Olisinpa tiennyt silloin.

Rakas Elli. 

Olisitko uskonut, jos olisin sanonut, että muiden mielipiteillä ei ole väliä? Olisitko uskonut, jos olisin kertonut, ettei muita tarvitse miellyttää oman hyvinvoinnin uhallakin? Sinä olit hyvä juuri sellaisena pikkuihmisenä. Olisitpa ymmärtänyt pysyä sellaisena.

Mutta ei huolta. Olet nyt aikuinen ja sinulla on kolme lasta sekä aviomies ja koira. Teillä on harrastuksia ja elämä, jota voi hyvällä omallatunnolla elämäksi kutsua.

Olen jälleen saanut ystäviä ympärillesi. Ja lähes kaikki ne, jotka menetit, on jälleen elämässäsi ainakin jollain mikroskooppisella tasolla.

Sinä sairastat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se on balanssissa ja voit hyvin. Pääsääntöisesti elämäsi on rikasta ja arvokasta ja sisällöllistä.

Kun olit nuori. Olit niin haavoittuvainen. Rääväsuu, joka ei kuunnellut muita, mutta joka samalla meni atomeiksi pienestäkin kritiikistä. Joka hajosi aikuisten käytökseen kerta toisensa jälkeen. Sinä et saanut loppujen lopuksi aikuisilta sitä turvaa, jota olisit tarvinnut ja jota vanhempamme ei sinulle pystyneet antamaan. Eihän he voineet koko aikaa olla paikalla, joten väistämättäkin tuli tilanteita, jossa olisit tarvinnut jotakin toista aikuista.

Niin kuin silloin kun sinut pahoinpideltiin ensimmäisen kerran koulun vessassa. Ei aikuista. Tai kun sinut pahoinpideltiin koulun bussipysäkillä. Ei aikuista. Räikein oli se, kun sinut pahoinpideltiin Tikkurilassa kirkon nuorisokahvilan edessä. Ei aikuista.

Jokaisessa näissä tapauksissa aikuisella olisi ollut suuri merkitys, mutta aikuista ei ollut joko fyysisesti tai henkisesti olemassa. Et saanut sitä apua minkä olisit ansainnut rikottuna lapsena.  Vanhempamme teki kaikkensa, mutta se ei aina riitä. Tarvitaan myös ulkopuolisia aikuisia kantamaan vastuuta ja ottamaan koppia lapsesta.

Sitten tuli Minna. Hän otti kopin, jonka olisi saanut jättää ottamatta. Hän toi sinulle sitä turvaa mitä muualta et saanut. Vei sinut paikkoihin mihin ei olisi pitänyt viedä ja esitteli pahoille ihmisille. Hän eristi sinut omakseen ja niin sinulta putosi kaikki muut ihmissuhteet elämästäsi. Oli niin lähellä, ettei vanhempammekin pudonneet. Koko elämäsi oli punottu Minnan ympärille ja hän valitsi tarkoin ne ihmiset, kenen kanssa sait olla. Minna myrkytti sinut moneksi vuodeksi eteenpäin ja se jälki näkyy verenkuvassasi vielä tänäkin päivänä. Mutta sinä selvisit siitä. Elämääsi tuli ihminen, joka uskalsi sanoa ei. Hän nosti sinut syliinsä ja kantoi turvaan. Vei pois pahoilta ihmisiltä. Vei pois Minnalta.

Ja nyt kirjoitat elämääsi paperille. Ei sillä, että sitä välttämättä kukaan koskaan lukee, mutta se tekee hyvää sielullesi. Sinulle. Minulle.

Kiitos Elli, että sinusta kasvoi hyvä ja kaunis ihminen. Virheitä täynnä, mutta samalla niin ehjä. Kiitos Elli, että löysit ystäväsi, perheesi ja elämäsi uudelleen, vaikka ne sinulta yritettiin riistää. Kiitos.

Sauna

Maisema. Hiljainen veden pinta. Valot pimenevässä yössä meren pinnan yläpuolella. Saaret kohoilevat veden alta. Taivas on värjäytynyt ja se kuiskailee minulle. "Elä vielä hetki. Elä vielä toinenkin. Anna tuulen silittää huolesi ja murheesi."

Yö on jo pimeä vaikka kello ei ole paljonkaan. Saunan lämmin höyry kerääntyy iholle ja valuu pisaroina lauteiden välistä lattialle. Nousen, sillä en saa enää henkeä. Tarvitsen viileää meri-ilmaa. Merta. Minun tarvitsee päästä uimaan. Kylmenevään veteen. Syksyn taivaan alla.

Ilma on kostea. Kävelen reippaasti kohti merta. lyhyt laituri tikkaineen odottaa minua. Meri odottaa minua. Pimeys pelottaa. On aina pelottanut, mutta nyt, kun pitäisi uida pimeässä meressä, alan epäillä. Jalkani eivät epäile, vaan ne kuljettavat minut tikkaille ja kiipeän ne alas. Rauhallinen meri huuhtoo nyt poskilleni kihoavat kyyneleet. Pidän tikkaista kiinni. En uskalla irrottaa. 

Mietin hiljaa mielessäni en mitään. Hiljaa. Saunakaveri juttelee. En kuule mitä hän sanoo. Nostan vichy pullon huulille ja mumisen jotain. Ehkä hänkään ei kuuntele minua. Minulla ei ole pyyhettä. Tunne on vapautunut. Tuuli kutittelee ja kuivattaa minut. 

Mieletön matka masennukseen

On ihan käsittämätöntä, miten olen vuosikaudet elänyt luullen olevani terve. Onhan minulle kerrottu tosiasiat päin naamaa, mutta olen sulkenut sen itseni ulkopuolelle.
Olen saattanut kertoa ihmisille (kuten täällä blogissakin) että minulla on mielen sairaus, mutta en ole halunnut ajatellla sitä.

Tässä minä nyt kuitenkin olen. Rikkipaskana ja masentuneena. Minulla ei ole mitään syytä. Ei ensimmäistäkään. Silti minun on vaikea hengittää ja silmissä mustuu vähän väliä. En haluaisi ottaa lääkkeitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja sillä minun aivokemiani ovat ihan (kisorana) sotkussa. Aivokemiat.

On pakko katsoa taakseen ja todeta, että minulla todella on sairaus, joka tulee olemaan kanssani aina. Tekisi mieleni sanoa tästäkin (olen sanonut niin migreenistä), että mielummin syöpä kuin tämä; Sen voi joko leikata tai siihen kuolee. Mutta en sano niin. Sillä syöpä on jotain, mitä en voi edes ymmärtää.

Kun en pääse ylös vuoteesta. En jaksa nostaa edes kättä. Aamut ovat kaikkein kamalampia. Nappaan lääkkeet. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, että ne alkavat vaikuttaa. Tänä aamuna pakotin itseni viemään lapsen päivähoitoon, mutta kun tulin kotiin... kaaduin sänkyyn ja vedin peiton korville.

Mitäpä jos joudunkin syömään lääkkeitä myös depressiivisen kauden jälkeen. Silloin en kokisi sitä uskomattoman hyvää tunnetta. Sitä, että on elossa! Minä kaipaan sitä...