Mulla on aina kylmä

Mieheni työtoveri menee naimisiin huomenna.

Olemme menossa juhlimaan häitä. Häät on iloinen juhla ja niihin on pukeudettava asiallisesti.

Viimeaikaisten muutosten vuoksi, minun juhla-asuvarasto on aika köyhä. Minulla toki on vuosien aikana ihan mittatilauksenakin tehtyjä kivoja asuja, mutta nepä eivät enää sovi.

Niinpä kaivelin kaappeja ja mietin, josko pitää kappaan lähteä. Onnekseni löysin kuin löysinkin puvun, joka on toimiva ratkaisu. Paitsi, että se on avoselkäinen ja luontevasti täysin hihaton. Eli helvetin kylmä!

Kesä. Tämä saatanan Suomen kesä. Ja nyt kiroilen, koska sormeni on taas siniset kylmästä, vaikka istun sisätiloissa!! Ensinnäkin, kuka perhana menee järjestämään yhtään mitään "kivat juhlat" tyyppisiä ratkaisuja kesällä?? Silloin purjehditaan! Ei juhlita, onko selvä!

Ja toiseksi, kesä on kylmä. Aina. Ei ole hellettä. Se on vain jotain hemmetin fiktiota, mitä levitellään valheellisesti lehdistössä totuutena...

Mitä ratkaisuksi? En kehtaa laittaa turkista (kyllä, minulla on perintöturkis joka on minulle todella paljon liian iso), en voi laittaa untuvatakkia joten jäljelle jää villakangastakki. Se on tyylillisesti täysin ristissä juhlien kanssa, mutta minä olen oikeasti sininen kylmissäni.

Nämä töppöset pitäisi vaihtaa noihin allaoleviin huomenna.

Huomasin tänään, että puvun sävy ei sovi minulle. Ei se tässä vaiheessa haittaa, mutta totesinpahan vain, että näytän halvalta narkomaniaan taipuvaiselta yleiseltä naiselta kun sinerrän ja olen kananlihalla. Kaikki arpeni oikein loistavat olemassaolollaan ja suuri tatuointini on jokseenkin karskin oloinen.

Oikeastaan minua nauratti. Eihän sillä ole mitään merkitystä. Ainoa merkitys on se, että minulla on kylmä, enkä pidä siitä. Tulen huonolle tuulelle, eikä itsestään kiinnipysyvät tissikupit pysy kiinni.

Imrpvisoin lämmikettä ja toivon, että sään jumala antaisi aurinkoa juhliin, jotta MINULLA ei olisi kylmä. Paskat morsiammesta. Se on niin onnesta soikeana, ettei varmasti huomaa jäätymistä. Sen sijaan minä tärisen kirkon pusevilla penkeillä niin, että joku voisi luulla katuporan tulleen kuokkimaan. Perseeni nakuttaa tärinän tahdissa penkkiä vasten. Yök.

Inhoan kylmää. Nauran niille aikuisille naisille, jotka kylmästä huolimatta pukeutuvat liian vähäisiin vaatteisiin ja jotka eivät käytä pipoa kun se "näyttää hölmöltä!. Tiedättekö mikä näyttää hölmöltä? Minä huomenna, kun olen umpijäässä...

Homer seurasi puvun sovittelua huvittuneena.

Lopetan palelemisen täältä tähän ja kipitän keittämään teetä.

Minusta ei tullut narkomaania, eikä syrjäytynyttä sielua.

Junan kiskot kolisee. Meteli kirvelee korvissa. Nappaan kännykän laukunpohjalta ja etsin sen näytölle kirjan.

Silmät rullaavat rivejä hartaasti. Olen lukenut tätä kirjaa, kuin olisin rakentanut Iisakin kirkkoa. Juna nytkähtelee ja tönäisen vahingossa vieressä istuvaa tummaihoista tyttöä. En sano mitään. Vilkaisen häneen, mutta huomaan, ettei häntä kiinnosta minun olemassaoloni. Tytön tabletin näytölle piirtyy huonoa kuvaa youtubesta ja hän nauraa lähes ääneen. Annan tytön kihertää itsekseen ja siirrän silmäni takaisin kirjaani. Pidätän hengitystäni. Pääsen uudelleen kiinni tunteeseen ja se puristaa rintaani. Ote on niin tiukka, että jalkani naputtavat junan lattiaan. Teksti soljuu ajatuksiini ja tunteisiini. Pidätän itkua ja mieleni tekisi huutaa. Tunteet sattuvat ja tuovat menneisyyden tähän hetkeen. Sieluni silmissä näen, miten tuo kirjan nainen olen minä. Se on minä jota lyödään, raiskataan ja joka sekoittaa viimeisen ja kohtalokkaan satsin. Se on minun lapseni, joka itkee pinnasängyssä, kun äiti lakkaa olemasta. 

Puristan jalkani yhteen. Puhelin soi. Irrottaudun kirjasta hetkeksi ja yritän puhua puhelimeen hiljaa, mutta selkeästi. Minua ei kuulla, koska junan kolina on liian kova. Puhisen luuriin ja saan itseni jotenkin ymmärretyksi. Tunnen lievää helpotusta, että ajatukseni katkaistiin ja pääsin hetkeksi irti kuvottavasta olosta.... Huomaan, että seuraava pysähdys on minun, joten en jatka lukemista. Tarvitsen nyt hengähdystaukoa, sillä olen menossa suoraan kokoukseen, enkä halua olla itkuinen.

Astun junasta muiden mukana. Valitsen portaat kuten aina, ja askellan suhteelliset reippaasti. Nousen portaiden viimeiset askelmat, kun kurvaan ilman sen suurempaa ajatusta aseman kahvilaan hakemaan suuren mukillisen kuumaa. Nyt on jotenkin sellainen olo, että tarvitsen aamiaiseksi Cafe Latten. Hiihdän tiskille ja odotan hetken, kun edellä asioivat ylimieliset nuoret naiset saavat maksettua omat erikoiskahvinsa. Vihdoin he siirtävät hetken edessäni olleita trendikkäitä matkalaukkujaan ja saan tilattua yliammutun suuren kahvini.

Kuuma kahvi ei polta pahvin läpi. Se lämmittää tehokkaasti sairaita sormiani, jotka kylmettyvät vain, koska se on niiden tehtävä. Lämmittelen niitä antaumuksella ja hörpin kahvistani varovasti, etten polttaisi suutani. En saa kirjan naista mielestäni. Hänen elämän runtelema ihonsa kummittelee mielessäni. Näen hänen mustuneen silmän ja tummien silmien alle piirtyneet uurteet. Tunnen miten hänen sisällään on alati kasvava pakokauhu, joka ei anna armoa. Ymmärrän, miten hänestä tuntuu, ettei loppua ole ja tajuan, ettei hänen pysty suojelemaan lastaan ilman jotain, mitä ei ehkä ole.

Askellan yhtä nopeasti kuin kahvia hakiessani. Pääsen kuuma kahvimuki kourassa ulos asemalta ja raitis ilma tuntuuu vapauttavalta. Olen niin tunteiden vallassa, etten uskalla ajatella mitään. Sumennan ajatukseni kaikelta ja keskityn kahviini sellaisella voimalla, että voisin siirtää sillä vuoria. Valot vaihtuvat vihreäksi kävelijöille ja rutiininomaiset askeleet suuntaavat samoja polkuja kuin ennen.
Toimisto odottaa paikallaan, kuten sen alakerrassa aina norkoilevat pummit ja narkkarit. Joku muukin tulee samalla oven avauksella ja koska tulen viimeisenä, varmistan, ettei yksikään narkkari tai pummi tule toimistomme rappukäytävään. Hörppään taas kahvista ja vedän sen tuoksua keuhkoihini samalla kun nousen portaita viidenteen kerrokseen. Viimeisen prtaan jälkeen avaan oven kulkukortillani ja astun valoisaan avokonttoriin.

Lämmin helpotuksen tunne nousee poskilleni. Olen turvassa. Kuin olisin ollut hengen vaarassa ja nyt tiedän, ettei mikään voi enää satuttaa minua. Toimiston tuoksu tuntuu hyvältä. Puristan kahvikuppiani ja tunnen olevani oikeassa paikassa. Olen tehnyt tämän eteen töitä ihan niin kuin kaikki muutkin. Minä olen ansainnut tämän kahvin, tämän toimiston tuoksun ja turvan. Olen päässyt samaan oravanpyörään kaikkien muiden kanssa. Saan olla stressaantunut työasioista ja palata omaan talooni voipuneena ja turhautuneena. Saan tuntea joskus riittämättömyyttä, mutta samalla kokea olevani arvokas. Tiedän, että olen vain yksi muurahainen suuressa pesässä, mutta se on minulle arvokasta. Riittää, että olen tässä.

Kokous alkaa myöhässä ja ehdin sulatella kaikki kokemani tunteet. Tämä aamu on yksi niistä mitä en unohda. Tuo kirja on yksi niistä jota en unohda. Tänään ymmärsin, että minä selvisin siitä. Selvisin ennakkoasetuksista, houkutuksista ja elämästä huolimatta.

Tämä teksti on luettavissa myös Elisa Kirjan palvelusta. Tämä oli arvostelu kirjasta Elävien Kirjoihin, kirjoittanut Marko Kilpi