Kun katso elämääsi taaksepäin kuusikymppisenä, mitä näet?

Mitä haluaisit nähdä?

Minä en halua nähdä tätä mihin olen itseäni määrätietoisesti ajamassa. En halua nähdä sitä, miten olen taistellut tieni suuressa yrityksessä tähän pisteeseen. Kestänyt kaikki muutokset, ylä- ja alamäet sekä talouden kurimukset. En halua nähdä sitä, miten joka päivä kestin asiakkaiden epäasiallisen käytöksen ja prosessien jatkuvan ontumisen. Miten kehitin kehittämistäni ja palkaksi en saanut edes lämmintä kättä.

En halua nähdä, miten suurimman osan elämästäni omistan sellaiselle asialle, mikä on itselleni yhdentekevä.

Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole kauheaa stressiä, en koe vastenmielisyyttä työnantajaani kohden, eikä minua kohdella huonosti työpaikalla. Minulla on ihan hyvä työpaikka ja yhteisö. 

Asiakkaat ovat pääsääntöisesti asiallisia ja heidän kanssaan työskentely on joskus antoisaakin. Työni on mukavaa ja pidän siitä. Projektityöskentely sopii minulle. Minulla on erinomaiset työolosuhteet, hyvät työvälineet ja esimiehet. Kollegat ovat mukavia ja auttavia, eikä minun koskaan tarvitse selvityä asioista yksin. Minua ei kiusata, eikä työilmapiiri ole huono.

Mutta.

En halua nähdä tällaista elämää. Aamu alkaa työllä ja päättyy illalla työhön. Sellaiseen työhön joka ei sytytä. Työhön joka ei herätä minussa intohimoja, eikä anna minulle oikeasti mitään. Ei siis anna elämälleni mitään sisältöä. Ammatillisesti työni on jees, mutta ei oman henkilökohtaisen elämäni kannalta mitenkään merkittävää.

On vähän naiivia ajatella, että elämä menisi niin kuin Strömsössä ja että elämässä pitäisi aina olla sisältöä, mutta minä nyt kuitenkin ajattelen niin kaikkien muidenkin vähän päälle kolmekymppisten naisten ja miesten kanssa. En ole sittenkään sitä sukupolvea, joka ajattelee että ensin tulee työ ja sitten elämä.

Ei. Ensin tulee elämä ja sitten työ. Työ voisi olla elämä, jolloin niitä ei tarvitsisi välttämättä erottaa niin vahvasti. Olisiko se muka niin hölmöä? Ei. Mutta kun se talous!!

Miksi kaiken pitää riippua taloudesta?!? Miksi rahan pitää olla niin hemmetin tärkeä? Voisin ihan hyvin alkaa työstämään uutta kirjaani ja kaupitella itseäni lehdille bloggaajana tai kirjoitella novelleja, ehkä jopa jotain muutakin, mutta kun minä en saa siitä rahaa. Minun pitäisi muuttaa arvojärjestystäni radikaalisti, että voisin tehdä muutoksen. Minun pitäisi pudottaa raha ja saavutettu elintaso jonnekin toiselle tasolle, jotta voisin tavoitella toisenlaista työelämää. Helpommin sanottu kuin tehty.

En muuten edes ole tässä tilanteessani yksin. Minun lisäkseni perheessäni on neljä henkilöä. Tämä koskettaa heitä kaikkia. Kaikkien elintasoa. Harrastusten määrä, ruoan laatu ja lomamatkojen määränpää, muilla paikkakunnilla vietetyt viikonloput, lomat kahdestaan minun ja mieheni kesken, illalliset ystävien kanssa. Kaikki tämä muuttuisi. Mitä vaatteita lapsillani oli päällä ja miten hyvät lenkkarit he jalkaansa laittaisivat. Ennen kaikkea minä en enää kävisi kampaajalla (jossa käyn kerran vuodessa), eikä hiuksiin tulisi uutta väriä, vaatekaappi jäisi sille tolalle missä se nyt on ja ne uudet talvikengät jäisi ostamatta. Palelisin näillä vanhoilla talvitakeilla ja unelmoisin uudesta sitten joskus. Mieheni ei minun vaatetuksestani ole moksiskaan, mutta kyllä nuo lomamatkojen uupumiset voisi kirpaista. Ja onhan meillä vene. Sen ylläpito ei ole halpaa. Siitä en luovu joten avocadot jäisi ruokakauppaan ja kirpputorilta kävisin ostamassa nykyistäkin useammin. Asumiskustannukset ovat pienemmät nyt kuin kerrostalossa asumisen aikana, joten sillä tavalla tilanne voisi nyt olla otollinen.

Kuten kollegani sanoi asiaa minun kanssa pohtiessani, moni sitä kolikkoa kääntelee, pitää vain löytää se kirkkaampi puoli.

Kukaan ei tee tätä puolestani, eikä tämä tule olemaan helppoa meni se sitten niin taikka näin. Unelmien eteen on painettava duunia…