Kun katso elämääsi taaksepäin kuusikymppisenä, mitä näet?

Mitä haluaisit nähdä?

Minä en halua nähdä tätä mihin olen itseäni määrätietoisesti ajamassa. En halua nähdä sitä, miten olen taistellut tieni suuressa yrityksessä tähän pisteeseen. Kestänyt kaikki muutokset, ylä- ja alamäet sekä talouden kurimukset. En halua nähdä sitä, miten joka päivä kestin asiakkaiden epäasiallisen käytöksen ja prosessien jatkuvan ontumisen. Miten kehitin kehittämistäni ja palkaksi en saanut edes lämmintä kättä.

En halua nähdä, miten suurimman osan elämästäni omistan sellaiselle asialle, mikä on itselleni yhdentekevä.

Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole kauheaa stressiä, en koe vastenmielisyyttä työnantajaani kohden, eikä minua kohdella huonosti työpaikalla. Minulla on ihan hyvä työpaikka ja yhteisö. 

Asiakkaat ovat pääsääntöisesti asiallisia ja heidän kanssaan työskentely on joskus antoisaakin. Työni on mukavaa ja pidän siitä. Projektityöskentely sopii minulle. Minulla on erinomaiset työolosuhteet, hyvät työvälineet ja esimiehet. Kollegat ovat mukavia ja auttavia, eikä minun koskaan tarvitse selvityä asioista yksin. Minua ei kiusata, eikä työilmapiiri ole huono.

Mutta.

En halua nähdä tällaista elämää. Aamu alkaa työllä ja päättyy illalla työhön. Sellaiseen työhön joka ei sytytä. Työhön joka ei herätä minussa intohimoja, eikä anna minulle oikeasti mitään. Ei siis anna elämälleni mitään sisältöä. Ammatillisesti työni on jees, mutta ei oman henkilökohtaisen elämäni kannalta mitenkään merkittävää.

On vähän naiivia ajatella, että elämä menisi niin kuin Strömsössä ja että elämässä pitäisi aina olla sisältöä, mutta minä nyt kuitenkin ajattelen niin kaikkien muidenkin vähän päälle kolmekymppisten naisten ja miesten kanssa. En ole sittenkään sitä sukupolvea, joka ajattelee että ensin tulee työ ja sitten elämä.

Ei. Ensin tulee elämä ja sitten työ. Työ voisi olla elämä, jolloin niitä ei tarvitsisi välttämättä erottaa niin vahvasti. Olisiko se muka niin hölmöä? Ei. Mutta kun se talous!!

Miksi kaiken pitää riippua taloudesta?!? Miksi rahan pitää olla niin hemmetin tärkeä? Voisin ihan hyvin alkaa työstämään uutta kirjaani ja kaupitella itseäni lehdille bloggaajana tai kirjoitella novelleja, ehkä jopa jotain muutakin, mutta kun minä en saa siitä rahaa. Minun pitäisi muuttaa arvojärjestystäni radikaalisti, että voisin tehdä muutoksen. Minun pitäisi pudottaa raha ja saavutettu elintaso jonnekin toiselle tasolle, jotta voisin tavoitella toisenlaista työelämää. Helpommin sanottu kuin tehty.

En muuten edes ole tässä tilanteessani yksin. Minun lisäkseni perheessäni on neljä henkilöä. Tämä koskettaa heitä kaikkia. Kaikkien elintasoa. Harrastusten määrä, ruoan laatu ja lomamatkojen määränpää, muilla paikkakunnilla vietetyt viikonloput, lomat kahdestaan minun ja mieheni kesken, illalliset ystävien kanssa. Kaikki tämä muuttuisi. Mitä vaatteita lapsillani oli päällä ja miten hyvät lenkkarit he jalkaansa laittaisivat. Ennen kaikkea minä en enää kävisi kampaajalla (jossa käyn kerran vuodessa), eikä hiuksiin tulisi uutta väriä, vaatekaappi jäisi sille tolalle missä se nyt on ja ne uudet talvikengät jäisi ostamatta. Palelisin näillä vanhoilla talvitakeilla ja unelmoisin uudesta sitten joskus. Mieheni ei minun vaatetuksestani ole moksiskaan, mutta kyllä nuo lomamatkojen uupumiset voisi kirpaista. Ja onhan meillä vene. Sen ylläpito ei ole halpaa. Siitä en luovu joten avocadot jäisi ruokakauppaan ja kirpputorilta kävisin ostamassa nykyistäkin useammin. Asumiskustannukset ovat pienemmät nyt kuin kerrostalossa asumisen aikana, joten sillä tavalla tilanne voisi nyt olla otollinen.

Kuten kollegani sanoi asiaa minun kanssa pohtiessani, moni sitä kolikkoa kääntelee, pitää vain löytää se kirkkaampi puoli.

Kukaan ei tee tätä puolestani, eikä tämä tule olemaan helppoa meni se sitten niin taikka näin. Unelmien eteen on painettava duunia…

Satuttamisen tuoma suloinen tuska

Oletko koskaan huomannut, että tekemäsi vääryys kolahtaa sinua nilkkaan tasaisesti uudelleen ja uudelleen?
Ettet koskaan pääse pakoon sitä virhettä jonka olet aikanasi tehnyt? Sitä virhettä jolla satutit läheistäsi niin, ettet kestä katsoa sitä tuskaa.

Minä sain eilen menneisyydestä muistutuksen sellaisella väkivallalla, että sieluni on mustelmilla viikon. Tunnen oloni surulliseksi. Olen satuttanut läheistäni joskus niin paljon, että hänen tuskansa näkyy vielä vuosienkin jälkeen ja minä näen sen. En halua nähdä sitä, mutta en halua olla näkemättäkään. Se muistuttaa minua. Pitää minut virkeänä. Se syyllistää minua juuri sopivasti ja pitää minua otteessaan, etten unohda sitä mikä on tärkeintä. En pääse vahingossakaan ajattelemaan, että elämässä voisi olla jotain muutakin kuin onnellisuus ja unelmointi. Ei. Elämäni täyttyy unelmista ja onnesta, enkä vaihda sitä mihinkään. Teen sen eteen töitä ja ruoskin itsenäni joskus armotta sen vuoksi. Enkä vain itseni vuoksi, vaan myös kaikkien läheisteni vuoksi.

Siksi minä tänään taas mietin, että onko minusta kirjailijaksi? Kestääkö ympäristöni sen? Sen, että kirjoitan asioita joita en ole elänyt? Asioita, joita en itse ole kokenut? Olenko minä valmis? Ennen kaikkea, onko minun elämäni ihmiset valmiita siihen?

Siksi lisäsin myös tuonne ylös, että nämä tekstit ei kaikki kerro minusta. Unohdan joskus, että se miten itse olen ajatellut asian, ei ole sama, miten te luette ne. Se miten lukija kokee kirjoitukseni, ei ole minun käsissä. Se aiheuttaa joskus väärinkäsityksiä, jos kaikille ei ole selvää, että se, kuka minä olen... ei aina ole se, kenestä kirjoitan. Minut tuntee vain ne, jotka minut tuntee. Tämähän ei ole päiväkirja, vaan luovuuden kanava. Vaikka joskus suollankin melkoista vuodatusta tänne, ei se tee tästä minua.

Niinpä sanon kaikille nyt, ettei jää epäselväksi. Minä kirjoitan mielikuvituksellisia asioita. Joskus ne pohjautuu kokemukseeni, joskus tunteeseen jonka olen tuntenut. Ajoittain niissä on joku tuntemani henkilö tai henkilön kokema ahdistus, onni tai epävarmuus ja joskus kirjoitan ei yhtään mistään.



"Ollaan onnellisia jookos,
ollaan ananas ja kookos,
ollaan rypäle ja rusina,
saadaan kevätkääryleitä tusina."

Eppu Nuotio

Sanat joita en saa sanottua

Tarinat joita en saa kerrottua, tunteet joita en saa tunnettua. Niitä on nippu. Yritän olla analysoimatta itseäni liikaa ja antaa ajan kulua. Tulee vielä se päivä kun saan kertoa, sanoa, tuntea. Yksi unelmistani on saamassa käänteentekevän mahdollisuuden. Olen saamassa mahdollisuuden kirjoittaa ja tekstini voivat tavoittaa muutaman ihmisen enemmän kuin tämä minun ikioma piskuinen blogini.

Olen siis elämäni kynnyksellä ja tihkun jännistystä, odotusta ja riemua. Samaan aikaan minua pelottaa. Jos tämä onkin vain unelmaa, jonka luulen toteutuvan? Ehkä tuleekin jotain muuta ja minun onnettomat sanani jäävät sen muun alle. Ehkä lupaus tulevasta otetaan minulta pois. Silloin kaivaudun syvemmälle arkeen ja teen töitä enemmän, että voin tehdä niitä vähemmän. Sitten minun pitää alkaa ottamaan aikaa jostakin, mistä en halua ottaa sitä ja se tuntuu vielä kaukaiselta. Olen haluton etenemään niin. Tiedän, tiedän; "pitää tehdä töitä unelmiensa eteen", mutta onko sen vuoksi pakko uhrata perheensä?
Minä en kyllä sille tielle aio edetä. En aio uhrata perhettäni, niin se vain on.

Mutta uhkakuvista viis. Mitäpä jos unelmani toteutuvat? Mitäpä jos minulle tarjottu mahdollisuus avaa ovia ja voin tulla kaapista ulos? Voin kasvaa kokonaiseksi kirjoittajaksi?  Matkaa on vielä, mutta minä en osaa kasvaa opiskelemalla vaan tekemällä. Niinpä kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Toki kehittyminen olisi helpompaa jos joskus saisi rakentavaa palautetta "vink, vink", mutta osaan onneksi itse olla kriittinen ja katsoa kirjoituksiani etäältä. Toki oppiminen on parasta, kun se on monipuolista. Ja olkaa huoleti, kyllä minä yritän myös opetella kirjoittamaan oikeilla sanoilla, pilkuilla sekä pisteillä ja kappalejaoilla.

Tänään juuri tein urotyön ja kun kipeän lapsen nukkuessa tuskaista untaan, minä tallensin tämän blogin kaikki tekstit verkkolevylle. Siinä samalla tulin silmäileeksi kirjoituksia uudelleen ja löysin paljon parannettavaa. Huomasin myös, miten kirjoittamiseni muuntuu ajan kanssa ja vuodenajat näkyvät niiden vireessä hyvinkin selvästi. Toki on muistettava, että kesän kirjoittelin lokikirjaa joten muutaman kuukauden vuodatukset puuttuu.Mutta siis uskon kyllä, että minulla on mahdollisuuksia, kun vaan saan oikeita ihmisiä ympärilleni. Olen niin vahvasti ryhmätyöskentelijä, että oikein viritetty ihminen saa minussa aikaan tolkuttoman määrän sanoja ja tunteita, ajatuksia ja mielipiteitä. Tarvitsen siis ihmisiä ja heidän kokemuksiaa, sättimistä, kehuja, arvostelua ja pelkkää seuraa. Jospa luottaisin siis tulevaisuuteen ja ihmisiini ja vain kirjoittaisin. Etenisin asioissa niiden eteentulemisjärjestyksessä ja nauttisin elämästä? Tämä kuulostaa hyvältä.

Elli-Jasmiini