Uusi päräyttävä kokemus ja Long Playn artikkeli

Teidän täytyy kuunnella se! Jos et jaksa lukea laatujournalismia, niin kuunnelkaa.
Pään avaus on maan mainio artikkeli ja Pinjan erinomainen ääni siivittää sen ihan omiin sfääreihinsä. Ette usko, kuinka monta päätä bongasin ja miten montaa kalloa jäin ihmettelemään.

Mutta ennen kaikkea. Tuon hemmetin artikkelin vuoksi eksyin Elisa Kirjan kesäkamppikseen ja tilasin kuusitoista kirjaa ja äänikirjaa. Hei... ei muuten lopu kesällä tekeminen. Onneksi älysin tilata muutamia juttuja lapsillekin, etten joudu yksin urakoimaan kaikkia!

Niin ja sitten olisi se mun kirjaprojekti. Kukahan sen kirjoittaa??
:D

Minusta ei tullut narkomaania, eikä syrjäytynyttä sielua.

Junan kiskot kolisee. Meteli kirvelee korvissa. Nappaan kännykän laukunpohjalta ja etsin sen näytölle kirjan.

Silmät rullaavat rivejä hartaasti. Olen lukenut tätä kirjaa, kuin olisin rakentanut Iisakin kirkkoa. Juna nytkähtelee ja tönäisen vahingossa vieressä istuvaa tummaihoista tyttöä. En sano mitään. Vilkaisen häneen, mutta huomaan, ettei häntä kiinnosta minun olemassaoloni. Tytön tabletin näytölle piirtyy huonoa kuvaa youtubesta ja hän nauraa lähes ääneen. Annan tytön kihertää itsekseen ja siirrän silmäni takaisin kirjaani. Pidätän hengitystäni. Pääsen uudelleen kiinni tunteeseen ja se puristaa rintaani. Ote on niin tiukka, että jalkani naputtavat junan lattiaan. Teksti soljuu ajatuksiini ja tunteisiini. Pidätän itkua ja mieleni tekisi huutaa. Tunteet sattuvat ja tuovat menneisyyden tähän hetkeen. Sieluni silmissä näen, miten tuo kirjan nainen olen minä. Se on minä jota lyödään, raiskataan ja joka sekoittaa viimeisen ja kohtalokkaan satsin. Se on minun lapseni, joka itkee pinnasängyssä, kun äiti lakkaa olemasta. 

Puristan jalkani yhteen. Puhelin soi. Irrottaudun kirjasta hetkeksi ja yritän puhua puhelimeen hiljaa, mutta selkeästi. Minua ei kuulla, koska junan kolina on liian kova. Puhisen luuriin ja saan itseni jotenkin ymmärretyksi. Tunnen lievää helpotusta, että ajatukseni katkaistiin ja pääsin hetkeksi irti kuvottavasta olosta.... Huomaan, että seuraava pysähdys on minun, joten en jatka lukemista. Tarvitsen nyt hengähdystaukoa, sillä olen menossa suoraan kokoukseen, enkä halua olla itkuinen.

Astun junasta muiden mukana. Valitsen portaat kuten aina, ja askellan suhteelliset reippaasti. Nousen portaiden viimeiset askelmat, kun kurvaan ilman sen suurempaa ajatusta aseman kahvilaan hakemaan suuren mukillisen kuumaa. Nyt on jotenkin sellainen olo, että tarvitsen aamiaiseksi Cafe Latten. Hiihdän tiskille ja odotan hetken, kun edellä asioivat ylimieliset nuoret naiset saavat maksettua omat erikoiskahvinsa. Vihdoin he siirtävät hetken edessäni olleita trendikkäitä matkalaukkujaan ja saan tilattua yliammutun suuren kahvini.

Kuuma kahvi ei polta pahvin läpi. Se lämmittää tehokkaasti sairaita sormiani, jotka kylmettyvät vain, koska se on niiden tehtävä. Lämmittelen niitä antaumuksella ja hörpin kahvistani varovasti, etten polttaisi suutani. En saa kirjan naista mielestäni. Hänen elämän runtelema ihonsa kummittelee mielessäni. Näen hänen mustuneen silmän ja tummien silmien alle piirtyneet uurteet. Tunnen miten hänen sisällään on alati kasvava pakokauhu, joka ei anna armoa. Ymmärrän, miten hänestä tuntuu, ettei loppua ole ja tajuan, ettei hänen pysty suojelemaan lastaan ilman jotain, mitä ei ehkä ole.

Askellan yhtä nopeasti kuin kahvia hakiessani. Pääsen kuuma kahvimuki kourassa ulos asemalta ja raitis ilma tuntuuu vapauttavalta. Olen niin tunteiden vallassa, etten uskalla ajatella mitään. Sumennan ajatukseni kaikelta ja keskityn kahviini sellaisella voimalla, että voisin siirtää sillä vuoria. Valot vaihtuvat vihreäksi kävelijöille ja rutiininomaiset askeleet suuntaavat samoja polkuja kuin ennen.
Toimisto odottaa paikallaan, kuten sen alakerrassa aina norkoilevat pummit ja narkkarit. Joku muukin tulee samalla oven avauksella ja koska tulen viimeisenä, varmistan, ettei yksikään narkkari tai pummi tule toimistomme rappukäytävään. Hörppään taas kahvista ja vedän sen tuoksua keuhkoihini samalla kun nousen portaita viidenteen kerrokseen. Viimeisen prtaan jälkeen avaan oven kulkukortillani ja astun valoisaan avokonttoriin.

Lämmin helpotuksen tunne nousee poskilleni. Olen turvassa. Kuin olisin ollut hengen vaarassa ja nyt tiedän, ettei mikään voi enää satuttaa minua. Toimiston tuoksu tuntuu hyvältä. Puristan kahvikuppiani ja tunnen olevani oikeassa paikassa. Olen tehnyt tämän eteen töitä ihan niin kuin kaikki muutkin. Minä olen ansainnut tämän kahvin, tämän toimiston tuoksun ja turvan. Olen päässyt samaan oravanpyörään kaikkien muiden kanssa. Saan olla stressaantunut työasioista ja palata omaan talooni voipuneena ja turhautuneena. Saan tuntea joskus riittämättömyyttä, mutta samalla kokea olevani arvokas. Tiedän, että olen vain yksi muurahainen suuressa pesässä, mutta se on minulle arvokasta. Riittää, että olen tässä.

Kokous alkaa myöhässä ja ehdin sulatella kaikki kokemani tunteet. Tämä aamu on yksi niistä mitä en unohda. Tuo kirja on yksi niistä jota en unohda. Tänään ymmärsin, että minä selvisin siitä. Selvisin ennakkoasetuksista, houkutuksista ja elämästä huolimatta.

Tämä teksti on luettavissa myös Elisa Kirjan palvelusta. Tämä oli arvostelu kirjasta Elävien Kirjoihin, kirjoittanut Marko Kilpi