Perkele minut periköön

Aamu on aina vaikein. Hengittäminenkin sattuu ja sielua kääntää niin, ettei uskoisi. Nousen silti vaikka silmiä kirveltää ja pää on tuhkaa.
Jokainen liike on tuskallinen ja elämä hajottaa pala palalta enemmän ja enemmän.
Päivä edessä. Suunnittelen sen niin, että voin nukkua mahdollisimman paljon. Viisi tuntia kaupunkiin puolen tunnin lääkärin vastaanotolle. Nukun suurimman osan matkasta ja jopa lääkärin odotusaulassa. Nukun.
Nukkuisin lisää jos voisin, mutta siinä piilee perkele.
Se perkele joka ei päästä vaan hyppii silmille. Valveunissa se kiroilee ja pitää minut tuskassa väkisin. Se velvoittaa ja vetää minua yhä syvemmälle.
Perkelettä vastaan on turha taistella, mutta hereillä se ei kiusaa. Hereillä sen lapset kuplivat sisälläni ja patoavat pahojaan niin, että kun uni taas tulee on perkele voimissaan.

Perkele.

Sepä kissaanikin kiusaa ja sille kuumeen nosti. Nyt pikkuinen vain nukkuu ja oksentelee, karvansa pudottaa ja varjoaankin pelkää. Onko se sama perkele? No tuskin, mutta perkele sekin. Se jos minulta vielä kissan viepi niin mitä sitten?

Perkele mummuni vei. Ihan tässä. Mummu tahtoi lähteä, mutta mikä pakko sen oli tähän hätään? Oliko pakko avata vuosikymmenten pinotut ja padotut ajatukset, tunteet ja elämä? Oliko pakko herättää tuska uudelleen? Ihan kuin tämä nykyinen ei olisi riittänyt? Mumun mukana on haudattava rippeet viimeisetkin muistoista ja edesmenneistä. Mummun mukana on katsottava menneisyyttä uudelleen enkä jaksaisi sitä. Minusta ei oikein olisi siihen.

No tässä sitten istun ja pakotan itseni kirjoittamaan. Avaamaan sanaista arkkuani, että en hulluksi tulisi. Hullu minä olen, mutta voisin koittaa olla sitä vähän vähemmän. Kirjoitan nyt. Kirjoita saatana.

Hapeton olo. Hengetön tunnelma. Tätä tämä nyt on. On vain odotettava, että aurinko alkaa taas paistaa. On annettava itselle aikaa, vaikka nyt tuntuukin siltä, että en enää jaksa.  En jaksa tätä taas ja taas ja taas. Aina vaan uudelleen ja uudelleen. Se tulee varmasti ja polkee minut perkeleen armoille maan rakoon itkemään, vapisemaan ja turtumaan tuskasta.

Turta tuskasta. Päätn raporttini täältä helvetin kuilulta tänään tähän. Huomenna hengitän vielä, sen lupaan, mutta se tulee sattumaan ihan yhtä paljon kun tänään.

Seison keittössä. Tai tarkemmin, nojaan tiskialtaaseen keittiön tapaisessa tilassa.
Kyyneleet valuvat poskilleni ja kurkkua kuristaa.
Tiskiallas tuntuu takapuoltani vasten ja tunnoton suru puskee läpi niin, että korvissa soi.

Kurkunpäähän sattuu silmittömästi, mutta pienen ihmisen vaativat huudot pakottavan pyyhkimään kyyneleet.
Lapsi kiljahtelee onnesta, juoksee sohvan taakse piiloon ja lopuksi kiipeä syliin. Enkä voi mitään kyynelille jotka valuvat armottomasti rinnuksilleni. Pyyhin kasvoni lapsen puseroon niin, että pieni nauraa ymmärtämättä mistään mitään.

En minäkään ymmärrä.

Tätä tämä on. Jossain vaiheessa matkaa huomaan olevani aallonharjalla. Olen iloinen, huoleton ja täynnä elämää. Sitten se tulee. Säännöllisesti ja aina. Varmasti ja joka kerta. Pohja. Syvänne johon olen hukkua. Joskus se on helpompaa ja pääsen kiipeämään takaisin ylös suhteellisen helposti. Toisinaan kaivonpohja on niin syvällä, että matka sieltä ylös on liian pitkä.

Se on minun tuomioni. Minun rangaistukseni kaikesta pahasta ja hyvästä. Putoan ja nousen aina ja varmasti, eikä siihen koskaan ole syytä. Voimani loppuvat aina yhtä yllättäen ja palautuvat samalla tavalla. Vuodesta toiseen.

Minulla on kahdensuuntainen mielialahäiriö. Lievä. Silti se on rasittava ja voimia vievä.
Tänään on taas se päivä, kun huomaan lentäväni matalalla. Yllätän itseni itkemästä ilman syytä ja voimattomuus on niin valtava, että se tuntuu fyysisenä vapinana. Kiukkuan lähimmäisilleni ilman syytä. He ovat minun oman sotani siviliuhreja. Voi, kunpa voisin olla jotain muuta. Voi, kun minulla ei olisi sotatilaa sisälläni. Kun voisin olla parempi ihminen.

Mutta en ole. Olen juuri tällainen. Elämän sotkema pieni ihminen. Yritän parhaani. Muutama viikko ja sitten on helpompaa, ehkä.