Kävelisinkö yksin pimeässä. Istuisinko yksin valossa. Makaisinko yksin kivussa. Raottaisinko maailmaani sinulle. Rikkoisinko elämäni tässä.

Kieltäydyn siitä. Kieltäydyn kaikesta mikä satuttaa ja silti sattuu. Kipu on kanssani nyt ja aina. Se ei juurikaan kysele lupaa, vaan tulee aina silloin kun ei pitäisi ja silloinkin, kun sille on lupa. Se kiipeää minua pitkin loputtoman matkan. Kiipeää kunnes löytää mitä etsii ja sitten... se pusertaa itsensä läpi joka solun. Saa suun maistumaan vereltä ja sappinesteeltä. 

Kipu viiltää, kaivaa lihaksia irti jäisellä lusikalla, polttaa sieraimissa, leikkaa irti vatsalaukun ja valmistaa siitä aterian itselleen. Kohtu on jälkiruokaa. Ja tukka on kipeä.

Jalat eivät kanna tätä raunioitunutta ruumista enää. En jaksa enää kulkea tätä polkua, mutta on pakko. Ainoa polku pois kivusta, vaikkei sellaista olekaan. Laahaan elottomuutta mukanani ja näen kirkkauden polun päässä. Siellä täytyy olla rauha ja kivuttomuus.

Kipu minussa huutaa. Älä mene. Älä jätä minua. Pidä minusta kiinni ja ota syliisi. Keinuta hiljaa yöhön ja lue satuja. Minä pyristelen kivun sanoja vastaan ja kuljen. Hitaasti. Kuljen. Hitaasti, kunnes olen valossa. 

Euforia pyyhkii pois kivun ja hymyilen ensimmäistä kertaa sitten. Elämä tuntuu ja soluni tihkuvat mustaa verta lattialle. Jälkeeni jää vana kipua ja vesi huuhtelee sen loputtomaan mereen. Minä pulahdan uimaan, jotta viimeisetkin rippeet jäisivät veteen kiinni ja ne jättäisivät minut.

Mutta tiedän, ettei tämä lopu koskaan. Haluaisin nauttia tästä vielä vähän, mutta kipu huutaa minulle jo. Tule takaisin. Et voi mennä. Olen sinussa ikuisesti. Kipu huutaa ja minä kuulen sen. Kuulen, nousen. Hengitän ja itken. Kipu ottaa minut uuteen syleilyyn, niin kuin joka kerta ennenkin. Ei. Ei se jätä minua. Ikinä.

Fitimpää hifistelyä ruokaongelmaisittain

Olen terve. Niin minulle on sanottu. Olen ennenkin avautunut tästä aiheesta.

Olen siis terve. Minut on testattu monesti erilaisilla testeillä. Ainoa, mikä minulta löytyi joskus, oli lisämunuaisen vajaatoiminta, joka korjaantui (lääkärin mukaan) sillä, että pienensin liian suurta D-vitamiiniannostani. 

Minulla ei ole:

Diabetes

Reuma

Syöpä

Vatsakatari

Aivokasvain

Taimitäänmuutakaan

Silti minulla on lähes joka päivä särkyjä ja kipuja. Yleensä päässä, mutta se onkin migreeni eikä sitä voi sairaudeksi kutsua. Se vain on. 

Sen lisäksi vatsani ei ole kunnossa ja se aiheuttaa minulle päivittäin ihan typeriä oireita. Esim. että minua oksettaa , pyörryttää ja hikoiluttaa. 

Ja sitten viimeisenä nivelet. Voi, että minä tykkään näistä minun nivelistä! Niitä juilii niin mahdottomasti.

En myöskään ole vielä löytänyt liikunnalle kultaista keskilinjaa. En voi olla liikkumatta, koska se lisää kipujani. En myöskään voi liikkua, koska se rikkoo paikkani. Olen tulehdusaltis ja lihakseni tulehtuvat todella herkästi liikunnan vuoksi.

Mutta hey! Mä olen terve. Lääkärit sanoo niin.

Olen ottanut ohjat omiin käsiin. Olen kyllästynyt oireiden hoitamiseen ja siihen, ettei kukaan halua selvittää syytä. En ole lääkäri, eikä minulla ole muuta mahdollisuutta kuin kokeilla ja odottaa. Tämä on pitkäpiimäistä hommaa, mutta se on tehtävä.

Siis etsin minulle sopivia ruoka-aineita ja liikuntamuotoja sekä elämäntyyliä. Toivon, että se riittää ja joskus pääsen irti särkylääkkeistä.

Nyt olen viikon kuurilla. Kokeilen kikkakolmosta ja puhdistan viikon ajan kroppaa tehokkaasti. Sen jälkeen pitäisi vielä parikymmentä päivää jatkaa kokeilua vähän kevyemmin. En vielä yhtään osaa sanoa mikä tämän tulos voisi olla, mutta pakkohan tässä on jotain yrittää. En ruodi tässä tätä tarkemmin. Tämä on toisten mielestä humpuukia ja toisten mielestä tie fitimpään elämään. Minä en vielä tiedä.

Jos tämä toimii niin kiva jos ei niin so not. Uutta testiä putkeen. 

Toivoisin, että löytäisin ratkaisun ihan luonnon omista tuotteista, eikä minun tarvitsisi ostaa lääketehtaiden ylihinnoittelemia tuotteita tai lisäravinteita. Toivoisin, että pinaatin voisi syödä pinaattina ja parsakaalin parsakaalina ja se riittäisi. Voin toivoa liikoja, varsinkin niin kauan kun suolistoni on mitä on. 

Toivoisin, että joskus voisin lopettaa tämän hifistelyn, ja meidän perheellä olisi hyvä perusrutiini ruoassa nykyisen hankalan, jatkuvan muutoksen sijaan. Tyttäreni pitää nykyisin välttää gluteenia joten meillä syödään gluteenitonta, vähähiilihydraattisen ja vähämaitoisen lisäksi. Vaikeampiakin ruokaperheitä varmasti on, mutta tässä on meille ihan tarpeeksi soveltamista. 

Jatkuva ruoan ajattelu on väsyttävää. Toivon, että löydämme oikeat asiat ja opimme käyttämään niitä niin, että siitä tulee vakituinen osa elämää. Niin, että kaupassakäynti sujuu rutiinilla ja ruoanlaitto on helppoa.

Toivon.

Kivun piinaama

Istun. Se sattuu niin, että minun on pakko vaihtaa asentoa. "Älä kiemurtele" minulle sanotaan. Yritän pysyä paikallani, mutta levottomat jalkani eivät anna armoa ja minä liikahtelen levottomasti. Tunnen kuinka hermostuneet katseet piirittävät minut, mutta yritän olla huomaamatta sitä. Minä keskityn niin hyvin kuin vain voin, lupaan sen.

En jaksaisi kirjoittaa enää yhtään. Käsialani alkaa haparoida, mutta minun on kirjoitettava vielä monta sanaa. Väsyttää ja tuntuu raskaalta. Lopetan kesken kaiken ja minulle tulee paha mieli kun opettaja ei hyväksy kirjoitustani. yritän uudelleen ja väsyn entisestään.

Pääni on raskas kuin kivinen paino kaivon kannen päällä. Siristän silmiäni, mutta en pysty enää näkemään kunnolla. Haluaisin mennä nukkumaan, mutta en voi sillä työt pitää tehdä. Yritän, mutta särky ottaa ylivoiman ja pakotan itseni lepäämään. Työt jää taas tekemättä ja minun on tehtävä muutama tunti enemmän niiden eteen.

Luistin puristaa jalkapöytääni ja sääreni huutaa kivusta. Sirklaan minkä ehdin, kunnes en enää pysty. "Vastahan me tultiin!". "Joo, mutta nyt sattuu niin paljon, että en enää pysty. Luistelkaa te, minä katselen täältä." Pystynköhän koskaan luistelemaan ilman kipuja?

Minun elämä on ihan tavallista. Minulla ei ole mitään vakavaa sairautta vain nippu pieniä harmillisia juttuja. Pieniä juttuja on kertynyt niin, että olen huomannut niiden tuottavan minulle kohtuutonta haittaa. Mutta sille ei voi mitään. En voi muuta, kuin yrittää. Teen töitä vaikka väsyttäisi ja silmiin sattuu. Luistelen, koska lapset pyytävät kerran vuoteen minutkin mukaansa. Juoksen, jotta pysyisin edes jotenkin kasassa. Istun, kun työni niin vaatii tai koulutus tai kurssi tai kokous tai mikä vaan. Kirjoitan, vaikka ranne on niin solmussa, etten kivulta aina huomaa kirjoitusvirheitä.
Minun elämä on täynnä kipua ja särkyä. Joka päivä. Halusin tai en. Minun on vain elettävä sen kanssa. Kaikkien pikkujuttujen. Niitä on paljon. Niin paljon, etten muista niitä luetella kun niitä kysytään. Mikään niistä ei liity toisiinsa ja kaikki niistä ovat toisissaan kiinni. "Sä nyt olet vain sellainen, opettele elämään sen kanssa." Lääkäri totesi. Phuh. Opettelen, opettelen. Olen opetellut yli kolmekymmentäkolme vuotta.
Kaikkeni olen sen eteen tehnyt, ettei minuun sattuisi, mutta se ei auta. En voi siis muuta, kuin hymyillä ja nousta maasta uudelleen. En anna sen kaataa minua. Popsin särkylääkkeitä kuin makeisia, syön terveellisesti ja lähes optimaalisesti, liikun oikein ja riittävästi, lepään ja ravitsen sielua. Järjestän elämääni niin, että voin olla mahdollisimman vapaasti ja onnellinen. Kyllä tämä tästä sanoi mummo kun lumessa tarpoi... vai miten se oli.