Miksi elämä heittää eteen kaiken tämän? Enkö minä muka ole jo saanut tarpeeksi? En väitä, että kukaan on kuolematon, mutta onko pakko muistuttaa elämän lyhyydestä tällä syklillä? Onko aivan pakko?

En jaksa hengittää, en puhua. Ainoa mitä jaksan on tämä. Enkä tätäkään enää kauaa. Teen töitä hiljalleen. Sana kerrallaan. Saan olla joku muu. Joku joka jaksaa ja pystyy. Joku jonka elämä on vielä ehjää. Saan olla joku vahva ja kaunis. Minä en ole.

Suru on niin massiivista. Vasta nyt tajuan, ettei ole enää paluuta. Ei ole enää vaarilaa jossa mummukin asuu. 

Tapasin sisaruksiani. Vaarilassa jossa mummukaan ei enää asu. Sekaisin tuntein ajoin pimenevässä illassa. Vaihdoin kaistaa ja sitten takaisin. Painoin kaasua ja sitten annoin vauhdin hyytyä. En kuullut radiosta mitään vaikka se soi. En nähnyt muuta liikennettä vaikka sitä oli. Jätin auton tuttuun ruutuun ja kävelin tuttua polkua. Avasin tutun oven, mutta en astunut enää tuttuun asuntoon.

Kaikki oli muuttunut, vaikka loppujen lopuksi siellä oli vain siivottu hiukan. Ensin olin vihainen. Miksi on siivottu ilman minua. Mutta samalla ajatuksen juoksulla totesin olevani hölmö. 

Kaulassani killuu äitini sormus. En tajua miten se on mahtunut äidin sormeen. Se ei mene minun pikkirilliinkään. Koskettelen sitä vähän väliä. Kuin se toisi jotain takaisin. Poimin sen veristen tavaroiden joukosta. Minuun iskostui todellisuus kun otin sen. Mutta samalla aloin kieltää totuutta. Nyt se on vain vaikeampaa kuin isän kohdalla.

Isän kuoleman oli erilainen. Hän nukkui pois hengityskoneessa toukokuussa. Nyt. Nyt sen todellisuus on ottanut roolia ja kun äiti kuoli, minulle ei jäänyt enää mitään jäljelle. Missä on minun tukipilarini. Missä on minun suurin ihailijani. Missä minun idolini.

LUOJAN KIITOS jäljelle on jäänyt rakkaat sisarukseni, jokainen heistä. Perheeni, jokainen heistä. Ystäväni, jokainen heistä. Silti tuska tuntuu liian suurelta juuri nyt.

Haluaisin luovuttaa ja nukkua pois, mutta samalla sisälläni huutaa joku, ettei ole vielä aika.

Äidille. Rakkaimmalle.

Maailma tuntuu nyt niin epäoikeudenmukaiselta. Sattuu niin, etten voi hengittää ilman vihlovaa kipua. En voi uskoa todeksi sitä, että äitini on poissa. Olen vereslihalla ja niin yksinäinen. Vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä, vain jokunen ymmärtää miltä tämä tuntuu, vaikka jokaisen kipu onkin erilaista. 

Sinun tyhjä sohvankulmasi. Istuin siihen tänään. Oli kuin se olisi vielä ollut lämmin. Siihen on painunut sinun jälkesi. Tunnustelin sitä. Yritin aistia sinua. Yritin kaivaa mieleni lokeroista muiston sinusta eläväksi. Mutta sinä et enää tule takaisin. 

Hymyilit sunnuntaina. Olit huolissasi asioista ja ehkä koit yksinäisyyttä, mutta sanoit rakastavasi minua. Ja minä sanoin rakastavani sinua. Kuulen äänesi. Näen sinut silmissäni, sielussani. Kuulen lohdulliset sanasi. Näen suuren sydämesi. 

Olen ehkä väsynyt ja tuskainen. Mutta en halua. En halua tuntea tätä tunnetta. Tätä musertavaa tunnetta. En halua. 

Älykkäin nainen päällä maan on mennyt. Mennyt pilven reunalle honeyn viereen. Suojelemaan meitä. Rakastamaan meitä. 

Älysi oli hämmentävä viimeiseen saakka. Olit tunteiltasi älykäs ja tietomääräsi oli käsinkosketeltavan suuri. Jaksoit olla aina vaan utelias elämää ja maailmaa kohtaan. Tunsit suurta surua maailman vääryyden vuoksi ja samaan aikaan suunnatonta iloa pienistä ihmeistä. 

Äiti. Mummu, isomummu, puoliso, sisko, ystävä ja kaikkea. Rakkain niin monelle. Lähellä sydäntä, lähellä. 

Jätän tämän tähän ja kiitän kaikkia osanotoista.

Kaksi jalkaa ja kaksi kättä

Mielessä lepää ajatus siitä, että olen kykenevä ihminen, vaikka joskus tuntuu, etten ole. Samettisen pehmeä ääni kaiuttimista laulaa jotain suloista, enkä saata olla ajattelematta menetettyjä rakkaitani. Ajatus kiertää, velloo ja ryömii. En pääse irti. Yritän kaikkeni noustakseni täältä. Olen kuilun partaalla sukeltamassa liian syvään päätyyn. Vain kaksi jalkaa ja kaksi kättä pitää minut tässä maailmassa. Pidän niillä tiukasti kiinni kuilun reunassa kasvavasta puusta ja toivon ihan helvetisti, että se ei repeä juuriltaan.

Mahassa kouristelee. Silmiä kirvelee. Keuhkoissa polttelee. Ikävä.

Viime päivät on olleet tunteiden sekameteliä. Olen tuntenut kaikki tunteet mitä vain maailman kirjoissa on lueteltu. 

Olen ollut kykenevä ihminen, mutta juuri nyt kykyni on kadoksissa. En osaakaan ottaa itseäni irti tästä piinasta. 

Ikävä ei kuole koskaan, mutta se muuttaa itseään siedettävämmäksi ajan kanssa. Uskon ja tiedän niin. 

Kykenisinkö rikkomaan hiljaisuuden ja tarttumaan hetkeen? Ajattelin niin ja päätin, että minä pystyn. Ja silti nyt tuntuu siltä, että koko maailmani on vaarassa hukkua perkeleen alle. 

Olen sekava ja puhun nyt kaikesta yhtä aikaa. Antakaa se anteeksi. Jatkossa lupaan olla yhtä sekava ja loputtoman surumielinen. Ja paskat. Oikeasti olen posi. Täällä olen vain itseäni varten. Päätökset, ikävä, elämä. Kaikki suloisesti sekaisin.

Anteeksi ja kiitos.