Garden dreams...

Minulla on ollut unelma. Sellainen vaatimaton unelma puutarhasta. 

Olen onnellisessa asemassa, kun unelmani on toteutunut ja minulla on nyt puutarha. 

Puutarhani on sellainen, ettei se ole minun puutarhani. 

Se on kaunis ja olisi vielä kauniimpi jos sitä joku hoitaisin.

Puutarhassani on sellaisia yksityiskohtia kyllä, jotka ovat minun, kuten nuo lyhdyt. Niistä minä pidän ja niitä puutarhaan pääsee vielä monta kappaletta.

Ruusuja puutarhassani on paljon. Ne on hämmentävän kauniita ja siitä löytyy ihmeellisistä paikoista. Minä en kuitenkaan ehdi hoitamaan ruusuja, niinpä ne valitettavasti jäävät tämän kesän ihmeeksi. 

Muutama kuva niistä nyt kuitenkin, ettei ihan pääse unohtumaan. Voi, kunpa osaisin ottaa niistä vähän parempia kuvia. Aurinkoa odotellessa, pari vähän huonompaa kuvaa.

Tämä tuoli on niitä minun yksityiskohtia... tuossa nurkkauksessa ei olekaan yhtään kukkivaa ruusua. Yksi yrittää työntää uutta oksaa, mutta senkin kaivan tässä syksyn mittaa pois.

Minulla ei ole näille kauniille kukkasille aikaa. Puutarha on tällä hetkellä runsas ja valtavan monimuotoinen sekä työläs. Ensi kesänä se on yksinkertainen, helppohoitoinen ja keskeneräinen.

Jos vain olisi aikaa nyppiä kaikki nuupahtaneet kukat. Nämä olisivat tosi upeita. Ja jospa olisi aikaa repiä ruusuihin kuulumattomat köynnökset, jotta niillä olisi tilaa kukkia ja loistaa.

Mutta niin kauan kun tätä loistoa on, siitä tulisi nauttia. Tulen siis istumaan täällä vielä useasti ja annan tuoksujen huumata. Aion sytytellä kynttilöitä moniin lyhtyihini pitkin puutarhaa ja käyskennellä siellä rauhassa tunnustelen syksyä ja viimeisiä lämpimiä iltoja.

Puutarhan uusi ilme on vähän vähemmän etanaystävällinen, mutta en niitä ala myrkyttämään. Ne nyt sattuvat olemaan täällä vakituisia asukkaita ja niiden kanssa on elettävä. 

Muutaman uuden lyhdyn hankin. Vahoja ruosteisia käytän niin kauan, kunnes ne eivät enää pysy kasassa. Tällä hetkellä puutarhassani on seitsemän lyhtyä, mutta kun syksy kääntyy talveen niitä on tusina lisää.

Ystävämme PikkuHerra Tammi saa jäädä paikoilleen rinteeseen. Sen kohtalo voi kuitenkin vielä muuttua, sillä pihassa on valvata vanha vaahtera joka pudottaa lehtensä kohta. Kun sen lehtisato on korjattu, voi olla, että kaikki lehtipuut saa kyytiä...

Suojassa pahalta maailmalta.

Näköesteenä naapuriin on nämä yli kaksi metriä korkealle kasvavat ihanat. Nämä saavat varmasti jäädä. Nämä on nätimpiä kun naapuri.

Puutarha saa kokonaan uuden ilmeen. Monta pensasta poistuu ja lähes kaikki ruusut kaivetaan ylös maasta. Vanhat muumioituneet omenapuut kaadetaan ja joitain muita puita. Luumupuut saavat jäädä sen suuren vaahteran seuraksi ja ehkäpä muutama havupuu.

Pioneistakaan en halua luopua, sillä ne ovat upeita. 

Vähän harmittaa, että kaikki se työ jonka joku on nähnyt tämän upean puutarhan eteen, päätyy biojätteeseen ja kiukaan alle, mutta onhan tästä tehtävä sellainen, että minä tulen sen kanssa toimeen.

Mutta siitäpä tulee entistä ehompi ja minun näköiseni. Se tulee pärjäämään ilman hoitoa kuukauden kesässä ja se näyttäytyy syksyllä upeimmillaan värikkäänä ja runsaana.

Olen päättänyt vihdoin opetella tuon kameran käyttöä. Valotus on nyt työn alla. Olen kuvannut tuolla perus putkella (EFS 18-55). Päätin, että ensin opin vähän säätöjä ja sitten vaihdan putkea. Haluan myös ostaa kokonaan uuden putken, mutta siihenkin vannotin itseäni opettelemaan säätöjä ensin. 

Kuvia ei ole rajailtu, eikä niitä ole käsitelty. Tarkoitus on oppia ensin se kamera. Ei minulla ole edes mitään kuvankäsittelyohjelmaa, mutta ehkä sellaisiinkin voisi tutustua, kun olen itse omasta mielestäni riittävästi oppinut kuvaamaan ilman sellaisia. Se "riittävästi" voi tulla hyvinkin nopeasti, koska olen ehkä euroopan kärsimättömin ihminen. Vain Katinka saattaa päihittää minut kärsimättömyydessä. Katinka on yksi minun supertsemppareistani!

Ja tätä lattiaa vaan rakastan. Siitä olen napsinut miljoona kuvaa ja tulen varmaan miljoona vielä napsimaan Kun osaisin vangita sen tunnelman joka tässä lattiassa on...

Alla olevissa tuoleissa ja pöydässä yritin erilaisia valotuksia. Kaikki nämä kuvat ovat omasta kodistani, kuten nuo ylemmätkin. 

Kuvilla on tarkoitus myös auttaa minua tuossa sisustuksen suunnittelussa. Joskus kuvista näkee paljon paremmin, miltä koti näyttää. Niiden avulla voi hakea tunnelmaa eri tavalla.

 Pöytä on kärsinyt tämänkin kuvan jälkeen uusia muodonmuutoksia. Pyyhimme koko pöytälevyn asetonilla ja poistimme lakkauksen. Lakkaus lähti kovan työn jälkeen. Talossa oli kamala katku hetken aikaa, mutta tulos näyttää hyvältä. 

Se sai nyt rustiikkisemman ilmeen.

Laitan joskus kuvan siitä, miltä se nyt näytää.

Tähän väliin vähän terapiakuvia. Meidän mummeli on auringonpalvoja suurella A:lla. Lötköpötkö omalla, lemppari paikallaan.

Tuossa ihan meidän talon vieressä on leikkipuisto, joka on perinteisesti teinien valtaama. Noissa töhryissä on jotain niin nostalgista.

Liikennemerkit on hauskoja. Yritin saada auringon tähän kuvaan, mutta niistä kolmestakymmenestä tämä oli paras. Eli vielä on työnsarkaa valotuksen opettelussa. Tämä liikennemerkkikin löytyy ihan tuosta oman tien päästä.

Sitten viimeisenä muttei vähäisimpänä. Hyvin onnistunutta valotusta purkeista. Rakastan marjarouheita. Niissä on kaikki potku tallella ja niitä voi pitää mukana. Potkua koko kropalle purkista! 

Siispä kohta Vapun viettoon. Saattaa olla, että otan muutaman kuvan ja ehkä lasillisen kuohuvaa. 

Oikein hyvää katkonaista viikkoa, työväen juhlaa, ylioppilas meininkiä ja ylimääräistä vapaata päivää kaikille!

Kuvaamisen riemu

Hyvä ystäväni Katinka kävi kuvailemassa meillä ihan muuten vain.
Päivä oli ihana ja riemuinen. Ensinnä siksi, että koko Katinkan ihana perhe tuli mukana. Ystäviä, hyvää ruokaa ja mielettömän hauskaa photailua.

Katinkan visiitti pisti sormet syyhyämään ja uusivanha unelmani heräili talviuniltaan.
Olen aina, siis ihan aina tykännyt kuvaamisesta. Olen pitänyt kuvien kehittämisestä ja asia kerrallaan uusien juttujen oppimisesta. En ole koskaan ollut perinteisen maisemakuvaamisen suurin ystävä. Minun intohimoni on näkemysissä, tunteissä ja yksityiskohdissa. Äitini on josksu tosi kauan sitten kertonut, että hänen ihmeellinen kuvaamisen intohimoinen kohde on ollut jalat. Ja jostain kumman syystä, minä pidän niistä samoista härpättimistä! TÄnäänkiin Kipparin varpaat tuli ikuistettua muutamankin kerran.

Katinka räpsi liudan kuvia yksityiskohdista. Hän on vasta "löytänyt" tällaisen kuvaamisen ja hänen aivan mielettömän ihana intonsa sai minut ihan uuteen vireeseen. Vahinko vain, että minulla on jatkuvasti tolkuton kiire ja arki rokottaa kaiken unelmoimiselle jäävän ajan.

Muutto. Unelmatalo ja elämä Kirkkonummen rauhassa. Yksi suurimmista unelmistani on toteutunut ja elän sitä hetki hetkeltä. On aika kasvattaa uusia unelmia ja löytää uusia asioita. Elämä on uutta ja ihmeellistä joka hetki. Muutto on nyt takana ja elämä alkaa tasoittua. Tiedän, että aikaa alkaa taas irrota, kun rutiinit palaa uomiinsa.

Ystäväni tartuttama palo kuvaamiseen saa siis tilansa ihan juuri. Kännykkä alkaa olla taas täynnä kummallisia kuvia ja tänään kaivoin kameran naftaliinista ja etsin sen säätöjä. Päätin ostaa siihen uuden kompaktimman, mutta vaativamman putken ja alan räpsimään huolella. Työmatka ensi tiistaina saa olla samalla kuvausmatka vieraaseen kaupunkiin, ja sen pieniin yksityiskohtiin. Viikonloppu meneekin sitten säätöjä hakiessa, ja muistoja verestäessä. Joku päivä voisin ostaa esihistoriallisen järjestelmäkameran johon pitää ihan filmiäkin käyttää... koska se kuvien kehittäminen on jotain ihan omanlaistaan.

Mutta ennen sitä turvaan tähän nykytekniikkaan ja omaan vähän jo vanhaan, ei niin ihmeelliseen Canonin EOS 400D:hen.

Tässä ihan vaan huvinvuoksi omat varpaat (ja pikkumiehen nokkamuki). Ensimmäinen kuva kunnon kameralla tosi pitkään aikaan...

Niin ja siis Katinkan kuvia voi ihailla täältä. Katinkan blogi on ehdolla parhaaksi valokuvablogiksi, joten kurkkaa ja äänestä! :)

Unelmin huomiseen.

Muuton jälkeinen masennus

Jos on synnytyksen jälkeinen masennus, on myös muuton jälkeinen masennus.

Onnesta soikeena, pelosta sekaisin ja hajuista hulluna oli muutto edessä. Ihanaa, ajattelin. Pakkasin pakkaamistani, ja kuinka ollakkaan muuttopäivä saapui.

Onnistuneesti muuttoihmiset kantoivat kaiken ensin ulos ja sitten sisään. Reippaat ihmiset ruokittiin ja ilta saunottiin uudessa kodissa, uudessa saunassa, uudella mielellä.

Viimeisetkin apulaiset lähtivät ja uusi koti odotti sisustamistaan. Painoin raskaan perseeni sohvalle. Uudelle vaalealle sohvalle. Minua ei enää hymyilyttänyt. Ahdisti. Halusin ulos tästä talosta. Halusin pois. Halusin tuntea jotain muuta kuin tätä. "Eikö uuden kodin seinät inspiroi sinua?" Kollegani kysyi. No kyllähän ne, mutta...

En tiedä. Nyt, kun on melkein viikko asuttu tässä, alkaa helpottamaan. Ahdistus ei ole niin suuri. Tunne ei ole niin pakottava ja huomaan jopa hymyileväni. Suuri olohuoneen ikkuna antaa auringolle tilaa valaista koko asuntoa ja huomaan nauttivani sen lämmöstä. Kissan lempeä kehräys lämmittää sydäntä ja sen onnellinen loikkiminen lautalattialla naurattaa.

Tunnustan, että varmasti suurin syy tähän mielen alakuloon on hormonit ja edellisten asukkaiden kohtalo.
Hormoneille en voi mitään, mutta se alakulo jonka toisen ihmisen kohtalo aiheuttaa on voitettavissa.

Tätä taloa on kunnostettu rakkaudella. Se on hämmentävän paljon samalla tavalla remontoitu, kun mitä voisin itse kuvitella remontoivani. Ei tarvitse vaihtaa tapetteja, maalata seiniä tai tehdä mitään muutakaan sisutuksellista remonttia. Kaikki on lähes sellaista, jollaiseksi minä itse olisin sen tehnyt. Se tässä onkin niin pelottavaa.

Talo jota on rakastettu näin paljon, on sellainen talo, josta ei suunniteltu muutettavan pois. Nyt jokin on kuitenkin repinyt kaksi ennen niin onnellista ihmistä toisistaan eroon, ja jäljelle jää vastentahtoisesti jätetty talo.

Tässä talossa makaa onnettomuuden haju. Haluan sen pois täältä. Haluan asettaa tänne omat tuoksuni, oman onneni, oman elämäni. Haluan pyyhkiä pois edellisen ja mennä eteenpäin. Miksi minulla on silti syyllinen olo? Miksi minusta tuntuu, että olemme kuin varkaita? Kuin olisimme tuhonneet jotain kaunista ja rakastettua?

Hölmö. Se minä olen. Hormonit ja minä. Joskus naiseus on jännittävää. Mitääntekemättömistä asioista saa paisuteltua valtavia. Onnellisuuden tunteen voi tappaa sellaisilla asioilla, joita ei ole edes olemassa. Jospa nyt vain nauttisin tästä talosta? Lakkaisin hörhöilemästä ja alkaisin elää tätä unelmaa.

Kesän lempeä tuuli kasvoilla

Vesi kimaltelee ja silmiäni häikäisee. Kaivan kajuutasta aurinkolasini ja asettelen ne nenälle. Istun takaisin sitloodassa odottavalle pehmeälle kapokkityynylle. Käännän kasvoni kohti aurinkoa. Annan sen lämmittää kasvojani, mieltäni ja sydäntäni. Hymy pyrkii väkisin huulille, enkä estele sen aikeita. Olen onnellinen. Tässä ja nyt.

Lempeä kesän tuuli sekoittaa hiukseni. Hiljaisuus kutittelee korviani. Mielessä ei liiku mikään. Pelkkää onnellisuuden tuomaa aukotonta rauhaa. Vedän keuhkoni täyteen meren tuoksua, kuuntelen lokkien kirkumista. Tämä hetki on se hetki, jonka muistan talvella. Siinä keittiön pöydän äärellä, kun kirjoitan. Tämä hetki nousee muistoistani kesken työpäivän ja pakottaa minut unelmoimaan ensikesän laineista, tuulesta. Linnuista, merestä ja onnellisista ajatuksista.

Melkein unohdan, että seuraavaksi piti syödä. Huomaan istuvani tässä keittiön pöydän ääressä edelleen ja muistelevani kuluneita kesiä hölmö hymy naamalla. Nälkä unohtuu, aika hiipii hiljaa ohitseni. Rakastan kesää, merta, purjeita, elämää.

Pus.

Jos voisin välittää tämän fiiliksen!

Olen istunut tässä koneella jo liian kauan. Selkäni välilevyt vihoittelevat ja pikkuisella on kakka housussa. Mutta. Mutta kun nyt on niin hyvä tunnelma. Selaan ihani kuvia Pinterestissä ja mieleni karkaa mitä hauskimpiin ajatuksiin omasta talosta, pihasta jonka koristelen itsetehdyillä kynttilöillä ja ruukkupuutarhasta joka elää kanssani vain sen pienen hetken. Musiikki soi ja ulkona on kaunis kuura. Olen ihan varma, että kevät alkoi tänään. Niin se teki. Tänään se alkoi.

Maisemoin mielessäni puutarhajuhlia jotka on järjestetty vain minulle ja perheelleni. Kuinka kesäiltana vietämme ihania hetkiä hyvän musiikin ja mainion ruoan seurassa. Olen koristellut pihapuuhumme valoja ja rakentanut lyhtyjä lasipurkeista. Olen ripustanut niitä sinne tänne ja kirpputorilta ostettu, itse "tuunattu" puutarhapöytä on koristeltu tuoreilla kukkasilla naapurikedolta. Jokainen astia on erilainen, jokainen tuoli on erilainen, jokainen ihminen on erilainen. Illan viiletessä kiedomme ympärillemme huovan ja istumme vielä hetken ulkona. Nautimme siitä, että nyt on se hetki ja hetki on nyt. Ruoka sulaa suussa, musiikki soi ja aurinko laskee. Kun on aika laittaa lapset nukkumaan, jää sotkut huomiselle.

Kotona vallitsee rauha ja harmoninen sisustus rauhoittaa mielen jo heti ensinäkemältä. Kotini on täynnä pieniä asioita, itsetehtyjä, toisen muokkaamia, suuria tunteita ja unelmia vain unelmoimisen vuoksi. Arki näkyy sukkamyttyinä lattialla, mutta en anna sen häiritä juuri nyt. Työnnän sukat sivuun ja haen keittiöstä juuri oikeanlaiset viinilasti, juuri tälle kyseiselle etelä-arfrikkalaiselle viinille. Kaadan laseihin ranneliikkeellä tasan sen verran kun lasiin kaatuu ja siemaisen vain maistaakseni, että se on ihan niin hyvää kuin uskoin sen olevan.
Kannan lasit takkahuoneeseen jossa rakkaani sytyttää kyntitlöihin tulta. Takassa loimuaa pieni, juuri ja juuri hengissä oleva liekki. Se on henkeäsalpaavan kaunis tanssiessaan ylös kohti kesäyötä. Afrikkalaiset pehmeät rytmit kiidättävät meitä kohti mielen rauhaa. Hiljainen musiikki saa suun hymylle ja viini maistuu taivaalliselta. Mikään ei voi rikkoa tätä hetkeä nyt.

Näihin unelmiin on hyvä lopettaa. Tyttäreni ei enää kestä pikkuisen hajua ja pikkuinenkin alkaa ilmeisesti jo vähän kärsiä tuotteista housuissa... no, kohta jatkan fiilistelyä. Ennen sitä hoidan hymyillen pari juttua.

Pus.

Sanat joita en saa sanottua

Tarinat joita en saa kerrottua, tunteet joita en saa tunnettua. Niitä on nippu. Yritän olla analysoimatta itseäni liikaa ja antaa ajan kulua. Tulee vielä se päivä kun saan kertoa, sanoa, tuntea. Yksi unelmistani on saamassa käänteentekevän mahdollisuuden. Olen saamassa mahdollisuuden kirjoittaa ja tekstini voivat tavoittaa muutaman ihmisen enemmän kuin tämä minun ikioma piskuinen blogini.

Olen siis elämäni kynnyksellä ja tihkun jännistystä, odotusta ja riemua. Samaan aikaan minua pelottaa. Jos tämä onkin vain unelmaa, jonka luulen toteutuvan? Ehkä tuleekin jotain muuta ja minun onnettomat sanani jäävät sen muun alle. Ehkä lupaus tulevasta otetaan minulta pois. Silloin kaivaudun syvemmälle arkeen ja teen töitä enemmän, että voin tehdä niitä vähemmän. Sitten minun pitää alkaa ottamaan aikaa jostakin, mistä en halua ottaa sitä ja se tuntuu vielä kaukaiselta. Olen haluton etenemään niin. Tiedän, tiedän; "pitää tehdä töitä unelmiensa eteen", mutta onko sen vuoksi pakko uhrata perheensä?
Minä en kyllä sille tielle aio edetä. En aio uhrata perhettäni, niin se vain on.

Mutta uhkakuvista viis. Mitäpä jos unelmani toteutuvat? Mitäpä jos minulle tarjottu mahdollisuus avaa ovia ja voin tulla kaapista ulos? Voin kasvaa kokonaiseksi kirjoittajaksi?  Matkaa on vielä, mutta minä en osaa kasvaa opiskelemalla vaan tekemällä. Niinpä kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Toki kehittyminen olisi helpompaa jos joskus saisi rakentavaa palautetta "vink, vink", mutta osaan onneksi itse olla kriittinen ja katsoa kirjoituksiani etäältä. Toki oppiminen on parasta, kun se on monipuolista. Ja olkaa huoleti, kyllä minä yritän myös opetella kirjoittamaan oikeilla sanoilla, pilkuilla sekä pisteillä ja kappalejaoilla.

Tänään juuri tein urotyön ja kun kipeän lapsen nukkuessa tuskaista untaan, minä tallensin tämän blogin kaikki tekstit verkkolevylle. Siinä samalla tulin silmäileeksi kirjoituksia uudelleen ja löysin paljon parannettavaa. Huomasin myös, miten kirjoittamiseni muuntuu ajan kanssa ja vuodenajat näkyvät niiden vireessä hyvinkin selvästi. Toki on muistettava, että kesän kirjoittelin lokikirjaa joten muutaman kuukauden vuodatukset puuttuu.Mutta siis uskon kyllä, että minulla on mahdollisuuksia, kun vaan saan oikeita ihmisiä ympärilleni. Olen niin vahvasti ryhmätyöskentelijä, että oikein viritetty ihminen saa minussa aikaan tolkuttoman määrän sanoja ja tunteita, ajatuksia ja mielipiteitä. Tarvitsen siis ihmisiä ja heidän kokemuksiaa, sättimistä, kehuja, arvostelua ja pelkkää seuraa. Jospa luottaisin siis tulevaisuuteen ja ihmisiini ja vain kirjoittaisin. Etenisin asioissa niiden eteentulemisjärjestyksessä ja nauttisin elämästä? Tämä kuulostaa hyvältä.

Elli-Jasmiini

En enää tarvitse perusteluita

Kun muutamia päiviä sitten uskalsin alkaa unelmoida maasta muutosta päätin, että etsin pätevät perusteet joilla taklaan kaikki vastaväitteet. Ne vastaväitteet joita läheiseni ja ulkopuoliset tulevat latelemaan ajan kuluessa.
Ensimäiset on jo kuultu. "Fueengirolassa raiskattiin just yks naine..." Sitä ei siis tapahdu missään muualla maailmassa? Ei täällä Espoossa varsinkaan. Ei.
"Muuallakin on suomalaisia kouluja". Ei ole suomalaisia kouluja. Suomikouluja kyllä, mutta ei Suomalaista koulua jossa on sama opetushallituksen hyväksymä opetussuunnitelma kuin mitä täällä kotimaassakin kouluissa on käytössä. Missään muualla Espanjassa ei ole koulua joka tarjoaa mahdollisuuden suomalaiseen koulutustasoon ja siihen, että lapsillani on aina mahdollisuus tulla takaisin Suomeen opiskelemaan ilman, että heidän tarvitsee todistella ja käydä lisäkursseja. Sitä paitsi.. Me olemme aina Suomen kansalaisia ja suomalaisia. Haluan, että lapseni saa saman hyvän opin kuin mitä saisi täällä asuessa. Lapsillani pitää olla mahdollisuus palata helpoimmalla tavalla. Tämä on mielestäni hieno mahdollisuus ryhtyä ilmastopakolaiseksi ja antaa lapsille mahdollisimman stressitön koulunkäynti.
Stressi... no niin. Siinä onkin seuraava vastaväite. "Aiheutatte itsellenne ja lapsillenne tarpeetonta stressiä". Elämässä on mielestäni muitakin tekijöitä. Suurempia asioita. Emme voi elää elämää niin, ettei stressiä ole jollain tasolla kaikissa elämänvaiheissa. Eikö ole viisasta opettaa lapset kestämään stressiä ja nauttimaan elämästä? Eikö ole kaukaa viisasta viedä lapset vieraan kielen saloihin ja antaa heille tulevaisuuteen eväitä?

Itse olen kuitenkin paras vastaväitteiden kehittelijä.
Miten työt? No olisi toki ideaalista löytää työ, jota voisi tehdä kotona. Tai työ joka voisi tarjota toimipisteen Espanjasta. Mahdollisesti Fuegirolalainen yritys jossa pärjäisi suomenkielellä tai englannilla. Tai paras olisi jos nykyisellä työnantajallani olisi mahdollisuus pitää minut työsuhteessa ja voisin etäillä. Onnistuuko mikään? En tiedä, mutta vain taivas on rajana sekä toki Espanjan ennätyksellisen huono työllisyystilanne!

Miten Oton hoito? Se onkin mielenkiintoista ja on sangen paljon riippuvainen omasta työtilanteestani. Espanjassa kun on heikosti päivähoitoa ja sekin on ilmeisesti noin kuusi tuntia päivässä. On olemassa seurakunnan tarjoamaa kerhoa suomenkielellä, mutta katsotaan nyt.

Saaristo. Siellä ei ole sellaista saaristoa kun täällä. Pystymmekö nauttimaan merestä niin paljon kun ei ole saaristoa? Sitäkään ei voi tietää, ennen kun kokeilee. Se vaatisi kyllä tottumista, mutta siellä lienee muuta ihanuutta saarten tilalle... kuten sininen meri. Ei vihreä hernekeitto johon olemme tottuneet täällä vaan sininen meri. Vaikka täytyy kyllä tähän sanoa, että rakasta meidän merta suunnattomasti vaikka se onkin sakeaa ja saastunutta.

Miten tämä meidän koti? Vuokralle. Pitää löytää joku luotettava vuokralainen jonka vuokralla katetaan asunnon kustannukset. Tavarat varastoon ja kun viimeinen päätös on tehty voidaan ne muuttaa perässä tai muuttaa takaisin omaan kotiin.

Asunto siellä? On löydettävä asunto vuokralle. On säästettävä rahaa, jotta on millä maksaa takuut ja välityspalkkiot. Pitää olla rahaa myös asua muutama kuukausi ilman tuloja. Ja pitää olla rahaa palata kotiin jos niikseen tulee.

Monta asiaa, monta mutkaa, monta kurvia ja monta tekijää.
Mutta asiaa voi vatvoa vaikka kuinka paljon ja vaikka miltä kantilta. Faktat on faktoja. Työtä on oltava ja asunto. Siihen muuttoon ei kuole vaan se vahvistaa ja kasvattaa ihmisenä. En siis tarvitse enää perusteluita edes itselleni. Haluan ilmastopakolaiseksi ja jos saamme asiat osumaan kohdalleen, se voi onnistua.

Se perustelemisesta. Palaan nyt merenkulkuopin kimppuun ja unohdan Espanjan hetkeksi. Mutta vain hetkeksi! Pus.

Mistähän sitä sitten unelmoisi?

Olen jo pienen hetken ollut kotona lapsen kanssa ja terrorisoin ystäviäni kirjoittamalla heille luonnottoman pitkiä sähköposteja. Pidän niillä itseäni hengissä ja annan ajatukseni virrata. Ilman aikuiskontaktia ja työtä olen kuin orpo lapsi yksin metsässä.
Vaikka rakastankin lapsiani, ei minusta ole kotiäidiksi. Olen työihminen. Tällä hetkellä työn korvaa unelmointi. Kulutan siihen kohtuullisen paljon aikaa ja saan siitä valtavasti energiaa. istun päivän sohvalla ja unelmoin!
Unelmointi on minulle kuin huumetta. Joskus jopa läheiseni kyllästyvät siihen sillä en osaa olla hiljaa. En pysty sulkemaan onnellisuuden tunnetta sisälleni ja olla jakamatta sitä muille. En tosin osaa olla jakamatta kaikkia muitakin tunteita, mutta ei siitä nyt.

Unelmoin juuri nyt ulkomaille muutosta. Ei ole ensimmäinen kerta kun huomaan googlettavani suomalaisia kouluja, ulkomaisia työpaikkailmoituksia ja pohdin virkavapaan mahdollisuutta. Simo sytytti minut liekkeihin kun myöntyi muutenkin kuin hymyllä ajatukseen muuttamisesta ulkomaille. Hän antoi minulle suostumuksen tähän unelmaan ja luvan seota onnesta ja euforian tunteesta jonka unelma saa minussa aikaan.
Lähtökohtana on ilmasto. Seuraavaksi tuleekin se suomalainen koulu sitten mahdollisuus työskennellä suomenkielellä.
Ilmasto on tärkeä. Perheeni elää kesästä. Lämmöstä. Auringosta ja merestä. Suomen ilmasto ei ole meitä varten. Sitkeästi olemme yli kolmekymmentä vuotta nitkutelleet täällä, mutta nyt alkaa mittari olla täynnä. Mun perheen pitää saada kesää kahdeksan kuukautta vuodesta min! Talvi toimii harrastuksen muodossa, mutta tämä määrä mitä Suomessa kesää tarjoillaan... yksinkertaisesti liian vähän.
Suomalainen koulu. Miksi? No siksi kun lapseni tarvitsee jotain turvallista ympärilleen. Jokuhan voisi tähän mainita, että kyllä ne lapset sen kielen oppii. Kyllä, kyllä, mutta se ei auta häntä sopeutumaan. Varsinkin vanhin lapseni tarvitsee suunnattoman määrän muuttumattomuutta jotta voi toimia. On siis äärimmäisen rohkeaa edes ajatella muuttoa, mutta niin me nyt kuitenkin teemme. Oli tässä välissä aika jolloin ei tullut mieleenkään mikään muutto.
Suomenkielellä haluaisin työskennellä koska pidän kielestä. Sekä Simolta, että minulta sujuu englanti. Ruotsi ei kummaltakaan ja viroa saman verran tai ehkä piirun enemmän. Olen valmis opettelemaan uuden kielen ja siksi aloin tutustumisretken espanjan saloihin. Olisin silti iloinen jos voisin työskennellä omalla kielelläni tai vähintäänkin englanniksi. Muu elämä vaatii väkisin paikallista kieltä ja siihen taivun varmasti, mutta mukavuudenhaluni huutaa Suomalaista työpaikkaa...

Tästä pääsemme paikan valintaan.
Australiaan olen halunnut muuttaa jo kauan. Mutta se on niiiiiin kaukana ja niiiiiin kallista. Ilmasto on kohdallaan. Seuraava vaihtoehto on Espanja. Se "tylsä" aurinkorannikko kaikkine suomalaisine yhteisöineen. Jos lapsukaisella olisi sopeutumiskyky astetta parempi niin emme varmaan ajattelisi asioista näin, mutta minulle tuo yhteisö tai ajatus siitä tuo tällä htekellä turvaa. Ei tarvitsisi tehdä kaikkea alusta vaan siellä olisi apua ja esimerkkejä jo valmiina ja samanikäisiä suomalaisia lapsia!
Espanjan Fuengirola... joo, miks ei? Työttömyys on huikeeta Espanjassa joten en usko nopeisiin muuveihin. Ajankohta olisi muutenkin aikaisintaan muutaman vuoden päässä kun lapsi olisi vaihtamassa yläkouluun, jolloin muutos hänelle olisi väistämätön. Ehkäpä tyllistymisen mahdollisuus paranee muutamassa vuodessa ja suosta noustaan ylöspäin? Painaa tässä toki muitakin asioita. Läheisistä on vaikea luopua... Tarvitaan siis aikaa tottua ajatukseen ihan itse kullakin.

Lisäisin fiilistelykuvia neteistä, mutta juuri nyt loppui aika ja motivaatio kun pieni Mr. Sunshine kutsui. Niinpä jätän teidät tältä päivältä ja palaan varmasti huomenna... pus.