Maailma tuntuu nyt niin epäoikeudenmukaiselta. Sattuu niin, etten voi hengittää ilman vihlovaa kipua. En voi uskoa todeksi sitä, että äitini on poissa. Olen vereslihalla ja niin yksinäinen. Vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä, vain jokunen ymmärtää miltä tämä tuntuu, vaikka jokaisen kipu onkin erilaista.
Sinun tyhjä sohvankulmasi. Istuin siihen tänään. Oli kuin se olisi vielä ollut lämmin. Siihen on painunut sinun jälkesi. Tunnustelin sitä. Yritin aistia sinua. Yritin kaivaa mieleni lokeroista muiston sinusta eläväksi. Mutta sinä et enää tule takaisin.
Hymyilit sunnuntaina. Olit huolissasi asioista ja ehkä koit yksinäisyyttä, mutta sanoit rakastavasi minua. Ja minä sanoin rakastavani sinua. Kuulen äänesi. Näen sinut silmissäni, sielussani. Kuulen lohdulliset sanasi. Näen suuren sydämesi.
Olen ehkä väsynyt ja tuskainen. Mutta en halua. En halua tuntea tätä tunnetta. Tätä musertavaa tunnetta. En halua.
Älykkäin nainen päällä maan on mennyt. Mennyt pilven reunalle honeyn viereen. Suojelemaan meitä. Rakastamaan meitä.
Älysi oli hämmentävä viimeiseen saakka. Olit tunteiltasi älykäs ja tietomääräsi oli käsinkosketeltavan suuri. Jaksoit olla aina vaan utelias elämää ja maailmaa kohtaan. Tunsit suurta surua maailman vääryyden vuoksi ja samaan aikaan suunnatonta iloa pienistä ihmeistä.
Äiti. Mummu, isomummu, puoliso, sisko, ystävä ja kaikkea. Rakkain niin monelle. Lähellä sydäntä, lähellä.
Jätän tämän tähän ja kiitän kaikkia osanotoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti