Liikaa lihaa ihmiselle!

Minun ruokavalioni on tarkka. On paljon asioita mitä en voi syödä pidemmän päälle ja paljon asioita mitä voin. Olen matkalla. Etsin rytmiä, helppoutta ja käytännöllisyyttä. Olen joutunut heittämään romukoppaan kaiken virallisterveellisen ja ennen kaikkea sen opitun. Monen vuoden työn tuloksena elämä on vähän helpompaa ja selkäranka ohjaa kaupassa aina ensin HeVi osastolle jossa vietän suurimman osan ajasta ja jonne upotan suurimman osan rahasta. Mutta vielä en ole siinä pisteessä, että elämä olisi helppoa ja valinnat luontevia. Olen edelleen vailla monipuolisuutta ja sorrun jatkuvasti vanhaan totuttuun mukahelppoon.

Minulla on myös moraali, omatunto tai miksi sitä sanoisi. Sellainen joka huutaa minulle joka kerta kun kävelen läskipalan eteen. "Et osta! Et voi taas ostaa lihaa. Jätä se!" Mutta sivuutan sen ja nappaan possun ostoskärryihin. Sivuutan sen, koska se on niin helppoa. Possu uuniin ja kasvikset perään. Terveellistä ja hyvää, mutta.... kun se possu. Se on tullut tehotilalta jossa sen elämä on ollut jotain aika epäinhmillistä. Eikä minun mielestä eläimiä pidä inhmilillistää, mutta joku raja saa olla kuitenkin.
Olen nähnyt tv:stä miten possut teurastetaan tehokkaasti ja miten lehmä sekoaa kun kaveri tapetaan... huh. Se on aika painavaa katsottavaa. Mutta se tuli telkkarista, eikä se hyppää silmille jos sen osaa painaa mielestä. Tässä on kirja jonka aion nyt lukea. Olen päättänyt, että avaan silmäni ja siirrän perheeni taas askeleen kohti parempaa elämää. Minä syön lihaa. Olen koittanut olla ilman, mutta se ei ole luontevaa. Mutta jos syön lihaa, niin onko ihan pakko syödä sitä huonosti kasvatettua lihaa joka saattaa sisältää kaikenlaiseta epämiellyttävää ja joka on kärsinyt koko hemmetin elämänsä. Onko pakko. Ei.

Alan etsiä aktiivisesti vaihtoehtoja. Saa vinkata. En ole metsämies, eikä minusta ikinä olisi siihen, joten olen ammattilaisten armoilla. Etsin luomutiloja ja tiloja joista voi hakea suoraan. TIloja joiden toiminta on oikeasti läpinäkyvää. Varmasti kirjan lukemisen jälkeen tiedän vielä vähän paremmin mitä etsin.

Sitä odotellessa... taidan paistaa sen luomujoulukinpun pakaran joka on jääkaapissa odottamassa. Se kun oli niin halpa... :/

Pakottava tarve!

En voi tälle mitään.
Minun on pakko kirjoittaa.
Kirjoittaa kunnes sormet on turvoksissa ja avioliitto katkolla.

Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen. Kirjoitan naisesta, onnesta ja sen etsimisestä. Ihan siis näistä aiheista joista olen täällä kirjoittanut. Älkää peljätkö! En minä itsestäni kirjoita. Aloitan vain helposta aiheesta ja katsotaan mihin se johtaa. Minä kirjoitan myös miehestä. Se on jännittävää. Osaanko istua miehen penkissä, pukea miehen housut ylleni ja tuntea kuten mies.

Sain ajatuksen näin vain. Kuin salama kirkkaalta taivaalta ja silti kuitenkin uskon, että tämä on odottanut tulemistaan jo vähän aikaa. Ajatukset nousevat ja kuolevat päässäni kamalaa vauhtia. Tunteet jyllää ja olen meidän perheen itkupilli. En edes aina tiedä miksi itken, mutta tämä minun henkilökohtainen projektini on syystä tai toisesta tunteellinen. Olen ajamassa itseäni kohti unelmaani varmalla otteella vaikka en sitä ehkä ääneen myönnä. Taas saan ajatuksen. Lisään henkilölle lempivärin, uuden ystävän sekä tunteen. Minun pitää mönkiä kirjakauppaan ostamaan tälle kirjalle vihko. Sellainen tosi kiva vihko. Tulen kantamaan sitä mukanani. Tajusin, että  kaikki hyvät (tai huonot) ajatukset katoavat päästä jos en kirjaa niitä ylös ja kirjoittaminen vaikeutuu. Huomaan ajattelevani sitä koko ajan. Kirjaa. Siitä on tullut minulle huumetta.

Nyt kun olen kirjoittanut kahdenksantoista sivua ja alkanut luoda henkilöä, minusta tuntuu, etten osaa mitään. Kun olen päättänyt ottaa miehen mukaan kirjoittamiseeni, taidan jänistää. No, en jänistä, mutta epäilen pidättekö siitä. Jaksaako minun kirjoittamaa kirjaa lukea kukaan? Onko se riittävän mielenkiintoinen romaaniksi?
Minua on kannustettu. Olen saanut positiivista palautetta ja vakavan kehoituksen jatkaa kirjoittamista sekä lähestyä kustantamoita. No ensin pitää olla jotain mikä kanssa lähestyä. Sitä tässä tehdään... lähestytään kovaa vauhtia! Onhan minulla jo yksi raato pöytälaatikossa, mutta eikö jokaisella oikealla kirjailijalla ole sellainen? Ei sitä voi lähteä työstämään koska silloin menettäisin orastavan kirjailijan identiteettini. Huoh... (Sen sijaan julkaisen raadosta pätkän kerrallaan toisessa blogissa; Migreenikon päiväkirja )

Lukisitteko? Lukisitteko naisesta? Tavallisesta elämästä? Miehestä naisen kanssa? Tavallisesta miehestä tuntoineen. Onkohan tämä elämäntarina?Vai kenties tarina ihmisistä elämän partaalla? Niin vaikea sanoa mitään. Pitää vain luottaa siihen, että luki sitä kukaan tai ei, minä ylitän itseni. Jos vaikka minusta ei koskaan tule menestyskirjailijaa, minusta voi tulla kirjailija. Jos vaikka en koskaan voisi tehdä kirjaani työkseni joka päivä, voin tehdä joka päivä työtä kirjani eteen. Sen minä aion tehdä.