Syksy hiipii hiljaa nurkan takaa

Tänä aamuna nousin ylös vailla minkään näköisiä tuntemuksia. Silti sisällä myllersi ja olen varma, että jos oikein olisin ajatellut olisin saattanut tuntea haikeutta.

Heräsin vähän liian aikaisin ja minulle olisi voinut jäädä aikaa ajatella, mutta sen sijaan keksin muuta tekemistä. Keitin kahvin ja join puoli mukillista kunnes oli aika lähteä ovesta.

Olin istunut bussissa ja lukenut kirjaa jotta minun ei tarvitse ajatella. Kävelin kaupungin läpi junalle ja huomasin, että täällä puut ovat saaneet syysvaatteet. Oli hyvin lähellä että aloin ajatella, mutta itsesuojeluvaistoni toimi moitteettomasti ja huomasin, ettei ole vielä kovin paljon ruuhkaa.

Avasin kiireisen oloisena oven työpaikalle ja suuntasin askeleeni kohti kuudetta kerrosta. Pääsin perille ja hieman varovaisesti etsin käsiini henkilön joka huolehtisi siitä, ettei minun tarvitsisi ajatella.
Päiväni töissä kului miellyttävästi ja leppoisasti. Se toki johtui siitä, ettei mikään toiminut ja näin ollen en voinut tehdä töitä vaan verkostoiduin aktiivisesti ja olin ajattelematta.

Kotimatkani pelastus oli ihana ystävä joka piti minut poissa ajattelun vaaralliselta tieltä ja toi minut kotiin ajatusteni luokse.

Nyt minulla on aikaa pysähtyä ja tunnen palan kurkussani. Pala ei vielä ole kovin suuri sillä vanhimmat lapseni viihdyttävät minua iltarutiinien vetkuttamisella, mutta nyt sen jo tuntee ja ajattelemattomuus on aina vaikeampaa.

Tiedän, että kun painan pääni tyynyyn niin unen sijaan silmiini kohoaa kyyneleet.
Sitten ajattelen. Ajattelen ja tunnen. Tunnen ja elän.

Olen palannut työelämään ja minun aikani kotiäitinä on ohi. Niin ihanaa kun se olikin, oli minun tehtävä se valinta ja tässä olen. Huomenna olen taas ajattelematta ja jossain vaiheessa elämää se ei ole enää niin vaikeaa. Tiedän että tämä helpottaa, mutta nyt se koskettaa. Toisaalta tunne pitää minut elossa. Ihminen ei ole elossa jos ei tunne. Minä tunnen.