettuja ja meillä oli varmasti myös siksi aika hauskaa. Mietin, että samalla kaavalla tapasin myös ystävättäreni ja tunsin olevani onnekas kun ympärilläni on näin ihania, lahjakkaita ja hauskoja ihmisiä.
Ystävättäreni saapui paikalle ja kurssikaveri poistui tyylikkäästi takavasemmalle tietäen, että meillä on kuulumisia kurottavana. Ystäväni istui aina yhtä tomerasti pöytään ja päpätti kiihkeästi kuten aina. Kuroimme kuulumisia, mutta sitten tapahtui jotain. Ystäväni kasvoille levisi ilme jota en ole koskaan nähnyt. Hän aloitti tarinansa kertomalla kuinka oli keväällä kärsinyt kovista vatsakivuista. Ennen kun pääsimme tämän pidemmälle, olin jo kuvitellut tarinan kulun. Minua kylmäsi. Yllättäen pöytäämme istui kuitenkin yhteinen tuttumme, mutta ystäväni totesi hyvin pian, että voisimme jo lähteä jatkamaan "töitämme" ja siirtyä pois ravintolan tiloista. Tämä sopi minulle hyvin ja tuttu jäi pöydän kulmaan syömään lounastaan tyytyväisenä.
Juttelimme niitä ja näitä, enkä voinut irrottaa katsettani hänen uudestä hiustyylistään. Hänellä on aina ollut lyhyt hiusmalli, mutta tämä oli jotenkin erilainen. Muistutti minun hiuksiani silloin kun teininä uhmasin maailmaa ja leikkasin kaljun jonka annoin sitten kyllä kasvaa saman tien takaisin. Ihan kuin ystäväni olisi ajanut puolipitkän siilin, eikä se näyttänyt ihan häneltä. En kuitenkaan kokenut aiheelliseksi lähestyä häntä asiasta sillä tunsin, että hänellä on jotain sellaista sydämmellä, minkä haluaa jakaa minun kanssani.
Menimme hissiin ja kun ystäväni varmistui meidän olevan kahden hän jatkoi kertomustaan. "Menin siis lääkäriin kun oli niin älyttömän kipee maha. Sieltä löytyi kasvaimia. Näin isoja. Ja jos niistä ei yksi olisi kiertynyt tällälailla itsensä ympärille, niin niitä ei olisi havaittu."
Tuijotan ystävääni suu auki. Tiesin tämän. Jotenkin näin, ettei kaikki ole kuin ennen. Ettei tämä pohjoisen hullu ole ihan niin hullu kuin ennen. "Ei kai ne vaan ollu pahanlaatusia." kysyin, vaikka tiesin.
Kun minulle sitten valkeni mistä oli kyse, halasin häntä. "Luojan kiitos sä olet siinä!". Ystäväni naurahti ja myönsi olevansa samaa mieltä. Kävelimme käytävällä ja hän puhui koko ajan. Minusta tuntui kuin hänen olisi pakko vain kertoa jollekin. Pakko purkaa. Ja minä olin siinä ja kuuntelin. Kerroin avoimesti, että ymmärsin niitä, jotka eivät tienneet mitä sanoa. Kerroin, että tämä kosketti minua ja pisti ajattelemaan. Hän uskoi sen. Uskoi, että tämä on vaikeaa myös meille muille. Meille ei niin läheisille ihmisille joiden tarvitsee suhtautua, muttemme tiedä miten. Kevät on jo kulunut ja kesä sen myötä. Minun pohjoisen akkani on töissä ja puhkuu energiaa lähes samoin kuin ennen. Kysyin, että pelottaako tuleva kontrolli. "Ei vielä, mutta varmasti sitten lähempänä.".
Minulla ei ole ollut mitään tuollaista. En tiedä miltä sytostaattihoidot tuntuvat. Kuuntelin kuinka minulle kuvailtiin tarkasti miten paljon häneltä poistettiin kasvaimien lisäksi. Kohtua, munasarjoja ja vatsanpeitteitä myöten. En kuitenkaan tullut surulliseksi, sillä tämä ihminen osoitti uskomatonta rohkeutta ja selviytymistä kertoessaan tästä minulle. Minä tiedän, että hän on sellainen ihminen joka puhuu selviytyäkseen ja tänään hän puhui minulle. Olen siitä kiitollinen.
Kiitos. Olet antanut minulle uuden suunnan. Minun on laitettava asiat vaakakuppiin ja ymmärrän sen, että jos sinulle ystäväni, terve, nuori ja kaunis, urheilullinen ja elämää uhkuva ihminen voi käydä näin, miksi ei minulle? Minä ihailen sinua. Olet niin kaunis ja henkeäsalpaavan todellinen. Olet elossa ja toivon niin paljon, että saat nauttia elämästäsi vielä pitkään. Kiitos, että jaoit tämän kanssani. Kiitos, että saan tuntea tämän sinun kanssasi ja saan palan sinun elämänkokemustasi. Kiitos.
Kommentit
Lähetä kommentti