Turhaa lätinää ei mistään.

Katselen ikkunasta ulos. Jälleen rauhallinen työpäivä. Kokouksia, "paperin" pyörittelyä ja ihmettelyä.

Kevät on jo pitkällä. Lehdet alkaa tulla puihin ja kukat kukkii. Viime viikonloppu oli viileä, mutta nyt lämpö hivelee käsivarsilla.

En ole kirjoittanut omaa tekstiä pitkään aikaan ja se alkaa tuntua sydänalassa. Kirjoittaminen on henkireikä, joka palauttaa minut kaivonpohjalta tai korkeuksista maantasalle.

Katselen edelleen ulos. Lämpötila heittelee 18-20 välille. Kesäisen lämmintä. Ihanaa. Tätä olen odottanut koko pitkän talven. Tätä ja näitä rajoitusten purkamisia. Haluan nähdä ystäviä.

Ja näenkin. Viime viikonloppu oli ihana, lukuun ottamatta sitä halkoa, joka putosi varpaalleni, joka on nyt tautisen kipeä ja kauniin kirjava. Ystäviä ja puheen sorinaa. Juttua talvesta, työtilanteesta, elämästä, koronasta ja lasten kasvatuksesta. Kaikesta. Ja se ymmärryksen määrä... Saan ystäviltäni ymmärrystä. Ja se on tärkeää. Kukaan ei vähättele tai pakota ajattelemaan positiivisesti, vaan he ymmärtävät. Minua ja minun elämääni. 

Elämäni ei ole helppo, mutta ei totisesti vaikemmastakaan päästä. Olen saanut niin paljon ja minulla on niin paljon. Vaikka elämä tuntuu keuhkoissa ja näkyy naamasta, niin en koe olevani lannistunut tai maahan lyöty. En ole masentunut, enkä liiemmälti maaninen. Olen juuri sellainen, kuin minä olen. Normaali. Omien pikkuvikojeni kanssa.

Ulkona on raikasta ja ihanaa. Voisin kävellä ja kävellä ja kävellä. Mutta työt häiritsevät jatkuvaa kävelemistä. Niinpä pitää vain nauttia niistä hetkistä, kun pääsee ulos.

Pointti tälle lyhyelle postaukselle oli ehkä se, että en ole unohtanut teitä! Enkä kadonnut mihinkään. Olen edelleen täällä, mutta vähän vain kiireisenä. Kiireet ei kuitenkaan jatku koko kesää, että varmasti pääsen taas kirjoittamisen makuun tässä. 

Ollaan toistemme tukena ja läsnä vaikkakin ehkä kaukana. Palataan!