Kello on yöllä 1:45 ja istun pimeässä keittiössä ja kirjoitan. Päästän irti.

Ihan kohta on aika. On aika päästää irti. Surusta, ikävästä, kivusta ja tuskasta. Sisaruksista. Puukonkääntäjistä.

Tämä matka Teneriffalle huhtikuun alussa 2022. Matka on ollut tähän astisen elämäni kauhein matka. Vaikka millä mittarilla laskisi, niin tämä on ollut elämäni suurimpia tragedioita.

Olen saanut ja minulta on otettu. On otettu ja olen saanut. Kaikkea sitä ja moneen eri kertaan.

Kaikki alkoi siitä, kun faija sairastui lomamatkalla koronaan. Ensimmäiset maailmanlopun merkit alkoivat jos siitä miten me aloimme hoitamaan faijan asioita siellä. Kaikki meni väärin. Ihan kaikki. 

Matkan aikana faija sairastui ja kuoli rakastamassaan paikassa Teneriffalla päivettyneenä, iho käsivarresta kesien. Pidimme faijaa kädestä kiinni ja annoimme luvan lähteä. Oli aika. Taistelu oli jatkunut jo siitä, kun faija sairastui ensimmäisen kerran munuaistautiin  karvan päälle 40 vuotiaana. Nyt oli aika lopettaa pelleily ja antaa ikuinen rauha. Kaikesta kivusta ja tuskasta vapautunut isä lipui ikuiseen uneen ja kaikki paska alkoi ryöppyä niskaan.

Mutsi sairastui samalla matkalla. Tai meni liikuntakyvyttömäksi. Omin jaloin mutsi Teneriffalle meni ja paareissa sieltä takaisin Malmin sairaalaan, joka ei näyttänyt parastaan, vaikka ehkä sen tekivätkin. Ennen Malmia ja matkaa kotiin, oli kuitenkin paljon tapahtumia. 

Isän kuollessa jo alkoi sisartusteni välit välkehtiä. Salamoida. Herne kaivautui siskoni nenään ja se riitti. Kun faija sitten kuoli. pankki räjähti. Mutsin sairastuminen osteoporoottisiin murtumiin ja keuhkokuumeeseen oli silloisessa tilanteessa saatanan pelottavaa. Ja se näkyi siskoni silmissä. Mutsinkin. Itse olin kauhusta shokissa ja sekaisin. Ja voin vain kuvitella tuntemuksia kotona suomessa. Olimme kaikki keskellä kuplaa, jota kukaan ei pystynyt rikkomaan. Vietimme yhteensä viisi viikkoa Teneriffalla välillä muuttaen paikasta toiseen päästäksemme lähemmäs mutsin sairaalaa ja välillä illallistamassa vain, koska oli pakko syödä ja saada muuta ajateltavaa.

Ilman toisen siskoni tytärtä en olisi selvinnyt siitä. Hän tuli luoksemme asumaan siksi aikaa kuin oli tarve. Luojalle siitä kiitos. Hänen maanläheiset ja järkevät rutiinit pitivät minut edes jotenkin järjissäni, vaikka sitä en ollut. Pullo punkkua joka ilta. Aamulla hedelmiä, soijajogurttia ja kävelyitä. Joskus hän teki meille ruokaa, vain jottei joka ilta tarvinnut lähteä ulos. 

Olimme kaikki samassa kuplassa ja jokainen omassamme. Yhteiselomme ei meinannut sujua siskoni kanssa. En  kestänyt hänen pakkoaan olla oikeassa ja joka paikassa hänen ehdoillaan. Pakenin sitä viiniin. Aamuisin pakenin sitä soijajogurttiin ja hedelmiin. Vaikka siskosta oli tukeakin, näin jälkikäteen katsottuna olen ihmeissäni, että olin väleissä hänen kanssaan vielä jonkin aikaa.

Mutsi siis joutui sairaalaan ja kävimme joka päivä katsomassa häntä, soittelimme vakuutusyhtiöön ja selvittelimme mahdollisuutta matkustaa kotiin. Viimeinen suora lento lähtisi muutaman viikon kuluttua ja siihen olisi pakko päästä, koska äiti ei pystyisi matkustamaan istuallaan. 

Veljeni ojensi kätensä tässä kohtaa. Hänellä on vankkaa kokemusta potilaiden kuljetuksesta ja vakuutusyhtiöistä. Mutta sisareni tyrmäsi ajatuksen ja minä nyökyttelin siskon vieressä. Seurasi väärinkäsityksiä, vihaisia puheluita. Murjotusta ja silmitöntä vihaa. Uusia kädenojennuksia, jotka kaikki menivät vihaisiksi sanoiksi.

Tuskan verhon takaa en nähnyt todellisuutta. Siskontyttö silitti ja halasi. Piti edes hiukan tässä maailmassa kiinni. Mutta sitten tuli aika. Aika lähteä kotiin. Hyvästelin hänet, Teneriffan ja sisaruussuhteeni (tätä en vielä tiennyt).

Kotimaa otti kylmänä vastaan. Yritin palata arkeen, mutta huoli mutsista oli liikaa. En jaksanut ihan satasella. Kävin kyllä harjoittelupaikassani suorittamassa opintojani. Vaikka mieleni olisi tehnyt olla mutsin vierellä koko ajan. Mutta etäisyys teki hyvää, koska aloin huomata, että en enää tunne siskoani. En enää tuntenut sitä ihmistä, jonka kanssa lähdin Teneriffalle.

Faijan kuolema muutti kaiken. Mutsista piti alkaa huolehtia. Sisareni otti ohjat käsiinsä ja alkoi järjestämään. Mutta vaikka voisi luulla, että on helpottavaa, että joku tekee ja toimii, niin se kääntyi hyvin äkkiä joksikin ihan muuksi.

Menetin ensimmäisellä kierroksella pikkuveljeni. Riita, iso riita. Olin siinä kuplassa. En nähnyt tai kuullut omia sanojani ja kaikki mitä veljeni yritti minulle sanoa, sotkin ja sekoitin. Ja siskoni yllytti vieressä. Suuttui ja repi kierroksia. Hajotti ja haukkui. Yritti mainpuloida. Mutta koska pikkuveli on minulle maailmassa tärkeimpiä asoita, en voinut päästää irti vaan nöyrryin ja pyysin kontaten anteeksi. Itkin ja pyysin uudelleen. Jos vaikka veljeni on joskus helvetin ärsyttävä, niin hän on myös anteeksiantavainen ainakin minulle. Saimme sovittua. Emme enää jauhaneet asiasta vaan jatkoimme siitä, mihin loppui. 

Sisko etääntyi minusta entisestään. Asiat alkoivat käymään hänelle liian suuriksi ja ne alkoivat hämärtää hänen kykyään nähdä asioiden todellisuutta. Hän kaivautui yhä syvemmälle omaan kuplaansa ja alkoi manipuloida mutsia. Sisko pesiytyi äidin luokse, eikä kukaan muu saanut enää auttaa. Auttajia olisi olllut, jos sisko olisi vain antanut mahdollisuuden. Mutta minusta tuntuu, että se oli hänen tapansa selviytyä. Joskin me muut emme voinee selvityä. Meidän oli pakko sietää ja jaksaa, kestää kaikki. 

Mutsin viimeisiä sanoja minulle oli, että hän rakasti minua. Muille ne sanat saattoivat olla erilaisia. Manipulaatio on hirveä kidutuksen väline. Se kiduttaa niin manipuloitavaa, mutta myös läheisiä, jotka huomaavat, ettei kaikki ole nyt hyvin. Miten päästä siitä irti? Korjata kaikki?

Valitettavasti meille ei jäänyt sitä mahdollisuutta. Mutsi kuoli keuhkoveritulppaan nopeasti 5kk faijan kuoleman jälkeen.

Kaikkea ehti tapahtua ennen sitä. Mutta sen jälkeen kaikkea vasta alkoikin tapahtua. 

Oma elämä heitti häränpyllyä. Lapsi otti menetykset todella raskaasti ja yksitoista vuotiaan kyky käsitellä elämänsä suurimpia menetyksiä on jokseenkin keskeneräinen. Se horjutti koko perhettä. Siitä muodostui oma tragediansa.

Välit siskojeni kanssa saivat käänteitä ja pahaa verta. En enää ole heidän kanssaan tekemisissä. Olen siitä äärimmäisen surullinen, mutta juuri nyt ei ole voimia antaa viimeistä sanaa ja olla se jolle voi tehdä miten haluaa. En surultani jaksanut hetkeen hengittää, mutta omat murheet ovat nyt tärkeämpiä. 

On tullut aika päästää irti. Perintöriidat on kohta pois. Ei tarvitse kuunnella piikittelyä, syytöksiä ja haukkumisia. Ei tarvitse enää "nillittää" kaikesta. 

Heillä on omat elämänsä ja murheensa, enkä vähättele niitä. En vähättele sitä työtä joka on tehty vanhempieni eteen. Olisin itse vain halunnut tehdä enemmän. Samoin kuin kaikki muutkin. Kaikki kunnia sille työlle jota siskoni tälläkin hetkellä tekee omien läheistensä eteen.

Kiitos sisko sinulle kaikesta sellaisesta mikä on jättänyt minuun hyviäkin muistoja. Sellaisista rohkaisun sanoista ja teoista, joita olen juuri sillä hetkellä kaivannut. Mikään ei poista meidän menneisyyttä. Tulevaisuus vain on erilainen.

Nyt voin vihdoin painaa pääni tyynyyn ja nähdä muitakin unia kuin niitä joissa sanon suni puhtaaksi. Ne ovat uuvuttavia unia. Joskus puhdistavia, mutta pääsääntöisesti uuvuttavia. 

Olen aina ollut kiusattu vanhempien sisarusteni osalta. Aina. He eivät koskaan ole ottaneet minua tosissaan missään asiassa. Ja nyt se heitti minut siihen pisteeseen, etten enää näe mitään järkeä satuttaa itseäni ja perhettäni. Päästän irti siskoistani. Nyt.