En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli.

Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain.

Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan.

Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin.

Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsepäisyyteen. On tultu huijatuksi ja kiusatuksi. On menetetty työtä, opiskeltu senkin edestä ja menetetty lisää työtä. Istuttu työttömänä ja epätoivoisena sohvalla. Niin kun nyt.

Sohva on muotoutunut mun perseelle ja murtuneelle häntäluulle sopivaksi. Se ei satu, mutta muu sattuu. Muu ahdistaa, mutta ei itketä enää. Ikävä alkaa muuttua tuskaksi, joka muuttuu kyllä ajan myötä kaipuuksi, tiedän. Muistan yhtäkkiä kun serkkulikka kuoli, miten ikävä muuttui tuskaksi. Miten sattui niin paljon, kun ymmärsin, etten todella enää ikinä näe häntä. Olen samassa tilanteessa. Alkaa tajuntaan iskeä, ettei mulla ole vanhempia enää. Mun rakkaita vanhempia. Mutsia ja faijaa. Mummua ja vaaria. Tyyppejä, jotka piti mut hengissä. Että näiden kahden kuolema vei multa niin paljon. Liikaa.

Muistan, kun kohta kymmenen vuotta sitten menin lääkäriin ja mulle lyötiin lääkkeet kouraan ja määrättiin kahdenviikon saikulle. Nyt ei ole mitään mistä saikuttaa. Lääkkeetkin löytyy jo valmiiksi. Muistan, miten olin pelästynyt ja yksinäinen. Nyt olen vain väsynyt. Miten koko maailma tuntui kaatuvan. Nyt on jäljellä rauniot, enkä just nyt jaksa korjata mitään.

Tätä mä pelkäsin. Tätä kaikkea. Eilen paasasin ystävälle melkein kolme tuntia. Koko sen matkan mitä tultiin mökiltä kotiin. Reissu oli vielä kiva, mutta tänään kun heräsin, ei ollut enää kivaa. Tää sisältä kupliva pahaolo kasvaa ja kasvaa. TV ei helpota, musiikki ei helpota, kirjoittaminen tuntuu ainoalta ratkaisulta.

Erosin fasebookista muutama hetki sitten. Ajattelin, etten tarvitse sitä. Minuun saa yhteyden ilman sitäkin. Mutta nyt en enää näe muiden ihmisten kuulumisia ja minusta tuntuu yhtäkkiä yksinäiseltä, vaikka en ole sitä. Mutta tunne on vahva. Erilaisen pelkotilat nousevat pintaan ja syyllisyys menneestä tuntuu yliampuvan karmeelta.

Antakaa mulle kaikki anteeksi. Kaikki mitä olen ikinä tehnyt niin ehkä voin antaa itselleni anteeksi. En halunnut satuttaa ketään tyhmillä sanoillani. Vai onko tämä sittenkään syyllisyyttä? Ehkä  tämä on jotain muuta.

Sohva tuntuu edelleen riittävän pehmeältä. Häntäluu lepää. Paranee hitaasti. Niin kun ehkä minäkin. Vaikka tiedän, etten parane ikinä. Minä vain aaltoilen. Aaltoilen ja yritän hengittää aallon pohjalla. En halua hukkua vielä.

Perkele minut periköön

Aamu on aina vaikein. Hengittäminenkin sattuu ja sielua kääntää niin, ettei uskoisi. Nousen silti vaikka silmiä kirveltää ja pää on tuhkaa.
Jokainen liike on tuskallinen ja elämä hajottaa pala palalta enemmän ja enemmän.
Päivä edessä. Suunnittelen sen niin, että voin nukkua mahdollisimman paljon. Viisi tuntia kaupunkiin puolen tunnin lääkärin vastaanotolle. Nukun suurimman osan matkasta ja jopa lääkärin odotusaulassa. Nukun.
Nukkuisin lisää jos voisin, mutta siinä piilee perkele.
Se perkele joka ei päästä vaan hyppii silmille. Valveunissa se kiroilee ja pitää minut tuskassa väkisin. Se velvoittaa ja vetää minua yhä syvemmälle.
Perkelettä vastaan on turha taistella, mutta hereillä se ei kiusaa. Hereillä sen lapset kuplivat sisälläni ja patoavat pahojaan niin, että kun uni taas tulee on perkele voimissaan.

Perkele.

Sepä kissaanikin kiusaa ja sille kuumeen nosti. Nyt pikkuinen vain nukkuu ja oksentelee, karvansa pudottaa ja varjoaankin pelkää. Onko se sama perkele? No tuskin, mutta perkele sekin. Se jos minulta vielä kissan viepi niin mitä sitten?

Perkele mummuni vei. Ihan tässä. Mummu tahtoi lähteä, mutta mikä pakko sen oli tähän hätään? Oliko pakko avata vuosikymmenten pinotut ja padotut ajatukset, tunteet ja elämä? Oliko pakko herättää tuska uudelleen? Ihan kuin tämä nykyinen ei olisi riittänyt? Mumun mukana on haudattava rippeet viimeisetkin muistoista ja edesmenneistä. Mummun mukana on katsottava menneisyyttä uudelleen enkä jaksaisi sitä. Minusta ei oikein olisi siihen.

No tässä sitten istun ja pakotan itseni kirjoittamaan. Avaamaan sanaista arkkuani, että en hulluksi tulisi. Hullu minä olen, mutta voisin koittaa olla sitä vähän vähemmän. Kirjoitan nyt. Kirjoita saatana.

Hapeton olo. Hengetön tunnelma. Tätä tämä nyt on. On vain odotettava, että aurinko alkaa taas paistaa. On annettava itselle aikaa, vaikka nyt tuntuukin siltä, että en enää jaksa.  En jaksa tätä taas ja taas ja taas. Aina vaan uudelleen ja uudelleen. Se tulee varmasti ja polkee minut perkeleen armoille maan rakoon itkemään, vapisemaan ja turtumaan tuskasta.

Turta tuskasta. Päätn raporttini täältä helvetin kuilulta tänään tähän. Huomenna hengitän vielä, sen lupaan, mutta se tulee sattumaan ihan yhtä paljon kun tänään.

Se tunne!

Meidän nukkekoti on nyt myyty. Kyllä. Joku muu muuttaa tähän meidän itselle tekemään kotiin ja tekee siitä omansa. Tavallaan ihanaa ja tavallaan ihan kamalaa. Me todella muutamme pois tästä. Unelmat käyvät toteen, paitsi, että meillä ei ole sitä omakotitaloa vielä....

Käytiin eilen katsomassa taloa. Ihan... ihan jees. Tehtiin tarjous.

Ilta alkoi taittua nukkumaanmenon puolelle, kun puhelin soi. Välittäjä ilmoitti, ettei tarjoustamme ole hyväksytty. Myyjä teki vastatarjouksen joka oli suorastaan surullisen huvittava. Kerroin välittäjälle, että palaamme asiaan huomenna. Suljin puhelimen. Käänsin kasvot kippariin ja sanomatta mitään, tiesimme. Se talo ei ole meille. Kaivoin sen talon... siis SEN talon myynti-ilmoituksen internetistä, välittäjän sähköpostin valmiiksi ja odotin hengittämättä.

Kippari (ja minä) tajusi, ettei ole mitään järkeä ostaa taloa joka on järkevä, jos se on kompromissi. Olemme päättäneet, ettei lähdetä kompromisseilemään mitään. Kävimme uudelleen läpi unelmatalomme ilmoitusta. Pyörittelimme kuvia, kävimme tosiseikkoja läpi. Sitten kipparin suusta lipsahti päätös. Niin, kippari ei ole maailman nopein päätöksen tekijä, ja vaikka nytkin on aikaa tämän talon ihailuun kulunut jo viisi kuukautta, niin kipparille tämä on nopea päätös. Se talo me ostetaan. Kunnon tarjous sähköpostiin ja "nukkumaan".

Yö on kulunut. Kumpikaan ei ole nukkunut kunnolla silmällistäkään. En pysty syömään, kun jännittää ja stressaa. Pitäisi kirjoittaa pari sanaa yhteen kirjaan. Mutta, mutta. No! Jos syön nyt ja sitten unohdan koko jutun ja alan kirjoittaa? Ei... kun ei. Jokohan on hyvä aika soittaa välittäjälle ja huomauttaa sähköpostista? Jokohan? Vai odotanko vielä... odotan. Ensin aamiaista.