ADHD -diagnoosi avun saamiseksi

Erityisyys. Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä. Minulla on erityisiä lapsia. Kolme. Jokaisella vanhemmalla on erityisiä lapsia ja useilla erityisiä. 

Kahdella minun erityisistäni on diagnoosi. On ollut helpotus saada diagnoosi, sillä se on helpottanut elämää monilla eri tavoilla. Tai se on helpottanut avunsaamista. Elämä ei ole vielä helpompaa. 

Puuttuu oikea lääkitys ja oikea apumuoto. Kaikki on vielä niin tuoretta ja uutta. Olemme vielä vereslihalla. Haavojen paraneminen vie aikaa. Mutta onko ne haavat kuinka syviä? Uskon, että jollain toisella ne voisi olla vielä syvempiä kuin meillä. Se johtunee siitä, että olen itse mielenterveyskuntoutuja ja nämä asiat on minulle osittain tuttuja. 

No, diagnoosi itsessään ei ole minulle tuttu, vaikka varmasti jokainen meistä on kuullut sen. "Toi on ihan ADHD!" Jokainen on joko kuullut heiton, tai heittänyt sen itse. 

ADHD mielletään usein "sairaudeksi", joka tekee lapsesta "liian" vilkkaan ja ehkä aggressiivisen. Mutta mikä on totuus? Se on yhtä moninainen, kuin on "sairastuneiden" joukkokin. On aikuisia ja lapsia. On vilkkaita ja rauhallisia. On niitä, jotka menestyvät koulussa ja niitä, jotka kärsivät työelämässä keskittymisen puutteesta.

Mielestäni ADHD ei ole "sairaus" vaan ominaisuus, voimavara. Sellainen, mikä antaa, ei ota. Siitä on nyt onneksi tullut vertaiskirjallisuuttakin ja ne on olleet menestyksiä. Olen sitä mieltä, että vertaisuus on supervoima. Se antaa jaksamista ja ymmärrystä. Helpotusta ja lohtua. 

On haasteellista selittää pienelle lapselle, mitä ADHD -diagnoosi tarkoittaa, kun jo pienikin lapsi on kuullut aikaisemmin mainitsemani heiton ja luonut oman mielikuvansa tyypistä. Tyypistä, joka vipeltää joka paikkaan, koskee kaikkialle, kiusaa, härnää ja höseltää. Selitä siinä nyt sitten, että sinulla on erityyppinen tilanne. Tilanne, jossa mikään ei tunnu onnistuvan. Mikään mihin pitäisi keskittyä on haastavaa ja ylivoimaista, paitsi se mieleinen tekeminen. Siihen uppoudutaan täysillä.

Olemme jo vuosia hakeneet apua. Olemme saaneet vain tutkimista ja hutkimista. Olemme anelleet ja pyytäneet käytännön apua, mutta mikään diagnoosi tähän mennessä, ei ole "oikeuttanut" apuun. 

Tilanne on nyt toinen. Saimme "oikean" diagnoosin ja apua on tyrkyllä. Toki, kaikki tapahtuu melko hitaasti, mutta tapahtuu anyhow. Jälleen meitä tutkitaan, mutta nyt ei enää hutkita. Nyt mietitään, miten meitä voitaisiin auttaa ja kaikki vaihtoehdot kolutaan läpi. Hyvä. Tätä olemme odottaneet jo neljä vuotta. 

Ymmärrän kyllä, että diagnoosin saaminen on ollut vaikeaa, sillä oireet on olleet niin moninaiset ja vaikeasti tunnistettavat, mutta miksi meille ei ole annettu apua, vaan se on toistuvasti evätty? Luulen, että se johtuu siitä, että resurssit on vajaat. Ettei riitä kaikille apua haluaville tekijöitä, apua antavia. Mutta miksi nyt? Miksi tämä diagnoosi on sitten parempi kuin se toinen? En tiedä. Ehkä koulumenestyksellä on oma vaikutuksensa.

Nyt, kun tilanne näkyy koulussa huolestuttavana ja vaikeana, niin on herätty siihen, että tilanne on päällä. Aikaisemmin hommat koulussa sujui vähän paremmin. Vähän. Nyt, kun tilanne on katastrofaalinen, on siihen pakko tarttua. 

No. Mutta nyt meitä autetaan ja hyvä niin. Asiat etenee, vaikkakin ehkä vähän hitaasti, mutta kuitenkin. 
Olemme onnellisia, vaikka tilanne onkin mikä on. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

Pusuja.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Muuton jälkeinen masennus

Luonnevikainen vai luonteenomainen?

Raiskattu mieli. Kohdattu vääryys. Menetetyt ystävät. Kiitos silti.