Menneisyys rikkoo ja lähimenneisyys tappaa.

 Minun tieni on ollut pomppuinen nyt muutaman vuoden. Jos mahdollista, enemmän kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen on mahtunut. 

Olen menettänyt niin paljon, että sen ajatteleminen salpaa hengityksen. Olen menettämässä niin paljon, etten voi edes  ajatella.

Olen istunut niin monta kertaa tässä ja tuntenut tarpeen kirjoittaa, mutta en voi.

En voi kertoa sieluni tuskasta juuri mitään. Olen kirottu hautaamaan nämä asiat kanssani syvään multaan.

Kyyneleet virtaavat poskilleni. Haluaisin kertoa sinulle kaiken, mutta en voi. Teekuppi ei lämmitä enää, villasukissani on reikiä. Sormet vapisevat niin, ettei ne osu oikeisiin kirjaimiin. Koitan lämmittää itseäni kaikin mahdollisin keinoin, mutta en onnistu.

Olen lakannut kirjoittamasta. Olen lakannut ajattelemasta, mutta en tuntemasta. Olen ja elän. Siis hengitän. Mutta jaksanko ja kuinka kauan?

Puran tähän nyt lähimenneisyyden taakkaa. Annan kaiken valua näihin mustiin kirjaimiin. Oikeisiin kirjaimiin. Kulautan kourallisen tabletteja kurkustani alas. Sattuu. Sattuu päähän. Sattuu joka paikkaan. EHkä kohta helpottaa. Edes hetkeksi. Kaipaan sitä. Hukutan murheeni tuohon kuppiin ja jäähtyneeseen lempiteeheni. Vaikka ne eivät sinne huku, tiedän sen. Yritän kumminkin. Piste.

Kun aloitin lopullisen matkan kohti normaalipainoa tai edes normaalia olotilaa.

 Kun aloitin tämän lopullisen matkan kohti normaalipainoa ja ennen kaikkea normaalia olotilaa, päätin, että tämä muuttuu. Kohta vuosi myöhemmin olen saavuttanut -10kg. Mutta... vyörätön ympärys ei ole kutistunut. Eli jotain teen väärin. Vai teenkö?

Olen mukana HUSin terveyslaihdutusvalmennuksessa johon pääsee lähetteellä. Olen myös opiskellut opintopisteiden verran ravitsemusta ja vuosien myötä kerryttänyt erilaisia tietoja siitä. Mutta tämä terveyslaihdutusvalmennus on paras mitä tähän mennessä olen kokenut. En nyt osaa sanoa, onko tämä jotenkin ihmeitä tekevä. Tai ei se tietenkään ole. Minustahan se ihmeen tekeminen lähtee. Ja tarvitseeko kaiken olla niin ihmeellistä?

Aikaa on kulunut. Vauhti oli alkuun kova, mutta tyssäsi sitten erilaisiin lääkejuttuihin. Nyt tilanne näyttää taas valoisammalta, mutta oloni ei ole sellainen. On iltapäivä ja olen syönyt päivällisen. Joka on spaghettia ja tomaattikastiketta tonnikalalla. Koska ainekset siihen löytyi kaapista ja tilillä on 3€. Sillä ei juhlita.

Mutta ei tämä persaukisuus minua lannista. Vaikka siltä tuntuukin, kun ei ole varaa ostaa tuoreksia, tai ylipäätään mitään. Ruokakaapit puhkuu tyhjyyttään, mutta leipään on ainekset. Siispä leipää tekemähän.

Tilanne ei toivottavasti ole pysyvä, mutta rikastumisesta tai keskiluokkaan nousemisesta on turha haaveilla, kiitos ulosottovelkojen, joita en koskaan saa lyhennettyä. Ulosottovelkojen, jotka syntyivät, kun yritimme puolustaa omaa terveyttämme ja oikeuttamme puhtaaseen kotiin. Oikeusvaltio...

Se siitä. Keskitytään tähän toiseen juttuun, eli painon kuriin saamiseen. Elämäntapojen muuttamiseen. Se on hitusen vaikeampaa kun ei ole rahaa, mutta ei mahdotonta. Ei voi olla. 

Jotta saan tämän homman rullaamaan, pyrin avaamaan koko hommaa tänne. Vuodatan kaiken läskin tänne, jotta te, hyvät ystäväni, saatte seurata sivusta niiden hupenemista tai hupenematta jäämistä. Tarkoituksenani on avata omia silmiäni. Auttaa ymmärtämään mitä voisin, jaksaisin, pystyisin tekemään, jotta tilanne olisi toisenlainen vuoden päästä. 

No juu. Tunteita ja kokemuksia siis tulossa. Kiitos, aamen ja hyvää yötä.

Minä olen ja hengitän, mutta en joka hetki.

 Olen nyt ollut työharjoittelussa samassa putkassa joitakin viikkoja. Ihanaa tässä on ollut se, että saan tehdä sitä työtä, johon olen opiskelemassa. Se, että haluanko tätä työtä tehdä loppuelämäni... en. Mutta jonkin aikaa tässä voisi notkua. Olenhan nyt kuitenkin nähnyt vaivaa tämän kaiken eteen. 

Mutta tämä on ollut todella raskas kevät. En ajatellut, että faijan poismenon vuosipäivä vetäisi minut kuoleman porteille. Luulin, että selviän siitä ensiluokkaisen tyylikkäästi. Vaan ei, suru ei katso paikkaa eikä aikaa. Voin jopa fyysisesti huonosti. Migreeniä ja huonovointisuutta. Kun vuosipäivä oli, itkin koko matkan töistä kotiin. Jouduin turvautumaan ystävän apuun ja soitin maratonpuhelun. Puhuimme kaikkea muuta. Itkin hiljaa samalla kun kuuntelin hänen mietteitään elämästä. Sain sanotuksi jotain puheensorinan väliin, mutta en pystynyt pitkään monologiin. Mutta se helpotti oloani hetkeksi. Kunnes illalla se iski taas helvetin kovalla voimalla.

Faija kuoli 5.4.2022 Teneriffalla koronan aiheuttamiin komplikaatioihin. En koskaan unohda sitä päivää. Sisko ja minä saimme puhelun, että lähtö on nyt lähellä. Menimme sairaalaan kauhuissamme ja järkyttyneinä. Tajusimme vasta perillä mitä oli tapahtumassa. Silitimme kuolevan isän kättä. Se kesi kaikesta saamastaan auringosta kuluneina päivinä. Muistan faijan hyvin elävästi. Kaikki tapahtui vain liian nopeasti. Faija oli tuhkattu jo samalla viikolla. En todellakaan pystynyt käsittämään kaikkea. En oikein koko vuoteen ole pystynyt käsittämään kaikkea. 

Totuus iski minuun vasta nyt. Äidin kuolema tässä välissä teki kyllä minuun loven, mutta en vielä silloinkaan ymmärtänyt, että faija on oikeasti poissa. Kun on kulunut vuosi, alkaa ymmärtämään, että elämä loppui. Minulle osa minun elämää loppui silloin. Osa minusta kuoli. Ihan oikeasti kuoli. Ehkä jonain päivänä syntyy uutta, mutta nyt on vain tyhjää ja mustaa siinä kohdassa, missä ennen oli jotain elävää ja kaunista. Jotain pysyvää ja ikuista.

Äidin kuolema ravisteli minua jo ihan liikaa. Olen sulkenut kaiken pois, jotta ei sattuisi niin paljon. Viime aikoina radiosta on soinut Sannin "Haukilahden rantaan". Se on herättänyt minussa kaikenlaisia tunteita. Kauhua ja raastavaa menetyksen tunnetta. Sekavaa olotilaa, jota lievittämään on kuvoihin iskenyt järkyttävä migreeniputki. Se lievittää siksi, että kun se iskee, ei voi ajatella kovinkaan tunteikkaasti. Silloin ajatukset ovat vain sen fyysisen kivun ympärillä. Ekaa kertaa elämässäni kiitän itseäni sairaasta päästäni.

Näin. Tämä tässä. En jaksa enempää. Tänään on hyvä päivä. Eilen ei ollut. Toissapäivänä ei. Mutta minä hengitän. Tiedän, että kaikki läheiseni eivät pysty vieläkään hengittämään ja toivon koko sielustani, että he saisivat helpotusta pian. Että alkaa kohta helpottamaan. Sillä minä en pysty tähän, jos en saa heitä takaisin. Tarvitsen heitä.

Aamen.

Näyttöviikko ja uusi liikeidea...

 Aurinko pilkistää verhon takaa. Olen kauhusta kankeana, sillä on uusi päivä. Ensi viikon maanantai lähestyy. Uusi viikko täynnä odotuksia ja pelkoa. "Ei tarvitse jännittää, hyvin se menee" sanotaan, mutta silti sitä jännittää aina. 

Näyttöviikko. Se tarkoittaa sitä, että teen harjoittelupaikassa "valvovan silmän alla" kaiken. Minun pitää osoittaa tekemällä oma osaamiseni sovituista asioista. Olen sopinut esimerkiksi, että työskentelen lievästi autistisen henkilön kanssa. Etsimme yhdessä tulevaisuuteen vaihtoehtoja. Soitamme paikkoihin ja kyselemme, etsimme. Ja sitten teen CV:n useammankin kanssa. Englanniksi ja suomeksi.

Siinä ydin. Ei rakettitiedettä, mutta huolellisuutta vaativaa hommaa. Ja ennen kaikkea tietämystä, ongelmanratkaisukykyä ja hienostenuisuutta (outo sana). Joku voisi ajatella, että helppo nakki. Niin minäkin, mutta jännittää silti. Jos teenkin jonkun virheen, tai en osaakaan nähdä jotain asiaa oikealta kantilta tai tai tai...

Uskon itseeni, mutta jännitän. Äitini olisi ylpeä minusta, kävi miten kävi. Hän olikin. Ja hän oli innostunut tästä koulutuksesta. Ajatuksesta minusta auttamassa ihmisiä. Minäkin olen siitä innoissani. Ja kun vielä saisin tehdä sen niin, että siihen on yhdistetty mielenterveys- ja kenties päihdeongelmatkin. Että saisin todella auttaa ennaltaehkäisevästi tai laittaa kädet säkkiin ja kaivaa se toivo asiakkaalle. Että voisin yhdistää kaiken mitä olen elämässäni oppinut. Koulutuksistani oleellisia; yrittäjän eat, kokemusasiantuntijan koulutus, mieleterveys- ja päihdetyön at, kuntoutus-, tuki- ja ohjauspalveluiden eat. Näillä saa varmasti hyvää aikaan.

Eilen innostuin uudesta ajatuksesta ystäväni kanssa. Hän on pitkään pohtinut mahdollisuutta järjestää mielenterveyteen ja hyvinvointiin liittyvät messut, mutta se on jäänyt elämän takia ajatuksen tasolle. No me keksittiin, että voisihan sitä lähteä pienestä liikkeelle. Mun lempi hokemaa aina kokemusasiantuntijan roolissa.

Miltä kuulostaisi voimaannuttavan valokuvauksen viikonloppu mielenterveysluennoitsijan luennon saattelemana? Jospa viikonloppu järjestettäisiin Utössä mökissä, jossa laitetaan itse ruoka, vaiko kylpylähotellissa maaseudun rauhassa? Hinta olisi aika sama, mutta hotellissa ei tarvitsisi laittaa ruokaa ja siellä olisi mahdollisuus kenties hemmotella itseään.

En tiedä vielä. Kuten sanoin, ajatus lähti eilen lentoon. Toivottavasti lento päättyy turvalliseen laskeutumiseen, viikonloppuihin hienojen kurssilaisten kera ja itse kunkin voimaantumiseen.

Rannekkeella huvipuistoon.

 Onko ihmisen elämä yhtä huvipuistoa? 

Liput laitteisiin maksaa paljon. Onneksi on ilmaisiakin. Mutta ne ovat yleensä aika snadeille skideille. Sosioekonominen asema vaikuttaa siihen miten laitteisiin pääsee. Pääseekö kaikkiin vai vain yhteen. Ja on arpapeliä, kun ensimmäisen kerran laitteeseen menee, että tuleeko siellä helvetin pahaolo vai järjetöntä hauskuutta.

Minä olen siitä onnekkaassa asemassa, että olen päässyt erilaisiin laitteisiin. Mutta onko se aina ollut kivaa. EI. Olen mennyt laitteisiin yhtään miettimättä ja tuloksena yrjöt, itku ja potku. Ahdistuneena mutta rohkeana olen siirtynyt seuraavaan laitteeseen ja tulos on sitten mitä on. Viime aikoina elämä on heittänyt eteeni aivan liikaa paskaa. Liian monta menetystä, liian lyhyessä ajassa ja liikaa taloudellista kurimusta. Liikaa kaikkea. Tämä laite ei ole suosikkini.

Mutta kaiken tämän jälkeenkin olen toiveikas. Kyllä. Toiveikas. Uusi laite odottaa! 

Viimepäivinä olen alkanut ajatella, miten mutsi olisi ylpeä ja se on antanut minulle erilaista voimaa ja jaksamista. Olen kuvitellut keskusteluitamme ja olen alkanut löytää uudelleen suuntaa ja mielenkiintoisia twistejä. Mutsi osasi aina kääntää katseeni oleelliseen ja jos olen harhaillut hetken, olen jälleen menossa kohti raiteita. Kiitos mutsi!

Syksy. Mielen päämäärätöntä meteliä.

 Rapa kerääntyy pikkukoiran turkkiin. Huokaisen. Sataa vettä ja on kylmä. Ei niin kylmä, etteikö koira haluaisi pissille, mutta niin märkää, ettei pissilenkki ole kovinkaan pitkä. Itse voisin kävellä sateessakin. En ole sokerista vaikka makea olenkin!

Ahdistus on syöpynyt sisääni ja muuttaa muotoaan joka päivä. Valoa tunnelin päässä? Ehkä, en tiedä vielä. Tai tiedän. On sitä. En ole persoonaltani sellainen, että jäisin kiinni asioihin. Menen eteenpäin aina. Ja tässäkin surussa ja ikävässä aikanani kyllä.

Kunpa olisi kevät! Kaikki alkaisi vasta kukoistamaan ja kasvamaan. Minä olen kesän lapsi. Kirjaimellisesti. Mutta kevät on ihanaa aikaa. Vihreän eri sävyt hemmottelevat näköhermoja ja huumaavat kevään tuoksut tuntuvat sielussa asti. Kukka kasvaa nurmikon seassa tai kallion rakosessa. Ihailen niitä. Ne taistelevat tiensä valoon vaikeimmassakin paikassa. Ja kukoistavat karusta ympäristöstä huolimatta. 

Syksy taas. Rakastan sitä, kun ruska valtaa alaa. Kun tuuli puhaltaa lehdet naamalle ja hiekka pölisee niiden alla. Kun lehdet tippuvat puista, alkaa luonto näyttää minun mieleltäni. Riisutulta ja yksinäiseltä. Riivatulta ja tyhjältä. Voisin sanoa, että tyhjältä taululta, mutta minusta ei tunnu siltä. Minusta tuntuu siltä kuin olisin taulu täynnä kaikkia maailman värejä sekaisin. Niin sekaisin, että se muistuttaa enää mustaa aukkoa. Tai sitten tätä tyttäreni tekemää kuvaa. Kuva on kuin minä. Minua revitään joka suuntaan ohuilla langoilla. Langat on niin ohuita, että ne voivat katketa milloin vain ja se pelottaa minua. Vaikka ehkä langan katkeaminen olisi parempi. Parempi niin, että olisin vapaampi. 

Mutta rakas pieni koirani. Sen märkä kuono lohduttaa ja ilostuttaa minua joka päivä. Se oli mutsin yksi lempi koirista. Se oli tassuterapeutti, joka lohdutti mutsiakin niinä vaikeina aikoina, kun maailma tuntui todella hankalalta ja epäoikeudenmukaiselta. Mutsi oli Lulun kummitäti. Ihana sellainen. Rakas. Kuvassa olemme juuri löytäneet kivan metsän täältä leppävaarasta.

Olen päässyt niin monen asian yli. Jättänyt taakseni ja mennyt eteenpäin kivusta huolimatta. Miksi en onnistuisi nytkin. Onhan minulla maailman paras tassuterapeutti ja perheeni. Läheiseni. Onhan minulla. 

Kreikka, oi Kreikka!

Viime viikko oli aivan ihana. Märkä (alkoholiin viittaan tällä) ja täynnä ystäviä. Ajatusten vaihtoa, hömppää ja musiikkia. Laulua ja naurua. Holympialaisia (voitto kotiin!) ja hyvää ruokaa.

Vene keinahtelee hiljalleen. Melkein huomaamattomasti. Laituri rauhoittaa aaltoja. On lähdön aika. Vene on bunkrattu (lastattu viinalla ja ruoalla) ja olemme valmiita purjehtimaan Kreikan saaristossa. Ilmassa on jännitystä. Jokaisella omanlaisensa. Miehistö koostuu eri ikäisistä, erilaisista ihmisistä. Ihanista, luotettavista ja aidoista. Rakkaista. Osa tuntee toisensa entuudestaan ja osa ei. Mutta minä menen takuuseen, että tämä juttu toimii!

On aika irrottaa köydet ja lähteä lipumaan kohti uutta satamaa. Ihanaa! Ajatukset on seuraavassa satamassa ja tulevassa päivässä. Luvassa on tuulta, joten voisimme mahdollisesti oikeasti purjehtia!!

Aikaisempina vuosina purjehdus on näillä lomilla ollut vähäisempää kevyiden tuulien vuoksi, mutta nyt ollaankin Kreikassa. Eri tuulissa. Esi maisemissa.

Tuskani on hiljainen nyt. Videokuvaan lähtöä satamasta, enkä koske mihinkään muuhun kuin kameran rec -nappulaan. Ihaillen katson, miten sanattomasti homma toimii. Jokainen miehistön jäsen on purjehtija, joten kapteenin ei tarvitse korottaa ääntään, vaan riittää ajatus, jonka voimin miehistö toimii.

Ajatus siitä, että saan olla viikon lämmössä, aalloilla, tuulessa ja auringon laskuissa lämmittää. Tuntuu hyvältä olla täällä. Muualla. Poissa.

Täällä on kissoja paljon. Osa niistä muistuttaa omia kissojamme menneiltä vuosilta. Yhtä röyhkeitä ja huumorintajuisia. 

Tuuli on juuri sopiva. Nämä veneet ovat alirikattuja eli lyhyesti, liian vähän kaikkea kokoonsa nähden. Se tuo omat haasteensa purjehtimiseen. Mutta miehistö sai veneen kulkemaan jossain vaiheessa jopa 9kn. Eli ihan jees!

Reissu oli meidän urheiluseuran  yhteinen (Club Sportivo Fernet Branca) ja veneitä oli yhteensä viisi kappaletta.

Aallot veivät meitä tuulen mukana eri kohteisiin. Siellä täällä näkyi suuria Kreikan lippuja ja joitakin kanssa purjehtijoita. Tiesimme, että satamat saattavat olla täynnä. Joku muukin halusi nauttia merestä, tuulesta ja toivottavasti myös heillä oli hyvää seuraa.

En pysty jyskyttävältä päänsäryltäni kirjoittamaan kamalan pitkää proosaa, joten lyhyestä virsi kaunis.

Alla lisää kuvia.

Tähän on hyvä päättää tämä tynkä matkakertomus. Pidempi sellainen ilmestyy jossain vaiheessa Clubin sivuille. Nyt, buranaa naamariin ja potslojo!