Aaltojen loiskeessa, elämän pyörteessä

Tuhka laskeutui merenpinnalle tuulen pyörteissä. Samalla sekunnilla kun se kosketti aallon pohjaa minä jäin kuuntelemaan surua. En kuullut sitä, vaikka se rusensi sieluani ja tiristi kyyneleet poskilleni. Ajattelin riipaista kännit, mutta en pystynyt edes siihen. Itkin siskon sanoille. Kauniille ja totuuden mukaisille. Itkin hiukan. 


Eilen yritin jatkaa elämääni. Opintojen parissa työelämässäoppimassa. Ja niin teinkin. Menin. Kehuin ja sain kehuja. Reflektoin ja pohdin, ajattelin ääneen keskustellen. Suljin itkun sisääni. 


Aamulla yritin nousta. Epäonnistuin. Makasin selälläni unen ja valveen välimaastossa. Koira jalat ristissä tökki nenällään sääreen. ”Mentäiskö pissille pliis!”. Ja me menimme. Harjasin hampaat ja kävin itsekin pissillä. Mutta sitten vajosin pehmeälle sohvalle ja jäin siihen. Ei ajatuksia, tunteita, puhetta. Vain painostava hiljaisuus ja pakottava ikävä. 


Ikävä ihmistä joka kasvatti minut. Ihmistä jota rakastin varauksetta ja joka rakasti minua takaisin juuri tällaisena kun olen. Ilman odotuksia ja vaatimuksia. Miestä, joka oli perheen pää. Miestä, joka tunsi minut. Näki kasvoiltani milloin olin vailla satikutia, vailla helliä sanoja, vailla kuuntelevaa korvaa ja lohduttavaa olkapäätä. 


Faija oli elämäni pilari. Tukijalka ja mitäniitänyton. Ihminen joka sai osakseen liikaa sairautta, epäonnea ja muuta paskaa. Joka ei enää jaksanut ja antoi itselleen vihdoin vapauden kaikesta kivusta. Nyt oli aika mennä. 


Haluan vain sanoa, että olen kiitollinen. Että minulla on perheeni, kaikki sisarukseni, mutsi ja kaikki ihmiset ympärilläni. 


Faija. Rakastan sua nyt ja aina. Kiitos kaikesta. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun isäni otti ja kuoli. Lyhyt tuntojen purkaus.

Kohti tuntematonta ja sen yli!

Kuoleman hetkellä kaikki unohtuu ja anteeksi annetaan