En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli.

Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain.

Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan.

Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin.

Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsepäisyyteen. On tultu huijatuksi ja kiusatuksi. On menetetty työtä, opiskeltu senkin edestä ja menetetty lisää työtä. Istuttu työttömänä ja epätoivoisena sohvalla. Niin kun nyt.

Sohva on muotoutunut mun perseelle ja murtuneelle häntäluulle sopivaksi. Se ei satu, mutta muu sattuu. Muu ahdistaa, mutta ei itketä enää. Ikävä alkaa muuttua tuskaksi, joka muuttuu kyllä ajan myötä kaipuuksi, tiedän. Muistan yhtäkkiä kun serkkulikka kuoli, miten ikävä muuttui tuskaksi. Miten sattui niin paljon, kun ymmärsin, etten todella enää ikinä näe häntä. Olen samassa tilanteessa. Alkaa tajuntaan iskeä, ettei mulla ole vanhempia enää. Mun rakkaita vanhempia. Mutsia ja faijaa. Mummua ja vaaria. Tyyppejä, jotka piti mut hengissä. Että näiden kahden kuolema vei multa niin paljon. Liikaa.

Muistan, kun kohta kymmenen vuotta sitten menin lääkäriin ja mulle lyötiin lääkkeet kouraan ja määrättiin kahdenviikon saikulle. Nyt ei ole mitään mistä saikuttaa. Lääkkeetkin löytyy jo valmiiksi. Muistan, miten olin pelästynyt ja yksinäinen. Nyt olen vain väsynyt. Miten koko maailma tuntui kaatuvan. Nyt on jäljellä rauniot, enkä just nyt jaksa korjata mitään.

Tätä mä pelkäsin. Tätä kaikkea. Eilen paasasin ystävälle melkein kolme tuntia. Koko sen matkan mitä tultiin mökiltä kotiin. Reissu oli vielä kiva, mutta tänään kun heräsin, ei ollut enää kivaa. Tää sisältä kupliva pahaolo kasvaa ja kasvaa. TV ei helpota, musiikki ei helpota, kirjoittaminen tuntuu ainoalta ratkaisulta.

Erosin fasebookista muutama hetki sitten. Ajattelin, etten tarvitse sitä. Minuun saa yhteyden ilman sitäkin. Mutta nyt en enää näe muiden ihmisten kuulumisia ja minusta tuntuu yhtäkkiä yksinäiseltä, vaikka en ole sitä. Mutta tunne on vahva. Erilaisen pelkotilat nousevat pintaan ja syyllisyys menneestä tuntuu yliampuvan karmeelta.

Antakaa mulle kaikki anteeksi. Kaikki mitä olen ikinä tehnyt niin ehkä voin antaa itselleni anteeksi. En halunnut satuttaa ketään tyhmillä sanoillani. Vai onko tämä sittenkään syyllisyyttä? Ehkä  tämä on jotain muuta.

Sohva tuntuu edelleen riittävän pehmeältä. Häntäluu lepää. Paranee hitaasti. Niin kun ehkä minäkin. Vaikka tiedän, etten parane ikinä. Minä vain aaltoilen. Aaltoilen ja yritän hengittää aallon pohjalla. En halua hukkua vielä.

Olisinpa tiennyt silloin.

Rakas Elli. 

Olisitko uskonut, jos olisin sanonut, että muiden mielipiteillä ei ole väliä? Olisitko uskonut, jos olisin kertonut, ettei muita tarvitse miellyttää oman hyvinvoinnin uhallakin? Sinä olit hyvä juuri sellaisena pikkuihmisenä. Olisitpa ymmärtänyt pysyä sellaisena.

Mutta ei huolta. Olet nyt aikuinen ja sinulla on kolme lasta sekä aviomies ja koira. Teillä on harrastuksia ja elämä, jota voi hyvällä omallatunnolla elämäksi kutsua.

Olen jälleen saanut ystäviä ympärillesi. Ja lähes kaikki ne, jotka menetit, on jälleen elämässäsi ainakin jollain mikroskooppisella tasolla.

Sinä sairastat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se on balanssissa ja voit hyvin. Pääsääntöisesti elämäsi on rikasta ja arvokasta ja sisällöllistä.

Kun olit nuori. Olit niin haavoittuvainen. Rääväsuu, joka ei kuunnellut muita, mutta joka samalla meni atomeiksi pienestäkin kritiikistä. Joka hajosi aikuisten käytökseen kerta toisensa jälkeen. Sinä et saanut loppujen lopuksi aikuisilta sitä turvaa, jota olisit tarvinnut ja jota vanhempamme ei sinulle pystyneet antamaan. Eihän he voineet koko aikaa olla paikalla, joten väistämättäkin tuli tilanteita, jossa olisit tarvinnut jotakin toista aikuista.

Niin kuin silloin kun sinut pahoinpideltiin ensimmäisen kerran koulun vessassa. Ei aikuista. Tai kun sinut pahoinpideltiin koulun bussipysäkillä. Ei aikuista. Räikein oli se, kun sinut pahoinpideltiin Tikkurilassa kirkon nuorisokahvilan edessä. Ei aikuista.

Jokaisessa näissä tapauksissa aikuisella olisi ollut suuri merkitys, mutta aikuista ei ollut joko fyysisesti tai henkisesti olemassa. Et saanut sitä apua minkä olisit ansainnut rikottuna lapsena.  Vanhempamme teki kaikkensa, mutta se ei aina riitä. Tarvitaan myös ulkopuolisia aikuisia kantamaan vastuuta ja ottamaan koppia lapsesta.

Sitten tuli Minna. Hän otti kopin, jonka olisi saanut jättää ottamatta. Hän toi sinulle sitä turvaa mitä muualta et saanut. Vei sinut paikkoihin mihin ei olisi pitänyt viedä ja esitteli pahoille ihmisille. Hän eristi sinut omakseen ja niin sinulta putosi kaikki muut ihmissuhteet elämästäsi. Oli niin lähellä, ettei vanhempammekin pudonneet. Koko elämäsi oli punottu Minnan ympärille ja hän valitsi tarkoin ne ihmiset, kenen kanssa sait olla. Minna myrkytti sinut moneksi vuodeksi eteenpäin ja se jälki näkyy verenkuvassasi vielä tänäkin päivänä. Mutta sinä selvisit siitä. Elämääsi tuli ihminen, joka uskalsi sanoa ei. Hän nosti sinut syliinsä ja kantoi turvaan. Vei pois pahoilta ihmisiltä. Vei pois Minnalta.

Ja nyt kirjoitat elämääsi paperille. Ei sillä, että sitä välttämättä kukaan koskaan lukee, mutta se tekee hyvää sielullesi. Sinulle. Minulle.

Kiitos Elli, että sinusta kasvoi hyvä ja kaunis ihminen. Virheitä täynnä, mutta samalla niin ehjä. Kiitos Elli, että löysit ystäväsi, perheesi ja elämäsi uudelleen, vaikka ne sinulta yritettiin riistää. Kiitos.

Sauna

Maisema. Hiljainen veden pinta. Valot pimenevässä yössä meren pinnan yläpuolella. Saaret kohoilevat veden alta. Taivas on värjäytynyt ja se kuiskailee minulle. "Elä vielä hetki. Elä vielä toinenkin. Anna tuulen silittää huolesi ja murheesi."

Yö on jo pimeä vaikka kello ei ole paljonkaan. Saunan lämmin höyry kerääntyy iholle ja valuu pisaroina lauteiden välistä lattialle. Nousen, sillä en saa enää henkeä. Tarvitsen viileää meri-ilmaa. Merta. Minun tarvitsee päästä uimaan. Kylmenevään veteen. Syksyn taivaan alla.

Ilma on kostea. Kävelen reippaasti kohti merta. lyhyt laituri tikkaineen odottaa minua. Meri odottaa minua. Pimeys pelottaa. On aina pelottanut, mutta nyt, kun pitäisi uida pimeässä meressä, alan epäillä. Jalkani eivät epäile, vaan ne kuljettavat minut tikkaille ja kiipeän ne alas. Rauhallinen meri huuhtoo nyt poskilleni kihoavat kyyneleet. Pidän tikkaista kiinni. En uskalla irrottaa. 

Mietin hiljaa mielessäni en mitään. Hiljaa. Saunakaveri juttelee. En kuule mitä hän sanoo. Nostan vichy pullon huulille ja mumisen jotain. Ehkä hänkään ei kuuntele minua. Minulla ei ole pyyhettä. Tunne on vapautunut. Tuuli kutittelee ja kuivattaa minut. 

Jätän kaiken vuoksesi.

 Sinun ihanan kiihkeä hengityksesi tuntuu minussa. Joka soluni hengittää sinua kuin olisit viimeinen hengenvetoni. Rakastan sinua kiihkeästi ja vertahyytävästi. Yksin.

Kävelen katua pitkin ja näen ympärilläni vain zombeja joilla ei ole määränpäätä, eikä älykkyyttä. He eivät ymmärrä minua. He eivät ymmärrä rakkauttani ja vaikka kuinka selitän, en saa sanottua mitään.

Katu päättyy ja päättyy päivä. Minä jään seisomaan tuuleen ja tuiskuun. Kaipaan sinua. Kaipaan sinua liikaa. Se sattuu. Puristaa minut pieneksi.

Puista varisee viimeisetkin lehdet ja talvi kiristää otteensa minusta. Haluan vain olla. Mennä ja tuntea itseni voimalliseksi, voittamattomaksi. Tunnen miten veri virtaa suonissani kuohuen. 

En välitä tästä elämästä. Haluan vain elää kanssasi. Haluan olla ikuisesti sinun. Haluan elää ja kuolla kanssasi. Jätän kaiken. Saanhan jättää kaiken? Jätän lapset, miehen ja elämän. Koiran ja kaiken. Sinun vuoksesi. 

Sinun vuoksesi mania.

 Kuulen hengityksesi takanani. Rakastan sinua. Viimeiset vuotemme on olleet raskaita ja todella raskaat ajat ovat vasta alkamassa. Kaikki päättyi alkaakseen alusta. 

En olisi mitään ilman sinua. Minua ei olisi ilman sinua. Kuuntelen rauhallista hengitystäsi tunnin, kaksi, en tiedä. Kuuntelen sinua, koska se tyynnyttää minut. Minun levoton sieluni tarvitsee sinun hengitystäsi.

Käännyn ja näen hahmosi piirtyvän silmieni alla. Näen, miten rintakehäsi kohoilee. Luojan kiitos, sillä minä en kestäisi jos se lakkaisi kohoilemasta. Ennen minua.

En hallitse tätä. Tätä rakkauden määrää. Rakastan sinua niin paljon, että se sattuu. Sattuu, koska en ehkä ole tarpeeksi sinulle. Sinä kannattelet minua, mutta kuka kannattelee sinua?

Herään. Olen viimein nukahtanut. Suutelet minua ja lähdet. Katselen loitonevaa selkääsi ja suljen silmäni uudelleen. Haluan nukkua, en tuntea tuskaa. En tuntea mitään. Vain nukkua.

Pieni märkä nenä koskettaa minua; "Mennääks pissille pliis." nousen ja tunnustelen ilmaa. Kylmä. Tarvitsen toppatakin. Lululle myös. Puen sen ja itseni. Koitan olla reipas. Minun pitää olla.

Koira kävelee vastentahtoisesti perässäni. Se haluaisi jo sisälle, mutta minä en voi vielä mennä. Minun on pakko kävellä. Minun on niin ikävä. Ikävä sinua. Odotan iltaa ja yötä. Yötä, että voin katsella kun rintakehäsi taas kohoilee.

Kaikki alkaa alusta. Päivä toistaa toistaan. Hengityksesi kohoilee, nukahdan, kunnes herään suudelmaasi. Eikä kukaan kannattele sinua.

 Ette arvaa missä istun! 

Nojatuolin pehmusteet ovat muotoutuneet minuksi ja rahi jaloikseni. Istun tässä ja huokailen. Haluaisin kirjoittaa toivosta, mutta en saa sanoja näytölle. Kirjoitin toivosta kyllä jo aikaisemmin. Olen kirjoittanut siitä monta kertaa. Sillä aina on toivoa. Se voi olla vain hankala löytää.

Olen löytänyt toivon ja vaalin sitä. Jos on päiviä, jolloin tuntuu, ettei elämässä ole sitä, kaivan pienen vihreän kirjani ja etsin sieltä. Sinne minä olen piilottanut sen. Kaiken jo sanotun.

Syys on värjännyt lehdet keltaiseen ja punaiseen. Mutta se alkaa jo olla mennyttä. Talvi koputtelee ovella ja pyytää lupaa, jota se ei tarvitse, saa. Se tulee huolimatta minusta. Olen saamaton, laiska ja haluton. Olen elämääni väsynyt tallustaja. En tunnusta, mutta näet sen minusta. Kaiken, minkä salaan. Katson sinuun ja kuulet huutoni.

Nojatuoli kantaa kaikki huoleni. Painaudun siihen, kuin tarttuisin viimeiseen elämänlankaan ja kietoutuisin siihen. Sen näkee siitä, nojatuolista. Se näkee kaiken, minkä salaan. Katson siihen ja se kuulee huutoni. Huudan niin kovaa, että kuulet kuiskauksen. 

Koira vaeltaa puolelta toiselle. Puista pudonneet lehdet on kuurassa. Talvi tulee, se on selvä. Mä puristan käsiäni nyrkkiin. Hengitän raitista ilmaa ja koitan olla ajattelematta. Musiikki soljuu korvissa. Taas.

Kukaan ei tunne mun tuskaa. Se kaivaa mun sielua ja vaikka kuinka pinnistelen, se on siellä. En halua ja koitan taistella sitä vastaan, mutta se on.

Mä voitan tän vielä. Tiedän sen. Olenhan voittanut tämän ennenkin. Ja siinä se on. Toivo. Olen etsinyt sitä ja uurastanut sen eteen. Se on siellä.

Mutta miksi se tuntuu niin kaukaiselta? Ja kun ulkoa pääsen sisälle, miksi minä istun taas tässä sohvalla ja kutistun pieneksi rusinaksi. Yksinäiseksi rusinaksi, joka on kuivunut ja maistuu homeelta.

Kävin kurssin. Viiden viikon mittaisen.  Siellä käsiteltiin myös toivoa. Se avasi jonkun sopukan ja näin sen toivonpilkahduksen jossain. Yritän pitää siitä kiinni. Kurssista oli muutakin hyötyä. Se avasi ovia. Niistä lisää joskus myöhemmin. 

Aah. Ääh. Televisiosta tulee remonttiveljekset. Ihmiset ostavat koteja ja remontoivat niistä ihmeellisiä. Upeita. Sekin ahdistaa. Minulla ei ole enää sitä kotia. Upeaa kotia, jossa olisimme voineet viettää monen monituista vuotta.

Miksi, oi miksi se tuli taas mieleen? Kaikki asiat paahtavat mieleen yksi kerrallaan ja olo on tukalampi kuin vielä hetki sitten. Kirosana. Toivo. Mihin se katosi? Ei, tuolla se on. Minulla on nyt koti, josta pidän kiinni. Ei sellainen, kuin olin kuvitellut, mutta hyvä ja sopiva. Se riittää.

Pidetään yhdessä kiinni toivosta. Siitä pienestäkin. Koska se pelastaa sitten, kun on sen aika.

Häpeä mun päälleni

Istun autoon, takapenkille. Ystäväni istuu viereeni. Hieno Volvo, jossa on nahkapenkit, lipuu eteenpäin ja lähtee kohteeseen. 

Minua ei jännitä. Tuttuja ihmisiähän nämä. Alamme jutella yhdestä jos toisesta. Juttu kulkee soljuvasti ja mieleni tuntuu tyytyväiseltä.

Sitten se tapahtuu. Se mitä osasin kyllä odottaa, mutta minkä toivoin vain katoavan ilmaan kuin savu. Keskustelu siirtyy duuneihin. Aina duuneihin. Tuska höristää korviaan ja kuuntelee tarkasti. Aah. Duuniasioita. Niitä, joita minulla ei ole, ei ole ollut vähään aikaan, eikä tule.

Ysätäväni puhuu innoissaan. Uusi duuni, uudet kuviot. Miten ihanaa. Palkka juoksee ja elämä tuntuu hymyilevän.

Hymyilen. Mutta minua ei hymyilytä. Häpeä kuuntelee ja odottaa. Odottaa vuoroaan. Se haluaa nostaa punan kavoilleni ja päästää tuskan irti. Mutta minä nielen. Ja odotan. Veri pumppaa suonissani ja soi korvissani.

"Mites sun duunikuviot?" Kysyy hyvää tarkoittava ystäväni. 

Kaboom! Häpeä. Se on odottanut tätä hetkeä. Sitä se tekee joka kerta, kun kohtaan ihmisiä. Aina ja kaikkialla joku kysyy työkuvioista. Aina. Kuin meidät määriteltäisiin työn kautta.

Häpeä. "No ne on jäässä ainakin jouluun saakka..." takellellen kerron ja yritän kuulostaa varmalta, hyvältä tyypiltä jolla on selvät sävelet. Häpeä tuntuu kuumotuksena poskilla. En ymmärrä tätä. Ei MINUA saa hävettää. Minä olen kaiken tuollaisen yläpuolella, vai olenko?

Mieleni mutkittelee syyllisyydessä. Se kierii ja painii veren mukana joka soluun. Ahdistus tarttuu sitä kädestä ja menee mukana. Se liukuu kuin se olisi silikonia. Liukuu verisuoniini ja sitä kautta ohimoille. Olen työtön. Olen arvoton. Olen mieleltäni sairas. Olen erilainen kuin muut. Olen, mutta en saisi olla.

Päätä särkee. Tämä on niin... niin elämää. Elämää jota en koskaan halunnut elää, mutta olen siihen sidottu. Minä, työttömyys, sairasloma. Kaikki se, johon en koskaan uskonut.

Mutta sitten elämä tuli ja avasi oven, jonka taakse en olisi koskaan halunnut mennä, mutta menin, koska muutakaan ei ollut. Kaboom. Sairastuin. 

Minua hävettää. Hävettää sanoa ääneen, että hävettää. Hävettää myöntää, että olen vain ihminen. Haavoittuvainen ja pieni. Elämän potkima. 

Anna anteeksi äiti, etten ollut sellainen kuin luulin sinun haluavan. Anna anteeksi isä, etten kyennyt elättämään itseäni työllä. Minusta tuli tällainen, pieni ja viallinen.