Jälleen häpeä. Tuo katala kaveri, joka kiusaa aina vaan.

 Olen mukana vertaisohjaajana Mielenterveyden Keskusliiton kurssilla ja siellä puheenaiheena on ollut häpeä.

Me koemme erilaista häpeää samoista asioista. Ja nyt puhun meistä mielenterveyskuntoutujista.

Me koemme usein häpeää omasta sairaudestamme, kiloistamme, omista ajatuksistamme, sanoistamme, ja vaikka sun mistä. Mitään näistä ei pitäisi hävetä. Ei kannattaisi hävetä, sillä häpeä on raskas taakka kantaa.

Itse häpesin/häpeän omaa sairauttani. Häpeän köyhyyttäni, vartaloani, kohta taas minua koskettavaa työttömyyttäni. Häpeän niitä joskus enemmän, toisinaan vähemmän.

Enempinä hetkinä itken yksin hiljaa vuoteessa. Varon, ettei kukaan kuule. Itken sitä, ettei minulla ole voimia estää täyttymistäni häpeällä. Etten pysty taistelemaan sitä vastaan. Että hukun sen alle ja annan itseni velloa siinä.

Tänään en häpeä. Olen kirjoittanut ja vastaillut ihmisten teksteihin kertomalla, ettei tarvitse hävetä. Että sen häpeän voi voittaa. Pienillä asioilla. Niin kuin kaiken ahdistuksen, masennuksen, hiljaisuuden ja kaiken. Kaiken voi korjata pienillä askelilla. Niin pienillä, ettei niitä välttämättä huomaa ensin, mutta kun oikein tarkkaan katsoo niin ne näkee.

On ristiriitaista, kun ihmiset on joskus pahoja. Ei voi kertoa, sillä häpeää ja tietää, että toinen kiusaa jos kertoo. Silloin juuri pitäisi kertoa. Voittaa oma häpeä. Kertoa ja kuulla, ettei tuo ihminen ole minulle. Että tästä ihmisestä voisi pysyä mahdollisuuksien mukaan kaukana. Ja minä ihan rehellisesti uskon, että pahoista ihmisistä voi päästää irti jos itsellä löytyy siihen voimaa. Mutta voimaa se vaatii. Ja sitä ei välttämättä ole. Tiedän.

Siksi kannustan kaikkia ottamaan niitä pieniä askelia pois häpeästä. Karistamaan ainakin sen taakan harteiltaan. Että olisi voimaa taistella paremman elämän puolesta. 

Voimaa ja valoa.

Raiskattu mieli. Kohdattu vääryys. Menetetyt ystävät. Kiitos silti.

Olen maannut valveilla vuoteessani lukemattomia kertoja sekaisin tuntein. Ollako onnellinen siitä, mitä olen saanut. En ehkä koskaan olisi saanut kaikkea tätä ilman elämäni kohtaloita. Vai ollako surullinen, vihainen ja katkera niistä kohtaloista, jotka satuttivat minua niin paljon, etten edes muista kaikkea.

Suurin kohtaamani vääryys ei ollut ne kerrat kun minut hakattiin mustelmille. Ei ne kerrat, kun minut kiusattiin itkemään yksin huoneeni nurkkaan. Ei ne kerrat, kun minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.

Vaan se kerta, kun minua kohdeltiin seksuaalisena objektina lapsena. Kun minua rakastettiin, vaikka en halunnut tulla rakastetuksi. Kun minua haluttiin, vaikka en halunnut olla haluttava. Kun minua raiskattiin  sanoilla, ei teoilla. Kun minua syyllistettiin ja pahoinpideltiin kielikuvallisesti. Se. Se oli pahin kohtaamani vääryys. Se, että menetin lapsuuteni, nuoruuteni ja lähes kaikki ystäväni. Kaiken, mikä oli minulle tärkeää. 

En koskaan saanut ystäviäni takaisin kuten he silloin olivat. En koskaan ole saanut itsetuntoani takaisin, en neitsyyttäni, en väkivallatonta lapsuuttani. 

Minusta tuli kuitenkin ihminen. Virheitä tekevä, mutta ihminen. Sairas, mutta ihminen. Äiti ja ihminen. Puoliso ja rakastettu. Minusta tuli elävä.

Siksi voin olla kiitollinen, en vihainen ja katkera. Jos vaikka ajoittain itkenkin menetettyjä ystäviäni ja menetettyä lapsuuttani/nuoruuttani, olen minä elossa.

Kiitos siitä.

ADHD -diagnoosi avun saamiseksi

Erityisyys. Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä. Minulla on erityisiä lapsia. Kolme. Jokaisella vanhemmalla on erityisiä lapsia ja useilla erityisiä. 

Kahdella minun erityisistäni on diagnoosi. On ollut helpotus saada diagnoosi, sillä se on helpottanut elämää monilla eri tavoilla. Tai se on helpottanut avunsaamista. Elämä ei ole vielä helpompaa. 

Puuttuu oikea lääkitys ja oikea apumuoto. Kaikki on vielä niin tuoretta ja uutta. Olemme vielä vereslihalla. Haavojen paraneminen vie aikaa. Mutta onko ne haavat kuinka syviä? Uskon, että jollain toisella ne voisi olla vielä syvempiä kuin meillä. Se johtunee siitä, että olen itse mielenterveyskuntoutuja ja nämä asiat on minulle osittain tuttuja. 

No, diagnoosi itsessään ei ole minulle tuttu, vaikka varmasti jokainen meistä on kuullut sen. "Toi on ihan ADHD!" Jokainen on joko kuullut heiton, tai heittänyt sen itse. 

ADHD mielletään usein "sairaudeksi", joka tekee lapsesta "liian" vilkkaan ja ehkä aggressiivisen. Mutta mikä on totuus? Se on yhtä moninainen, kuin on "sairastuneiden" joukkokin. On aikuisia ja lapsia. On vilkkaita ja rauhallisia. On niitä, jotka menestyvät koulussa ja niitä, jotka kärsivät työelämässä keskittymisen puutteesta.

Mielestäni ADHD ei ole "sairaus" vaan ominaisuus, voimavara. Sellainen, mikä antaa, ei ota. Siitä on nyt onneksi tullut vertaiskirjallisuuttakin ja ne on olleet menestyksiä. Olen sitä mieltä, että vertaisuus on supervoima. Se antaa jaksamista ja ymmärrystä. Helpotusta ja lohtua. 

On haasteellista selittää pienelle lapselle, mitä ADHD -diagnoosi tarkoittaa, kun jo pienikin lapsi on kuullut aikaisemmin mainitsemani heiton ja luonut oman mielikuvansa tyypistä. Tyypistä, joka vipeltää joka paikkaan, koskee kaikkialle, kiusaa, härnää ja höseltää. Selitä siinä nyt sitten, että sinulla on erityyppinen tilanne. Tilanne, jossa mikään ei tunnu onnistuvan. Mikään mihin pitäisi keskittyä on haastavaa ja ylivoimaista, paitsi se mieleinen tekeminen. Siihen uppoudutaan täysillä.

Olemme jo vuosia hakeneet apua. Olemme saaneet vain tutkimista ja hutkimista. Olemme anelleet ja pyytäneet käytännön apua, mutta mikään diagnoosi tähän mennessä, ei ole "oikeuttanut" apuun. 

Tilanne on nyt toinen. Saimme "oikean" diagnoosin ja apua on tyrkyllä. Toki, kaikki tapahtuu melko hitaasti, mutta tapahtuu anyhow. Jälleen meitä tutkitaan, mutta nyt ei enää hutkita. Nyt mietitään, miten meitä voitaisiin auttaa ja kaikki vaihtoehdot kolutaan läpi. Hyvä. Tätä olemme odottaneet jo neljä vuotta. 

Ymmärrän kyllä, että diagnoosin saaminen on ollut vaikeaa, sillä oireet on olleet niin moninaiset ja vaikeasti tunnistettavat, mutta miksi meille ei ole annettu apua, vaan se on toistuvasti evätty? Luulen, että se johtuu siitä, että resurssit on vajaat. Ettei riitä kaikille apua haluaville tekijöitä, apua antavia. Mutta miksi nyt? Miksi tämä diagnoosi on sitten parempi kuin se toinen? En tiedä. Ehkä koulumenestyksellä on oma vaikutuksensa.

Nyt, kun tilanne näkyy koulussa huolestuttavana ja vaikeana, niin on herätty siihen, että tilanne on päällä. Aikaisemmin hommat koulussa sujui vähän paremmin. Vähän. Nyt, kun tilanne on katastrofaalinen, on siihen pakko tarttua. 

No. Mutta nyt meitä autetaan ja hyvä niin. Asiat etenee, vaikkakin ehkä vähän hitaasti, mutta kuitenkin. 

Olemme onnellisia, vaikka tilanne onkin mikä on. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

Pusuja.

Turhaa lätinää ei mistään.

Katselen ikkunasta ulos. Jälleen rauhallinen työpäivä. Kokouksia, "paperin" pyörittelyä ja ihmettelyä.

Kevät on jo pitkällä. Lehdet alkaa tulla puihin ja kukat kukkii. Viime viikonloppu oli viileä, mutta nyt lämpö hivelee käsivarsilla.

En ole kirjoittanut omaa tekstiä pitkään aikaan ja se alkaa tuntua sydänalassa. Kirjoittaminen on henkireikä, joka palauttaa minut kaivonpohjalta tai korkeuksista maantasalle.

Katselen edelleen ulos. Lämpötila heittelee 18-20 välille. Kesäisen lämmintä. Ihanaa. Tätä olen odottanut koko pitkän talven. Tätä ja näitä rajoitusten purkamisia. Haluan nähdä ystäviä.

Ja näenkin. Viime viikonloppu oli ihana, lukuun ottamatta sitä halkoa, joka putosi varpaalleni, joka on nyt tautisen kipeä ja kauniin kirjava. Ystäviä ja puheen sorinaa. Juttua talvesta, työtilanteesta, elämästä, koronasta ja lasten kasvatuksesta. Kaikesta. Ja se ymmärryksen määrä... Saan ystäviltäni ymmärrystä. Ja se on tärkeää. Kukaan ei vähättele tai pakota ajattelemaan positiivisesti, vaan he ymmärtävät. Minua ja minun elämääni. 

Elämäni ei ole helppo, mutta ei totisesti vaikemmastakaan päästä. Olen saanut niin paljon ja minulla on niin paljon. Vaikka elämä tuntuu keuhkoissa ja näkyy naamasta, niin en koe olevani lannistunut tai maahan lyöty. En ole masentunut, enkä liiemmälti maaninen. Olen juuri sellainen, kuin minä olen. Normaali. Omien pikkuvikojeni kanssa.

Ulkona on raikasta ja ihanaa. Voisin kävellä ja kävellä ja kävellä. Mutta työt häiritsevät jatkuvaa kävelemistä. Niinpä pitää vain nauttia niistä hetkistä, kun pääsee ulos.

Pointti tälle lyhyelle postaukselle oli ehkä se, että en ole unohtanut teitä! Enkä kadonnut mihinkään. Olen edelleen täällä, mutta vähän vain kiireisenä. Kiireet ei kuitenkaan jatku koko kesää, että varmasti pääsen taas kirjoittamisen makuun tässä. 

Ollaan toistemme tukena ja läsnä vaikkakin ehkä kaukana. Palataan!